sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Kotikasvatuksesta ja sen puutteesta



Kuten muutama tuhat muutakin, kuulun kuntamme Facebook-ryhmään. Vapaana kulkevien kissojen, erilaisten tapahtumien ja varastettujen polkupyörien ylitse minua jaksaa aina turhautuneesti naurattaa ilmoitus, joka alkaa sanoilla; vanhemmat, muistakaa kertoa lapsillenne… Lauseesta on toki erilaisia variaatioita, mutta ne kuten kommentitkin, viittaavat hypoteesiin vanhemmuuden laiminlyönnistä. Jos siis mopopojat päristelevät, pyörällä suhahdetaan pusikosta tielle tai koronarajoitusten aikaan kaupan edessä notkui kymmenpäinen lapsijoukko, syynä on aina lasten valistamattomuus. Paska kotikasvatus siis.


Älä työnnä legoa nenään. Nenään ei saa laittaa mitään esineitä. Ja kun piltti tulee pihalta mustaherukka sieraimeen tungettuna, sitä miettii, että juu, eipä tullut marjat erikseen yksilöityä. Tosin, kyllä pian viisivuotiaan pitäisi jo ymmärtää sana esine? Vanhempana sitä vain yksinkertaisesti ei voi, eikä ymmärrä kieltää joka ikistä asiaa erikseen, on vain pakko yrittää luottaa oman pilttinsä kohdalla "yleisesti kiellettyjen asioiden" laajuuden syvempään ymmärtämiseen. 


Pientä voi vielä katsoa perään, mutta jossain kohtaa sekin täytyy päästää yksin maailmalle. Valitettavasti ihan missä tahansa iässä, ihan minkä tahansa kasvatuksen saanut lapsi myös tekee asioita, jotka tietää kielletyiksi. Jos siis Seppo 16 v kokee matkustavansa perin kätevästi Saleen mopoauton kontissa, koska Reijo on jo repsikka ja Pertti ajaa, Seppo tuskin tekee sitä varsinaisesti tietämättömyyttään.



Kuva: Pixabay




Myönnän, pahastun pienesti puolesta, kun Terttu (nimi muutettu) keksii aina parjata vain kotikasvatuksen syylliseksi lasten ja nuorten apinaleikkeihin. "Kunnolla piiskattuna pysyisivät kyllä herran nuhteessa". Taitaa Tertun muinaisuudesta unohtua sellainen fakta, että koltiaiset tekivät koltiaistemppuja silloinkin, kun tiesivät selkäsaunan koittavan. Uskallan väittää turpajuhlien tietämisen jopa lisäävän käytöshäiriöitä.


Tekojen todelliset seuraamukset alkaa hahmottua vasta murrosiän jälkipuolella, kun aivojen alueet, joita käytetään kokonaisuuksien, harkinnan ja syy-seuraussuhteiden ymmärtämiseen kehittyvät. Riskinarviokyky nyt vain ei yksinkertaisesti toimi kunnolla, yksilökohtaisilla eroilla toki. Uhmakkuus ja näytönhalu kuuluvat myös pakettiin nimeltä murkkuikä toisilla enemmän, toisilla korkeintaan fantasioissa. Kaikesta kotikasvatuksen syyttäminen on siis aivotutkimuksen valossa jokseenkin sama, kuin pitäisi dementiaa vain huonona käytöksenä.



Kuva: Pixabay




Tietenkin kasvatuksella on väliä. Tietenkin vanhempien pitää ohjata jälkikasvuaan, muistutella itsestäänselvyyksistä, jaksaa toistaa ja toistaa. En silti usko, että yksikään teini jää Uffin laatikkoon jumiin, koska juuri sitä asiaa ei häneltä yksilöidysti kielletty. Itse tyhjensin kymppivanhana (kusipäisen) naapurin autonrenkaan pikkukivellä venttiiliä painaen. Ihan varmasti tiesin sen kielletyksi. Niin muuten tiesi vahdissa ollut poikakin, jolle halusin pienesti päteä. Kasvoiko minusta sittemmin psykopaatti, vankilakierteinen autoradiota varasteleva narkkari? Ainakaan ihan vielä en ole moista muodonmuutosta kokenut, mutta onhan tässä toki vielä aikaa, jos ikävuosia vain piisaa…



