lauantai 22. elokuuta 2020

Häiden jälkeisiä tunnelmia

 

Häistä on nyt tasan kolme viikkoa. Tuntuu ikuisuudelta. Ja pienesti myös siltä, kuin kaikki tapahtunut olikin jonkun toisen tarinaa, ei omaani. Vaikka tietenkin se on. Mielikuvat vain ovat alkaneet hämärtyä.

 

Miksi ihanat muistot haalistuvat väistämättä, hioutuvat pehmeiksi yksityiskohdiltaan, kun taas ikävät tapaavat pysyä terävinä?


* * *


Häät olivat saari keskellä ulappaa. Niiden jälkeen alkoi uuvuttava uiminen takaisin mantereelle.  Sunnuntai vielä meni kummallisessa välitilassa. Selasin kuvia, purin tavaroita, kuljin ympäri asuntoa, osaamatta tehdä mitään ja tarttumatta oikein mihinkään. Leijuin vieläkin morsiuspumpulissa, jota en olisi uskonut koskaan tavoittavani. Minähän en alun perin edes halunnut varsinaisia häitä! Olin mielestäni aivan liian vanha morsiameksi ja muutenkin inhoan ylipäätään olla huomion keskipisteessä. Epämukavuusalue potenssiin kaksi siis. Mutta kaikkien rakkaiden läsnäolo teki päivästä niin upean ja erityisen.  Sää oli hieno, juhlapaikka mahtava, ruoka hyvää ja sitä oli riittävästi, vieraat viihtyivät. En jännittänyt yhtään, nautin vain. Elin hetkessä, ja se hetki oli hyvin onnellinen. Vesivahingon uusiutuminen oli tosin aika kätevä keino palauttaa jalkoja takaisin lattialle siihen märälle. Sitten iski totaalinen tyhjyys.

 

Heti seuraavana maanantaina palautimme lainaksi saatua aivan mieletöntä hääautoa. Mies ajoi edellä, minä perässä omalla pienellä ja ruosteisella, harmaan tihkusateen valuessa ylle. Ajoin ja itkin. Mitä? Ehkä luopumista. En halunnut palata takaisin ”ei mihinkään”. Koska häät piti järjestää vauhdilla lopulta vain viidessä viikossa, ei muille mietteille jäänyt sijaa. Niille arkihuolille, jotka ovat koko ajan läsnä kuitenkin. Kaikki keskittyminen ja tarmo olivat vain juhlien järjestämisessä. Jos mikään murhe yrittikin mieleeni luikerrella, ajattelin vain meitä kulkemassa alttarille. Keskityin kuvaan niin täydellisesti, ettei muulle jäänyt sijaa. Ja kun juhlat olivat ohi, veti todellisuus takaisin kaksin käsin.  



 

Kummastelin oloani. Miksi en saanut laitettua häämekkoa roikkumasta tai liimattua onnittelukortteja kansioon? Olin vain niin loputtoman tyhjä. Google tosin tiesi kertoa, ettei häiden jälkeinen tyhjyys, jopa masennus, ole mitenkään tavatonta. Tunne on kuulemma samaa sukua minkä tahansa ison projektin päättymisen jälkeiselle. Kun taiteilija on pitänyt elämänsä upeimman taidenäyttelyn tai urheilija palannut isoista kisoista. Tiedetäänpä monen rakentajankin rukkasensa totaalisesti pudottaneen, kun naulapyssy on lakannut laulamasta. Kun kaikki on puristettu ja maali on saavutettu, mihin sitten? Olotilaan kuulemma auttaa häämatkalle lähtö, tai edes sellaisen suunnittelu. Häämatka? Katsellaan sitä sitten, kun korona on kadonnut. Siihen voi mennä vuosia poikineen vielä. Oliko muita hyviä ideoita...



 

Mitä odottaa, kun ei ole oikein mitään odotettavaa? Syksyt ja talvet ovat kaltaiselleni kaamosväsyjälle yleisesti vaikeita. Sellaista kirkasvalolamppua ole keksittykään, etteikö horrostaminen tapahtuisi. Koko kevät ja alkukesä meni jännittäessä, voidaanko juhlat ylipäätään pitää ja jos, niin koska. Sitten piti kiireellä pyöräyttää kemut miltei tyhjästä ja sitten ei ollutkaan mitään. Yhtään. Mitään. Odotettavaa. 


