sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Kännykkäpaasto ja antimultitaskaaminen

 

Ystäväni vinkkasi taannoin naisten ADHD:stä. Tutkivaa journalismia toteuttaakseni kävin kurkkaamassa oirekarttaa minäkin. Joistakin sain täydet pisteet ja jotkut eivät osuneet sitten ollenkaan. En ole ylivilkas tai impulsiivinen, mutta toisaalta valitsemisen vaikeus ja yliherkkyydet ovat arkipäivääni. Tai tietenkin osaan valita. Valinnat vain käyttävät ihan tolkuttomasti kovalevyä.




Oletko nainen ja törmäilet huonekaluihin? Potkitko pikkuvarpaasi mustelmille tai putoavatko tavarat käsistä? On tutkittu, että kuukautiskierto vaikuttaa onnettomuusalttiuteen, eli yleiseen koheltamiseen. Toki muitakin syitä on, eivätkä ne aina sijaitse kirjainyhdistelmän takana. Itselläni tavaroiden putoilu käsistä helpottui samaa tahtia niskavamman paranemisen myötä. Käsillään toistuvaa samankaltaistyötä tekevillä hyvin yleinen ranteen hermopinne aiheuttaa myös tätä vaivaa. Bingo! Moneen asiaan löytyi siis jokin yleisesti hyväksyttävä selitys. Sitten oli taas monta osumaa ja oivallusta. Voisiko minullakin olla ADHD?

 

Olisi helpottavaa saada diagnoosi, selitys tälle kaikelle. Miksi olen niin kuormittuva, miksi minun on vaikea aloittaa mitään, miksi luovutan ennemmin kuin ponnistelen loppuun? Pystyn keskittymään kyllä hyvin, mutta se vie aivan valtavasti voimavaroja. Olen aivan puhki intensiivisten tapaamisten jälkeen, vaikka lataus olisi vain positiivinen. Kärsin vaikeasta unettomuudesta, joka muuttaa aina välillä muotoaan. Milloin heräilen koko ajan, milloin nukun, mutta unet loppuvat kahdelta. Mikä minua vaivaa?

 

Nykyaika.




 

Rakastan tätä aikaa. Uteliaalle jousimiesluonteelleni on taivas saada vastaus kaikkeen heti, eikä soittamalla suvun metusalemille tai lampsimalla kirjastoon pölyttyneen tiedon kammioon. Päivitetyn vastauksen kaikkeen saa heti. Selailen erilaisia tutkimuksia, luen mielenkiintoisia artikkeleita, jonka vuoksi rakastan myös kännykkääni. Se on aina saatavilla. Se on portti kaikkeen tietoon ja kaikkiin niihin ihmisiin, joita tapaan liian harvoin. Havahduin kuitenkin eräänä iltana käytösmalliin, joka saattaa ylläpitää kuormitustilaa. Jätä sana saattaa pois. 









Iltani kuluvat usein näin. Seuraan jotain kiva sarjaa / dokumenttia, luen samalla lehteä, juttelen perheelle ja etenkin
selaan kännykkää. Pahimmillaan (yleensä) näitä kaikkia yhtä aikaa. Multitaskaan ja keskityn moneen asiaan. Parasta! Meillä on jopa olohuoneessa kaksi televisiota, jotta ylemmässä voi pyöriä uutisia tai sporttia tai mitä ikinä ja alemmassa jotain hömppää. Televisio sanan varsinaisessa merkityksessään ei tosin ole käytössä. Kaikki ohjelmat katsotaan netistä, silloin kun itselle sopii. En eden muista, milloin olisin kytännyt jonkin ohjelman alkamisaikaa! 


On vallan helppoa uppoutua kahteen näyttöön ja vilkuilla kännykästä Iltasanomia ja vastailla kavereille viesteillä. Iltaisin tulee yleensä mieleen asioita, joita päivällä ei. Ai niin, koska auton katsastus olikaan? Trafin sivuilta se selviää. Puhelinlasku piti maksaa, koirille ruokaa, pyykit koneesta. Hyppään kuin sähköjänis asiasta ja tehtävästä toiseen. Mieleni hyppii, vaikka istuisin tukevasti takapuolelllani. Maksun aika tulee yöllä. 