Rakkaus suojelee lasta. Kun oma harkintakyky ei vielä toimi ja ryhmäpaine puskee kokeilemaan rajoja, tietoisuus siitä aiheutuvista huolesta ja kyynelistä saattaa estää monta kyseenalaista tempausta. Rakkauskaan ei tosin aina auta. Aikuinen tietää, mitä voi tapahtua, jos Seppo kyykkii mopoauton takakontissa jonkun rysäyttäessä liikennevaloissa perään. Itse sellaisen kokeneena (tosin kontin sijaan kuskin paikalla istuen) selvisin niskavammastani parin vuoden hermokivuilla, mutta Sepolle kävisi todennäköisesti huonommin. Seppo on teini ja teinit ovat mielestään kuolemattomia. Seppoon ei osu mikään. Kunnes yhtenä päivänä Seppokin kasvaa aikuiseksi ja osumia alkaa tulla. Täydellinen huolettomuus on nuorten etuoikeus, jota ei enää aikuisena tavoita. Väittävät tosin, että miehillä riskinottokyky on yleisesti läpi elämän korkeampi, kuin naarasgeenisillä.



Kuva: Pixabay



Jos siis olet ”Terttu” ja sormesi syyhyävät kirjoittaa Oman Painavan Mielipiteesi kotikasvatuksen puutteesta syyksi kaikissa kuviteltavissa tilanteissa, mieti vielä hetki. Ja jos olet vanhempi, joka korvat punoittaen tunnistat oman lapsesi moitteista, jaksa kertoa, inttää, välittää, valistaa ja uhkailla sanktioilla. Sitten seuraa tärkein; myös toteuttaa ne kännykkäkiellot ja kohtuulliset kotiarestit. Syy-seuraussuhteen ymmärrys ei pääse kehittymään, ellei sitä koskaan omakohtaisesti testaa. Kun asian näkee näin, toisiaan raskastakin vanhemmuutta jaksaa taas piirun verran enemmän.


Lopuksi hyväksi havaittu keino kolttostelua vähentämään. Naurakaa ja paijatkaa paljon. Myös parimetrisen sukkahien hartioita ja varpaita voi ohimennen hieroa, vaikka se ei enää varsinaisesti kainalossa viihtyisikään. Kun vanhempi on muutakin kuin mäkättävä käskytyslaitos, on nuoren ehkä vähän helpompi olla ihan niin kovasti kapinoimatta vastaan.


Voimia!






perjantai 12. kesäkuuta 2020

Se aika vuodesta



Kesäpelko on täällä taas. Hankala äidinhuoli, joka ilmenee vain vuoden kirkkaimpaan aikaan. Se vuoroin vihjailee, vuoroin suorastaan kiljuu ennustuksiaan. Mutta yhtä kaikki on läsnä miltei jokainen hetki. Kesäpelko ei ole kesän pelkäämistä, sillä pimeän joulukuun lapselle valo ja lämpö ovat suloisinta mitä vuosi voi antaa, mutta kesällä voi tapahtua se. Hukkuminen. Noin, nyt se on sanottu.










Olen ollut äiti 24 vuotta. Tulen olemaan sitä henkeni viimeiseen hitaaseen kuiskaukseen, mutta pienten lasten äiti en enää koskaan. Sellaisten, joita voi varjella kaikilta vaaroilta, vaikka tietenkään ei. Mutta näennäisesti vahtia. Ainakin uintireissuilla. Muistan, miten huikeaa oli siirtyä vesirajasta rannalle, sentään pyyhkeen päälle istumaan jokainen lihas valmiina pinkaisemaan takaisin veteen. Muistan, miten pyyhe vaihtui vilttiin ja lihasvalmius lopulta kahvitermariin ja naistenlehtiin. Aina tuli tosin uusi vesirajavahdittava, yhteensä neljä. Vuodet kuitenkin tekivät sen, mistä nuori äiti vain unelmoi; vähensivät tarvetta takaraivon silmille.