Ensimmäiset päivät olivat aika vaikeita. Tai ei, vaikea on väärä sana. Alavireisiä. Tasan viikon kuluttua muistin vielä minuutilleen kaiken; tuossa kohtaa kävin kampaajalla, tuossa olimme valokuvaamossa. Kahden viikon kohdalla olin jo alkanut unohtaa. Mutta mikä parasta, myös alakulo oli tiessään.

 

Mitä tapahtui? Ei mitään. Paitsi aika. Ei minulla vieläkään ole seuraavaa projektia tai uutta suunnitelmaa, jolla leukani pinnalla pitkän talven pitäisin. Jossain kohtaa tyhjyys vain täyttyi kaikella tavanomaisella. Ehkä hyväksyin, että kaikki isot asiat ovat tavallaan nyt elämässä jo tapahtuneet. Jossain siintävät lasten häät ja isovanhemmuus, jossain eläkkeellä jääminen. Nelikymppiselle vielä aika etäisiä kuitenkin.


 


Korona on tehnyt elämästä eri tavalla epävarmaa. Enää ei voi suunnitella edes sellaisia, joita vielä jokunen hetki sitten. Kukaan ei. Tilanne on sinänsä tasavertainen kaikille. Pitää vain jotenkin olla tässä päivässä. Antaa elämän tapahtua arjessa, eikä ainoastaan huippuhetkinä.

 

Sain kokea tuon ihanan päivän ja elää todeksi siitä jääneet muistot. Matka jatkuu. 




lauantai 8. elokuuta 2020

Naimisiin muutaman mutkan kautta



Tässä pääsi käymään niin, että olen nyt tasan viikon opetellut rouvaselämää uudella sukunimellä. Totuttuun tapaan ihan kaikki ei mennyt putkeen.





 


 

Näin alkuun on sanottava, että itse juhla oli kaunis, näköisemme ja tunnelmallinen. Häät olivat pienet, kutsuvieraita tuli 38, joista jo oma perheeni sisarusteni ja kaikkien meidän lasten kanssa oli puolet. Alun perin meidän piti mennä vain kahdestaan ja todistajien kera koruttomasti vihille, mutta lopulta taivuin juhliin – ja hyvä niin. "Maistraatti ja mäkkärin autokaista” eivät olisi jättänyt näitä ihania muistoja.

 



Häät oli tarkoitus järjestää jo 5.6. Kutsukortit olivat juuri tulleet maaliskuussa painosta, kun koko Suomi meni koronan vuoksi rytinällä kiinni. Alkoi tuskainen taistelu aikaa ja realiteetteja vastaan. Hyvin pian kävi selväksi, ettei häitä voitu pitää. Kokoontumisrajoitus oli tuolloin 10 henkeä, joka olisi tiennyt varmaa maistraattia ja mäkkärin autokaistaa. Ja tällä en siis mitenkään väheksy siviilivihkimistä! Se ei vain ollut oma toiveemme, kun olimme jo päättänyt kutsua läheisimmät juhlimaan kanssamme.

 

Pähkimisen jälkeen päätimme ottaa riskin ja siirtää häät pidettäväksi 1.8. mikäli juhlapaikalle vain sopii. Ihme kyllä, päivä oli heidän kalenteristaan tyhjä, liekö joku toinen morsian ollut varovaisempi ja perunut omansa. Kirkko ei valitettavasti ollut enää uudelle ajankohdalle vapaana, joten se jouduttiin vaihtamaan kauemmas. Paljon kauemmas alkuperäisestä. 

 


Alkoi uusi tuskainen taistelu aikaa ja realiteetteja vastaan. Seurasimme uutisia ja sairastuneiden lukumäärää. Pirkanmaa näytti hyvältä, ehkä sittenkin? Lopullinen päätös tehtiin vain 5 viikkoa ennen. Kutsut pikana painoon ja häitä järjestelemään. Toisen epäonni on toisen onni, sillä ajattelin vielä kerran kysyä olisiko peruutus tullut ja alkuperäinen kirkko sittenkin vapaa. Ja se oli! Saatiin siis lopulta kirkko, joka haluttiinkin.

