sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Hyvästit

 

Olen miettinyt tätä. Punninnut puolelta jos toiselta, pääsemättä oikein mihinkään. Paitsi korkeintaan alkuun. Mutta minähän rakastan alkuja! Loput tulevat rakastamattakin.

 

On tapahtunut niin paljon tapahtumatta oikeastaan mitään. Mitä siitä kertoisin? Että aloitin uuden työn, josta saatan pitää. Ja ettei haittaa vaikka en pitäisikään. Se avaa ovia muihin. Jatkan toistaiseksi myös toista työtäni, kunnes en enää jaksa, tai ei ole enää järkeä. Jälkimmäistä mietin paljon. 

Leikkautin pitkät hiukseni. Ostin lankaa ja puikot. En ole kutonut mitään kolmeenkymmeneen kahteen vuoteen. Käyn ilmajoogassa ja uimassakin, vaikka vesi on 12 asteista. Teen ja kokeilen asioita, joita en olisi koskaan uskonut. Haastan itseäni ja rajojani. Se tuntuu pelkästään hyvältä, eikä lainkaan niin pelottavalta. Mitähän muuta? Niin, vesivahinko vol.2 on vihdoin korjattu ja tavarat saatu paikoilleen. Ja olen saanut oikean diagnoosin ja hormonilääkityksen, joista kumpikaan ei auta. Oireita on nyt enemmän, kuin ennen kumpaakaan. Mutta pärjään, hyvin. 

 

Mistä siis kertoisin? Tai miten? Haluaako kukaan lukea kryptisiä, löyhästi symboliikkaan nojaavia lausekudelmia, joiden sanoilla leikittely antaa varsin kepeän ja helpon vaikutelman vaikka niiden takana on tarkkaan mietitty tajunnanvirta? Vai kerronko arkisia kuulumisia, yhä harvenevaksi käyvin päivityksin, ensin viikon, sitten kahden, lopulta kuukausissa mitattavan määreen välein? Tai ehkä pidän narisevaa vertaisvaivapäiväkirjaa endometrioosista ja adenomyoosista, migreenistä, unettomuudesta, toisinaan vaivaavasta vitutuksesta ja välilevynpullistumasta vain halutakseni sittenkin loikata letkeään huumoriin ja nokkelaan sutkautteluun, josta olen myös läheisilleni tunnettu? Voisin toisaalta jatkaa kaiken pohdintaa, olevan ja elävän. Ihmisyyden. Siinä olen hyvä. En tiedä. En osaa sanoa. Ainoastaan sen, ettei kirjoittaminen tunnu enää samalta. Mikä on oikeastaan vale, sillä rakastan sormien liikettä näppäimistöllä. Tämä tulee niin helposti, ponnisteluitta, vastoin kuin moni muu asia elämässä. Sisältö ei vain enää vastaa kysymykseen, joka on kaiken kannattavan alku; mitä ja kenelle.

 






Tämä blogi on ollut haastavin. Se ei ole koskaan lähtenyt samanlaiseen lentoon, kuin kaksi aikaisempaa, ne nimettömät. Niissä kirjoitin henkisestä kivusta ja kasvusta siihen pakotettuna useimmiten. Olen parhaimmillani juuri niin. Mutta kun elämäni on vuosien saatossa muuttunut täysin. Lepattava mieli on saavuttanut jonkinlaisen keski-ikäisen pysähtyneisyyden ja rauhan. Toivon tyynen tulleen jäädäkseen.


Tätä blogia on vaivannut sama sekainen ja mihinkään tarttumaton tunne, kuten elämääni ylipäätään. Siinä on kaikesta vähän, mutta ei oikein mistään paljon.
Kirjoittamisesta on tullut tavallaan velvollisuus. Jos en kirjoita, blogi unohdetaan. Jos kirjoitan, en silti etene. Vielä kun tietäisi mihin pitää niin kovasti edetä. En tavoittele blogilla mitään, mutta ehkä juuri se onkin osa ongelmaa? Ihmisellä kaiken tekemisen takana on jokin tavoite, joko lisätä hyvää oloa tai vähentää kärsimystä. Mikä blogi on sellainen, jota tuskin kukaan lukee, jota tuskin koskaan päivitetään ja silloinkin vailla punaista tai minkään väristä lankaa? Mitä jos kirjoittaisin tälläkin ajalla vihdoin sen kirjan? Tai jotain muuta tavoitteellista. Sitä olen lähinnä alkanut miettiä.

 

Yhteen postaukseen menee valtavasti aikaa. Aiheen muotoutumiseen, kirjoittamiseen, kuvien ottamiseen, muokkaamiseen ja lisäämiseen. Kymmenessä vuodessa niin moni asia on toisin. Nyt pitää olla visuaalinen, luova, säännöllinen ja uudistuva. Etenkin persoonallinen ja kiinnostava. Erottua. En usko olevani näistä mitään tarpeeksi. Älä ymmärrä väärin, tavallisuudessa ei ole mitään vikaa. Siinä on, ettei oikein osaa vetää rajaa, mitä kaikkea kertoa omilla kasvoillaan ja mitä jättää pois. Anonyyminä kaikki oli helpompaa. Vapaata.