”Äiti, voinks mä mennä kavereiden kanssa uimaan?”
Et. Et ikänä, etkä ainakaan sinne hyppylaituripaikkaan, jossa isommat loikkivat niskaan ja tuuppivat kolmosesta alas.
”Voit, mene vain”.
Jossain kohtaa oli päästettävä. Antaa vahtivuoro suojelusenkeleille. Onhan heitä?


Viltti varjossa, kahvia ja luettavaa. Parasta. 


Miten se on voinut olla näin pieni joskus? :D 


Myönnän, olen äitinä se hysteerinen katastrofinkuvittelija, jonka mieli maalaa uhkakuvat kerrannaisineen. Joku voi kaapata hennon tytön tienviereltä autoon, mutta todennäköisyys sellaiselle on aika olematon. Isommat voivat ajaa kolarin, niin on tapahtunutkin moottoritiellä, auton lunastukseen asti. Ja pala sydäntäni siinä mukana. On ollut käärmeenpuremaa, murtuneita raajoja ja mopokyytiläisenä kaatumista. Etuhampaan katkaissut sotaleikki kuulapyssyllä. Siinä olisi voinut mennä silmä. Ei mennyt. 

Kun esikoinen lähti yksin ajamaan Norjan Lofooteille, lähetin kaikki rukoukset ja loitsut, mutta sillä kerralla kun en, onnistui juuri ja juuri väistää hirveä. Nuoren reaktiokyky oli onneksi nopea. Ehti ajatella, oikea vai vasen ja osui siksi tielle rynnännyttä metsän kuningasta vain takapäähän. Yöllä, keskellä ei mitään. Paljon on varmasti sellaista, mistä en edes mitään tiedä. Ei minun tarvitse, osaan kuvitella kyllä.


Osaan kuvittelun taidon niin hyvin. Pystyn luomaan mieleeni kaksi vakavaa poliisia ovella. Sen pahimman. Jos tuntematon numero joskus soittaa, sydän jättää kaksi laukkaa väliin. Ylivirittyneet emonvaistoni ymmärtävät kyllä järkipuhetta, eivät vain usko sitä.


Pelkään vettä. Pelkään hukkumista ja viimeisiä hetkiä. Ajatus niistä saa miltei sekoamaan. Viime kesänä istuin etupihan puutarhatuolissa ja odotin niin kauan, kunnes puhelimeen kilahti sovittu viesti ”lähettii rannalta”. Joskus lapsi unohti. Lapset nyt vain tekevät sellaista. Eivät ajattele äitirievun hermoja ja huolta. Huoli on äidin ongelma, ei elämänpelkoa saa siirtää sukupolvelta toiselle. Ei sitä siirretty minullekaan, opin ihan itse. Tällaista on kai rakastaa liikaa.

Joskus öisin mietin tyhjää maantietä. Auton valoja, jotka osoittavat peltomultaan. Maasta nousevaa tomupilveä. Äänettömyyttä. Mutta vielä enemmän hyppylaituria ja veden vaimentamia huutoja.


* * *



Kotiin saa aina tulla, vaikka kännissä. Vaikka äiti suuttuisi, niin kotiin pitää aina tulla. Ja kaverista huolehditaan. Teini-ikäisten kanssa ei voi seistä enää rantavedessä, kuvainnollisestikaan. Omani ovat tosin aina olleet luotettavia. Eivät myöhästele, tulevat kun on sovittu. Vaikka "kaikki muut saavat olla pidempään". Kerran esikoista ei kuulunut. Mopo oli hajonnut kaasulinjalle, keskelle metsää, kännykän katveeseen (tuolloin katve oli mahdollista). Pitkä oli matka pojan työntää mopo kotiin, mutta pidemmät olivat hetket, kun en saanut puhelimeen yhteyttä. Lopulta, lähempänä asutusta vastasi hengästynyt ääni. Se oli ainoa kerta, kun kukaan lapsistani on tullut tunnin myöhässä kotiin.