 


Sitten alkoi sataa laariin. Ihan ensimmäinen ”mutta” tuli morsiuspuvun kohdalla. Koronan vuoksi juhlamekkotilauksia ei ollut keväällä juuri saapunut ja koko kesän tarjonta oli siksi edellisvuoden hajanaisia jämiä. Halusin aikuisen naisen mekon, en enää kermakakkua. Lyhyen, simppelin ja istuvan. Se tuntui olevan täysin mahdoton toive! Kolusin kaikki Tampereen vähän sinnepäinkin olevat liikkeet, ketjut ja kaupat. Pahoittelut, tässä mitä on. Sellaista on olla keskivertoa kaikessa, myös koossa ja pituudessa.

 

Mekko löytyi, kutsut lähtivät. Näin unta lentävistä hyönteisistä, joita oli ilma sakeana. Isoja ja pieniä, inhottavia. Uni oli sikäli outo, että piti ihan tarkistaa sen symbolit. Uskoo, ken uskoo, mutta harmejahan ne, mitä enemmän öttiäisiä sitä enemmän vastoinkäymisiä. Niitä totisesti riitti.

 

Jos nyt muutaman saan tähän kertoa, niin tilattu sormus oli väärä, kukkakauppias unohti tilata kukat, sovittu häämeikki peruuntui 4 päivää ennen, esteettömyystodistus ei meinannut ehtiä, koska keväällä tilattu oli voimassa 4 kk (mutta ei yltänyt enää uuteen päivämäärään, eikä uutta voinut saada ennen kuin edellinen on umpeutunut). Ja edellinenhän tosiaan oli vielä voimassa, koska se oli tilattu juuri keväällä niihin alkuperäiseksi tarkoitettuihin häihin. Ompelin mekkoa vielä 2 päivää ennen, aikataulu meni meistä riippumattomin syin uusiksi ja valokuvaamoon jäi siksi varatun tunnin sijaan 20 min aikaa, anoppi jäi tulematta koronaepäilyn vuoksi, pappi ei antanutkaan lupaa minun kävellä yksin alttarille, jossa sulhanen olisi odottanut, piti puheen, jossa ei mainunnut sanallakaan mitään, mitä etukäteen meidän kanssa jutteli (eli ei mitään henkilökohtaista, tusinapuhe, jonka siis huomasivat vieraatkin), kutsui sulhasta väärällä nimellä ja sitten se minulle pahin; kanttori soitti väärät häämarssit, mm. sen eniten inhoamani! 


Väärät häämarssit olivat minulle iso juttu, vaikka tuskin kukaan vieras asiaa huomasikaan. Olinhan pitkään ja huolella miettinyt, mitkä kappaleet otetaan. Lisäksi soitto ei edes alkanut ikuisuuksiin, vaan seisoimme kirkon avoimessa oviaukossa kuin hoomoilaiset odottamassa muutamat pitkät minuutit vieraiden katsellessa. Kun ensimmäiset tahdit väärästä kappaleesta alkoivat, repesin sisäisesti epäuskoiseen nauruun. Mutta mitäpä siinä teet, kävelet pystypäin ja hymy huulilla, kuten kaikkina muinakin absurdeina elämän hetkinä. Se on symboliikkaa, jos mikä. 

Papille kun jälkikäteen asiasta naureskelin, koitti vielä keventää toteamalla, mutta että tässä sen huomaa miten arvaamatonta elämä on ja kaikkea ei voi hallita. No tuota… eiköhän tuo ole selväksi tullut jos vuosia sitten. 


Kanttorilla oli vain yksi tehtävä. Yksi. Ehkä elämää ei, mutta työtänsä soisi kyllä hallitsevan.    



Mekko oli halterneck-mallinen, samaan sarjaan löytyi kevyt hartiahuivi.


 

Kirkosta eteenpäin olikin mielettömän ihanat juhlat! Sää osui aivan kohdilleen, vieraat viihtyivät ja tunnelma oli kepeä, ruoka erityisen hyvää ja sitä oli runsaasti. Kakkukin sopivan kirpsakka. Kaiken häslingin ja kiireen vuoksi ei ehtinyt edes jännittää yhtään. Toisaalta, miksi olisikaan. Häät olivat ehdottomasti yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Samaan yltävät vain lasten syntymät. 