Onko minulla siis ADHD? Tuskin. Olen ylikuormittanut aivoni. Jos nyt mietit mistä voin varmaksi tietää, tein yksinkertaisen ihmiskokeen. Kännykkäpaaston.

 




Ei kännykkää ja multitaskausta enää iltaseitsemän jälkeen. Koska luurin tarkistelu on minulle automaattinen toiminto, siirsin puhelimen fyysisestikin kauemmas. Toki toisinaan on ihan pakko vastata viestiin, tai hoitaa jokin asia. Mutta väittäisin, että kaikesta kännykän iltakäytöstä 99 % on täyttä turhaa. Pyykitkin voi pestä aikaisemmin ja maksettavat laskut hoitaa päivällä. Naistenlehden lukeminen ja Tv on joko tai. Iltaisin rauhallista venyttelyä ja aamuisin kirkasvaloa. Olen nukkunut kohtalaisen hyvin. Noh, minun hyvä voisi olla toiselle onnetonta räpellystä, mutta en ole enää (koputtaa puuta) juurikaan jäänyt hereille kello kaksi jonkun tai jonkin painettua aivoissani on-nappulan pohjaan.


 




Valitettavasti (tai ehkä onneksi) kännykkäpaasto on ulottanut lonkeronsa laajemmallekin. En enää selaa somea, kuten ennen. Tämä rajoittaa erinäisten ryhmien, blogien ja monen muun mukavan seuraamisen. Muutos on tuonut mukanaan paluun takaisin hitaaseen elämään. Joo, tiedetään. Tämä on sitä akkainlehtien muotilöpinää, milloin kenenkin julkkiksen hoksattua haluta samaa. Omalle kohdalle osuessaan kyseessä on kuitenkin Oivallus, isolla ja lihavoiden. Kuntosali alkaa vaihtua ilmajoogaan ja talviuintiin. Valitettava totuus on, että kunnon salirääkin jälkeen seuraa kaksi paskaa yötä, halusin tai en. Palautuminen on todella hidasta. Lihaskivutko herättelevät joka käänteessä, en tiedä. Ehkä ylikunto ja työuupumus neljän vuoden takaa kummittelevat edelleen, ehkä läpi koko lopun elämääni. Niinhän ne asiaa tutkineet sanovat, ettei kuormituksen sietäminen kunnon loppuunpalamisen jälkeen palaa enää koskaan ennalleen. Rima on nilkoissa ja sillä eletään mitä eteen saadaan.

 

Miten asiat sitten ovat menneet tälle tolalle? Hiljalleen, huomaamatta. En ole tehnyt tietoista valintaa räplätä luuria kaiket illat, tai pilkkoa keskittymistäni ja huomiotani jatkuvasti osiin. Niin vain kävi. 

Pärjäisin hyvin ikuisella 80-luvulla. Kun TV-kanavia oli tasan kaksi ja viihdeohjelmien vitsit kiusallisen pitkiä. Siinä missä nyt kuuntelen äänikirjatkin nopeutettuna, Walkmanilla ei kannattanut kauheasti kelailla. Se kun kulutti pattereita ihan hitosti. Varsinaisesti en haluaisi takaisin olkatoppausten noloon aikaan. Rauhaan haluan. Tai en minä siihenkään sinänsä halua, mutta aivoilleni se on nyt ainoa oikea paikka. Kuormitusta lisää juuri aloittamani uusi työ, jonka päälle aion vieläpä jatkaa nykyistäkin. Olen astunut saappaisiin, joissa en ole koskaan ollut. Jokainen tietää miten ensimmäiset viikot uudessa työpaikassa voivat olla raskaita kaiken sen omaksuttavan tietomäärän vuoksi. Saas nähdä miten akan käy.

 

Kännykkäpaasto laajeni muuhunkin elämään. Se sai aikaan antimultitaskaamisen manifestin, halun pureskella ruoka hitaammin, kävellä hitaammin, ajatella hitaammin ja olla hitaammin saatavilla. Eniten viimeistä. Kuka keksi, että meidän pitää olla jatkuvassa valmiustilassa? Miksi sähköpostiin pitäisi vastata kello 20? Miksi kännykän unohtuminen kotiin on niin kamalaa? Kymmenen vuotta sitten olisin nauranut kippurassa nykyiselle ahdistukselleni; en ole päivittänyt työsomeen mitään moneen viikkoon!


