lauantai 11. heinäkuuta 2020

Tappioita ja muka menetyksiä



Oletko koskaan törmännyt ilmiöön, jossa et oikeastaan edes halunnut jotain, mutta sen jonkin menettäminen kirpaisee? Minä olen. 

* * *


Ystäväni tapaili muutaman kerran miestä, jolla oli kauniisti muotoillen muutamia haasteita vuorovaikutuksessa. Mm. kyky keskustella muustakin kuin itsestään, olla kiinnostunut vastapuolesta, kuunnella keskeyttämättä ja mitä näitä normaaleja sosiaalisia käytänteitä nyt on. Kaikkinensa mies asettui osastoon "ihan kiva, mutta…" Ystäväni pohti kovasti "muttaa", ja ehkä enemmänkin sitä faktaa, ettei nelikymppinen urosoletus ollut koskaan seurustellut muutamaa viikkoa pidempään. Miehessä oli siis jotain, joka sai ystäväni intuition salamoimaan, eikä vallan niin positiivisessa merkityksessä. Ystävä päätti silti antaa suhteen kehittymiselle mahdollisuuden, sillä kiirekös tässä, yhdessä voidaan kasvaa ihan loppuun saakka.

Muutaman tapaamisen jälkeen mies veti yllätyskortin hihastaan. Hän ei tuntenut yhteyttä, eikä halunnut jatkaa tapailua, paitsi jos se merkitsi vastaisuudessa lounaan skippaamista ja suoraan jälkiruokaan siirtymistä. Pelkkää seksiä siis. Ottaen huomioon, ettei tässä nyt varsinainen hyvällä käytöksellä kuorrutettu mieskarkki ollut, ehdotus oli vähintäänkin absurdi.

Tiivistys, nainen tapaa miehen, mies on jälkiruuaksikin kuivahko pannukakku, mies antaa pakit, nainen pettyy. Mikä minussa oli vikana?



Toinen esimerkki.

Hain töitä. En mitä tahansa työtä, vaan oman alan jotain siihen suuntaan työtä. Minun piti kotva kuvitella itseni kyseisessä paikassa. Ikään kuin nähdä itseni sovittamassa työtä ja työyhteisöä päälleni. Työssä oli paljon hyvää ja useampi "mutta". Asiakaskuntana olivat haasteellisessa elämäntilanteessa olevat nuoret, kun taas tällä hetkellä omat asiakkaani ovat aikuisia. Mietin pitkään millä lihaksilla hakisin toimeen, josta minulla ei juuri ole kokemusta. Jättäen ”juuri” sanan pois. Lihaksiakin enemmän kaihersi ”mutta”.

Pääsin lukuisten hakijoiden joukosta ryhmähaastatteluun, esimies vaikutti mukavalta, työpaikka sitäkin mukavammalta. Mielettömät mahdollisuudet tehdä vapaasti ihan omannäköistään työtä, opiskella, kehittyä ja tehdä uraa. Mutta samaa hälytin kaulassa yksintyöskentelyä se olisi ollut, josta jo kerran itseni irtisanoin vakiduunista hyvillä eduilla ja eläkeviralla. Miksi menisin samaan takaisin? 
Lähdettyäni haastattelusta jopa pienesti toivoin, etten saisi paikkaa. Pari päivää myöhemmin Universumi toteutti toiveeni. Sähköpostiin kilahti valittettavasti tällä kertaa… (mikä on ihan paskaa, miten niin juuri tällä kertaa? Seuraavallako sitten?)

Tiivistys: nainen hakee töitä, työ ei ole sitä mitä edes haluaisi, nainen ei tule valituksi, nainen pettyy. Mikä minussa oli vikana?






Ydinkysymys, miten ylipäätään voi pettyä saatuaan pakit tai menetettyään asian, jota ei oikeastaan halunnut? Näitä esimerkkejä on monia. Joku ei saa hakemaansa opiskelupaikkaa tai asuntoa, joku sairastuu juuri ennen pitkin hampain sovittua reissua, ohi menee paljon mahdollisuuksia, jotka ovat korkeintaan vähän mutta ei ihan. Ja silti ne pienesti sapettavat?

Oma teoriani on, että mikä tahansa menetys voi kerrata aiemmat.






Tuore hylkääminen muistelee edellisiä. Jokainen kiitos, mutta ei kiitos nostaa vastakysymyksen miksi. Toinen, ja yhtä oleellinen, on pelko ennustettavuudesta. Jäänkö ikuisesti pyörimään epäonnistumisten looppiin? Tunne saattaa väin häivähtää ja jäädä pian järkipuheen alle. Niin meidän pitääkin toimia. Keksiä vaihtoehtoinen selitys sille, miksi ei tällä kertaa onnistunut. Vastalause masentavalle miks mä en kelpaa -puheelle.


Valitettava totuus on, että kasaantuessaan ongelmat todellakin voivat muuttavat ihmistä. Toistuva epäonni nakertaa uskoa tulevaan. On toki paljon omasta tahdosta, mutta myös ympäristöstä ja perimästä kiinni, mihin kolhut meitä kuljettavat. Jollain nousee taisteluhalu, entistä ehompi näytän niille ja elämälle -asenne. Toinen lannistuu. Tutkimusten mukaan sopiva määrä pettymyksiä lapsuudessa näyttäisi kasvattavan sisua, mutta vain mikäli saa kokea riittävästi myös onnistumisia. Kaikkein tuhoisinta olisi moittia tunteitaan ja ajatuksiaan typeriksi. Lyötyä ei tarvitse enää lisää lyödä.


Miten siis nostaa leuka ylös ja jatkaa eteenpäin? Yksinkertaisesti nostamalla se leuka. Tiedostamalla, ettei elämä ole reilua, eikä flaksi vain omassa kädessä. Miettimällä mitä tästä opin ja mitä vien oppimastani seuraavaan kertaan. On osattava kyseenalaistaa menetys. Oliko se oikeastaan edes sellainen? Etenkin näiden melkein mutta ei ihan -kohdalla. Ja jos kuitenkin oli, miten tästä eteenpäin? Tärkeää on myös ymmärtää, että vaikka aina hävisi hiihtokilpailut, vaikka ei ikinä saanut kiitettävää kokeesta eikä isä koskaan kehunut, Aku Ankka geenejä ei olekaan. On vain tilanteita ja tapahtumia, jotka menevät kuten menevät, kunnes elämä loppuu. Yrittämästä ei kannata lakata koskaan.







Joskus muinoin, juuri eronneena ja epätoivoni hetkellä ajattelin, etten enää koskaan rakasta ja tule rakastetuksi. Silloinkin, syvällä jossain tiesin puheen olevan pelkoa, ei totta. Onneksi uskalsin toivoa toisin. Tulevaisuutensa voi sabotoida niin monella tavalla, vaikkapa alkamalla elää uskomustensa mukaan. Siinä ei ole mitään maagista tai ennustettavaa. Vain surullista.


Leuka siis ylös ystäväni ja minä, ehkäpä sinäkin siellä jossain, joka tätä luet. Mikäli vertauskuvat auringoista risukasoissa saavat lähinnä vain sapen kiehumaan, kannattaa muista toinen vanha totuus; kissan hännän nostaa vain kissa itse.