 

Aikaisemmin blogiin riitti puhutteleva teksti. Tässä kuolevien kirjojen ajassa harva jaksaa enää pelkästään lukea, eikä minusta ole ääneen kertojaksi. Ajattelen kirjaimin. Aivoni ovat kymmenessä vuodessa oppineet rakastamaan sormien kosketusta näppäimiin. Kirjoittaessa olen iätön, ajaton ja paljaan rehellinen. Ei minusta ole höpisemään YouTubeen tai vastaavaan. Lakkasin uudistumasta mukana, vaikka alkuun sitä paljon pohdinkin.

 

Kun aloin pitää illat kännykkäpaastoa, avasin tietämättäni Pandoran lippaan. En jaksa enää roikkua netissä. En selata hassuja kissavideoita, enkä päivittää kolmatta kuulumista juuri tänään. Kävin kaupassa, maski huurrutti silmälasit. Blaablaa. Samalla jättäydyn yhä kauemmaksi kaikesta siitä, joka pitää minua kiinni kaiken tapahtumisessa. Joudun kysymään ystäviltäni kuulumiset, kun en niitä voi enää lukea muualta. Surkeaa, eikö? FoMo ei kosketa, ihan sama mistä muusta jään paitsi, jos lehdelle jääneen vesipisaran kauneudesta en. Se on kääntyvän ihmisen kapinaa, jos mikä. 

 




Minulla on hyvä olla näin. Tässä, täällä ja tällä tavoin. Ymmärsin sen eilen ajaessani kohti saunaa, lehtien kullatessa maisemaa, moottoritien hälyn jäädessä yhä kauemmas. Ja hetkeä myöhemmin, saunan vielä höyrytessä ihollani, laskeuduin kylmään veteen kaikki aistit auki, tunsin tulleeni perille. Tämän sanominen voi kostautua, mutta otan riskin. Olen perusonnellinen, tyytyväinen, vastoinkäymisten keskelläkin. Minulla on elämän peruspalikat kunnossa. Ja se riittää.

 

Ehkä tämä ei olekaan pohdintaa, vaan hyvästit. Ehkä jätän tulevaisuuden auki, tietäen että kaikki keskeneräiset asiat jäävät vaivaamaan. Jos nyt laitan viimeisen pisteen, olenko helpottunut vai kadunko myöhemmin? Aina voi aloittaa uudelleen. Sen jos minkä tiedän liiankin hyvin. Siksi olen kai oppinut rakastamaan alkuja.

 

En halua pitkittää tätä enempää. Olen sanonut jo kaiken tarvittavan, vaikka vasta ensimmäistä lukua tapailin. Epämääräinen horjuminen minun ja kirjoittamani hahmon välillä päättyy tähän. Enää ei tarvitse miettiä mitä kaikkea voi kertoa kertomatta liikaa, jäljelle jäävästä ei mistään. Niin moni asia koskee läheisiäni, niin moni asia huolettaa minuakin liikaa. Tuntuu tyhmältä avautua vesivahingoista ja vaivoista, kun ympärilläni surraan paljon isompia. Mutta elämään kuuluu koko kirjo. Kipu, ilo, onni, suru, epätoivo, rakkaus, masennus, kiitollisuus, uupumus, tarmo ja loputon kyky nousta yhä uudelleen. Vain muutama mainitakseni.




 



Olen suunnattoman onnellinen sinusta. Kuljit mukana ja luit ja kommentoit. Kirjoitin tätä juuri sinulle, sillä muuten olisin voinut kirjoittaa vain päiväkirjaa. Erityiskiitokset jätän Sohvasialle. Kuljit matkassa kai pisimpään. Olet lukenut ne kaksi edellistä ja siksi ehkä tiedät parhaiten mistä kulloinkin kerroin. Jaksoit uskoa minuun silloinkin, kun itse enää en. Se on mittaamattoman arvokasta. En ole koskaan nähnyt sinua, mutta pidän sinua silti ystävänä. Kiitos kaikesta.

 

Kyllä, nämä ovat hyvästit. Ajatustuulia päättyy nyt tähän. Sähköpostia saa laittaa edelleen, kommentit käyn lukemassa ja vastaamassa, tietenkin.

 

Voi hyvin, usko itseesi ja arvoosi, rakasta vaikka et aina saisi rakkautta takaisin. Ota elämä avosylin vastaan sellaisena kuin se on, odottamatta kohtuutta, pelkäämättä pahinta. Sinä selviät kyllä. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa, myös hyvässä.


Sileitä kiviä poluillesi!


-N-