Joskus tekisi mieli muuttaa korpeen. Raivata peltoa ja metsiä ja tuntea fyysinen väsymys kaiken henkisen sijaan. 

Koen yhä kasvavaa vastenmielisyyttä kaikkea vilkkuvaa kohtaan. Reagoi heti, vastaa heti, tee, valvo, huolehdi!




 

Ei, ei minulla taida olla diagnoosia tähän. Epäilemäni hahmotushäiriökin ja haluttomuus opetella uusia asioita saattavat olla ihan vain aivojeni ylikuormitusta.

 

Onkohan antimultitaskaamisen manifestointi keski-ikäisyyttä tuhdeimmillaan, vai tippaleipäaivovaivaa vai mitä? Somepaastoilu ja informaatiotulvalta suojautuminen tuntuu olevan laajempikin ilmiö, ainakin mitä kaltaisteni naarasoletettujen puheisiin on katsominen. Kun on vuodet antanut perheelle ja kiireelle ja kaiken hallinnalle, on jäljellä tyhjä kuori, jonka haluaa täyttää uudelleen. Toisenlaisilla asioilla, niillä hitaillakin. Minä-ajalla.

 

Tunnistatko itsesi?

 




sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Syksyksi jotain kivaa ja ihan uutta

 

Mitä teit kesällä? En mitään ja kaikkea omituista. Omituista ei tekemistä oli enemmän, kuin varsinaista tekemistä. En käynyt oikein missään. Prismaa ja porukoita ei oteta lukuun. Ei matkan matkaa, ei Yyteriä tai Kauppatoria tai kivaa kesäkaupunkia. Koska korona. Sanokaa nössöksi, mutta ei ole reissut sen koommin napostellut. Syömässä tosin kävin, terassillakin. Se oli vielä sitä aikaa, kun tartuntaluvut näyttivät näillä nurkilla tasan nolla kevään nousujohteisten jälkimainingeissa.












 

Tänä kesänä ylitin itseni. Kävin uimassa. Enkä vain uimassa, vaan kylmässä vedessä uimassa. Tätä kirjoittaessani on syyskuun kuudes ja viimeksi eilen räpiköin 250 m. Vesimittari näytti asteiksi 17, mutta tuntoaisti jo varoitteli jäävuorista. Uiminen taitaa nyt vaihtua laituridippauksiin, semminkin kankeaa oli meno. Etenkin tuon virtaavan lammen pohjassa vesi on hyytävämmän kylmää, jopa niin, että se tuntuu nilkoissa kipuna! (Nilkat on hyvä asettaa pohjaan, kun pyrkii lampeen ja lammesta pois. Ryöminen rantavedessä saattaa aiheuttaa ikävää uikkari-ihottumaa.)

 


Tänä kesänä rusketuin. Tästä minulla ei ole kuvaa, mutta oudosti punatukkaisuusgeeni heikkenee hiusten harmaantumisen myötä, ja ilmeisesti siksi aikaisemmin niin lokinvalkoinen nahkani saa hennon kuparisen sävyn. No ei se oikeasti mihinkään heikkene, mutta hyvin hennon, selvästi havaittavan rusketuksen ja rajat sai nahkani aikaan. Toinen omituinen seikka, en oikeastaan enää pala! Olen vasiten tankannut pilleripurkin sijaan puolituntiset D-vitamiinia puutarhatuolissa, suojaten vain kasvot, joihin en enää voi aurinkoa sattuneesta syystä ottaa, enkä ole palanut kintuista tai käsistä ollenkaan! Kyllä ovat maailmankirjat kovasti sekaisin menneet. Ja juu, tiedän kyllä riskit. 