 


 


 


ISO suositus Villa Hakkarille, mitä ikinä juhlia pidättekin. 

 


Vadelmaa, nam. 



 

Mitä ei enää näin kypsällä iällä ollut, niin häävalssia ei tanssittu lainkaan, eikä kakkuakaan leikattu näyttävästi polkaisemalla. Kyllä sen ilmankin tietää, kuka täällä kaappia liikuttelee (tirsk). Bändiä ei ollut tarkoituksella, sillä juhlatilassa ei mahdu tanssimaan, eikä meistä kumpikaan ole järin innokas valssailemaan. Mies vielä osaisi, mutta minulla on kaksi vasenta jalkaa ja liian huono rytmitaju vietäväksi. Bändin puuttuminen siis erityismainintana Sohvasialle, joka aikoinaan tarjoutui soittamaan häissäni, mikäli ikinä alttarille polvistuisin. Kiitos, se oli sinulta oikein kaunis ajatus.






Kasvatusprojektin päätös. Nyt voi leikata taas lyhyeksi. :D




Häistä jäivät ihanat muistot. Leikilläni sanoin vaihtaneeni sukunimeä, sillä ei elämä edellisellä ihan niin varsinaisen onnekasta ollut. Josko uusi minä uudella nimellä saisi palan parempaa flaksia, hehheh. Vaan taitaa se onnensuunta olla tämä maanantailapseus. Heti häiden jälkeen (sunnuntaina) sohvalla köllötellessä ovikelloa soitti yllättäen huoltomies. ”Päivää, täältä tulee hälytys, kylmää vettä kuluu koko ajan suuret määrät”. Tiesin heti, sillä samalla sekunnilla katastrofin sijainnin ja laajuuden. Juuri kuivattu vesivahinko on nyt uusiutunut. 


Tällä kertaa lattialuukun alla kohisi suihkulähde, josta tuli paineella vettä. Vesi ei kuitenkaan noussut lattialle saakka, vaan lorisi taas iloisesti rakenteisiin ja talon alle. Vuodon on täytynyt olla ainakin tunteja, sillä hälytys ei lähde ihan ensimmäisistä litroista, eikä huoltomies ole ovella kymmenessä minuutissa. Jokainen voi kokeilla ja jättää hanan muutamaksikin tunniksi auki. Kai siinä muutama sata litraa ehtii helposti valua.

 

Kaikki alkaa siis alusta. Mittaukset, kuivaukset, viikkojen odottelu ja sekamelskan keskellä eläminen. Saako tähän kiroilla? Jos joku miettii miten voi olla mahdollista, niin sanotaanko vaikka näin, että korjaustyö oli tehty täysin päin pakaroidenväliä, ja koko hoito repesi. Elämä on.





 

Häiden jälkeen on kieltämättä pienesti eksynyt ja tyhjä olo. Häämatkasta voi vain haaveilla ja samalla pitäisi orientoitua syksyyn, vaikka monta kuukautta ja viikkoa mieli oli vain juhlissa. Oma työnsä oli pitää kaikki järjestelyt salassa aina kutsujen lähettämiseen saakka. Ensin koronan vuoksi ja sitten, no − koronan vuoksi. Pidetäänkö, ei pidetä, uskalletaanko? Mutta viisi viikkoa totisesti riittää häiden järjestämiseen ellei juutu askarteluihin ja yksityiskohtiin. 

Minulla ei ollut varsinaista kaasoa ollenkaan, halusin että kaikki kutsutut ovat nauttimassa juhlasta, eikä kenenkään tarvitse stressata ohjelmasta ja etukäteisvalmisteluista. Lopulta siskoni teki ihan vapaaehtoisesti vaikka mitä ihanaa rekvisiittaa ja ohjelmaa, kuulemma ihan tekemisen ilosta. Hänestä oli iso apu ja tuki kaikessa. Kiitos rakas sys, jos tätä luet.

 

Rouva. Aikas hassua. Kai tähän tottuu?