 



Tänä kesänä sain vihdoin selityksen. Tällä kertaa en matkannut piipaalla kokovartalolääkittynä ensiapuun, vaan kävelin sinne ihan itse. No, kävely on turhan optimistinen kuvaus, mutta hei, säästin 25 e lanssikyydistä! Yksi yö osastolla, ja kiitän joka päivä luojaa ja varmuudeksi maahisiakin, etten ole millään tavoin vakavasti sairas. Toimenpide tosin epäonnistui, potilasvahinkoilmoitus erään lääkärin huolimattomuusvirheestä pitäisi tehdä ja nukutusaineet sekä vahvat kipulääkkeet kombona saivat tälläkin kertaa pääknupin pitkäksi aikaa sekaisin. En tiedä mikä kumma siinä on, mutta sama juttu oli, kun käsi leikattiin. Monta päivää meni koomassa ja pää suristen. Onneksi on jo  oma olo.




 

Tänä kesänä meillä oli kaksi vesivahinkoa. Kuivuri puhaltaa tuolla nytkin, tuottaen mukavat desipelit taustalle. Onkohan tuo sitä kuuluisaa valkoista kohinaa?

Tänä kesänä en oppinut mitään uutta. Urheilin vähiten ikinä, en edes rullaluistellut kertaakaan! Ehkä alitajuisesti pelkäsin jonkin raajan murtumista ja konkkaamista alttarille kepeillä. Liikunnan puute näkyy edelleen jatkuvana laiskuutena. Keksin tusinoittain syitä, miksi vaikkapa pyörälenkki ei sovi juuri nyt. Tai sitten sen yleisimmän; ei jaksa.

 

Laku sai kesäturkin.


Tänä kesänä tapasin ystäviä, joita en ole nähnyt vuosiin. Paradoksaalista, mutta tästä lienee kiittäminen koronaa. Kun menot ovat kaikilla karsittu minimiin, ehtii tapaamaan ihmisiä kuplansa ulkopuolelta.

Tänä kesänä pohdin paljon syksyä ja tulevaa talvea, etenkin jaksamista. Vanhenemistakin. Joulukuussa tärähtää taas uusi luku tauluun ja sitten on enää kaksi vuotta Siihen Numeroon. Päätin ehkä siksi kokeilla kaikkea uutta ja löytää oman juttuni. Tästä todisteena k

ävin eilen ilmajoogassa, minä, joka vihaan kaikkea venyttävää, kankeana ja turhautumisherkkänä ryhmätunneista kakomisreaktion saavana. Hurahdin täysin!

Aion kokeilla kaikkea mikä vähänkin voisi kiinnostella, ja niitäkin, jotka niin eivät. Korona tosin saattaa laatia stopin tälleKIN, mutta onpahan ainakin yksi uusi juttu jo käytynä. Niin ja hei, eilen kävin yleisessä sekasaunassa. Nyt joku on siellä, että wuhuu, onpa hurjaa, mutta julkinen uikkareissa hilluminen ylipäätään ei varsinaisesti sijaitse mukavuusalueellani. Kinkut rinnakkain saunan tungoksessa ja suihkutiloissa oli kuitenkin hyvin mutkatonta. Voisin tottua talviuintiporukoihin, mutta ainakin tuolla oli omaan makuun aivan liian kova tungos. Ja mikä juttu on kilpailla kenen silmämunat kestävät löylykilpaa kiehumatta kuopistaan?

 


Kun kesä alkoi korista viimeisiään, syksy tuntui yksinomaan pahalta. Että eihän tässä ole mitenkään tarpeeksi tankannut ihania muistoja pimeää, ikuista lokakuuta varten! Tahto etsiä oma juttu ja uusia mielenkiinnonkohteita on kuitenkin tuonut uutta toiveikkuutta. Tästäkin on taas koronaa kiittäminen. Suomen ja vähän koko maailmankin sulkeminen, epävarmuus ja omituisen odottava pysähtyneisyys loivat nälän, jollaista en enää näillä kymmenillä odottanut. Kokemusnälän. On vielä paljon asioita, joita haluan kokeilla, vielä enemmän niitä, joista en tiedä mitään! Listalla on ainakin avantouinti, mutta ihan yhtä hyvin vaikkapa kiipeily, ampuminen, green card, jokin uusi vapaaehtoistyö (ehkä Vapepa?). Jos sinulla on jokin ehdotus kokeiltavaksi, laita ehdottomasti vinkki kommentteihin. 




Niin kovasti rakastamani kesä meni, mutta elämä onneksi jatkuu.