Kakkonen tosin kokeili. Alkoi tulla 10 minuuttia sovitun jälkeen, kerran, kaksi, sitten vartin, sitten... Ei aina, mutta tarpeeksi toistuvasti venytteli aikaa. Kännykän akun loppuminen menee muutaman kerran läpi kellottomalta, mutta kummasti se kunnolla aikaistettu kotiintuloaika opetti ajantajua. Samainen kaveri kertoi pokalla pidelleensä kaverin röökiä, kun äiti alkoi haistaan takinhihan tuttua aromia. Nuoruuden tupakoitsijana en keksi kovin montaa tilannetta, jossa olisin omani antanut pideltäväksi, jonka myös kerroin aika tiukoin sanankääntein. Hoksasihan se poikanenkin, äiti ei ole ihan eilisen teeren likkoja. Mikä kuitenkin tärkeintä, kaikki ovat ymmärtäneet, ettei äiti kiusallaan huolehdi ja vaadi. Kotiin tullaan, kun sovitaan ja luvatut pidetään. Koska äidinhuoli.


Ruohonleikkuri, tosin hidas sellainen. 




Niin, se kesäpelko. En ole keksinyt ratkaisua, en tiedä onko sellaista olemassakaan. Olen hyväksynyt pelon osaksi itseäni. Jos en saa rationaalista minää ymmärtämään lasten pysyneen hengissä tähänkin asti, ja tilastollisesti tilanteen myös jatkuvan niin, joudun vain tulemaan toimeen asian kanssa. Eikä vahtimiseni vahinkoa estä. Sehän vaimentaa vain kuvittelun. Tiedän. Joskus joudun vastustamaan kiusausta pakata pyyhe ja naistenlehdet ja painella muina naisina rannalle. Tai ostaa peruukki ja irtoviikset. Riistakamerakin voisi toimia, tosin en tiedä onko uimarannan kuvaaminen kovin laillista puuhaa, moraalista puhumattakaan (ei, en ole harkinnut tätä).


Pelko on oma ongelmani. Lasten täytyy saada elää siitä vapaina ja aikuisena minun tehtäväni on vain selvitä itseni kanssa. Vaikka sitten istua tämäkin kesä puutarhatuolissa ja odottaa huojentavaa viestiä kännykkään.  

”Lähettii jo”.





maanantai 8. kesäkuuta 2020

Ajatuksia laatikon sisäpuolelta



Arvatkaapa mitä. Nyt meiltä hajosi ilmanvaihtokone. Eri kätevää odottaa uutta moottoria, etenkin kun vesivahingon vuoksi kuivuri tuuttaa poistoilmaventtiiliin kautta poistamansa ilman takaisin huoneistoon. Vessassa haisee tämän vuoksi multa, kuten myös kylpy- ja vaatehuoneessa. Tähän ei vissiin tarvitse enää erikseen mainita oireilua sisäilmalle?

Päivän aihe ei silti ole jatkokertomus erinäisistä sinänsä pienistä vastoinkäymisistä erinäisten laitteiden ja elämänsattumien saralla, vaan miten vaikeaa on ajatella isommin.






Think outside the box, eli ajattelun ulottamista laatikon ulkopuolelle. Tätä olen kuumeisesti nyt yrittänyt tehdä. Se laatikko, jossa ajatteluni pääasiassa tapahtuu, on näet aika ankea virikkeiltään. Se ehdottaa samaan ongelmaan samoja ratkaisuvaihtoehtoja odottaen silti eri lopputulosta. Joka on jokseenkin turhauttavaa. Miten ajatella laatikon ulkopuolella, jos ei osaa ajatella edes sen sisällä?


Ongelmani on seuraavanlainen; tarvitsen osa-aikayrittäjyyteni oheen osa-aikatyön. Omalla alalla sellaista ei valitettavasti ole tarjolla, joten olen laajentanut nuppineulan etsinnän laajempaan heinäkasaan. Osa-aikatyön ei tarvitse olla koulutusta vastaava The Työ, innostava ja monipuolinen ponnahduslauta kokoaikaiseen. Pidän nykyisestä työstäni todella paljon, ikävä kyllä sillä ei näillä tunneilla elä. Toinen työ oheen olisi siten ihan täysin taloudellinen ratkaisu. Sitten tulee muttat.


Ei ilta- ja yötöitä. Omat asiakkaani tulevat työpäivänsä päälle, joten iltapainotteinen toistyö ei onnistu. Yöt yritän nukkua vaihtelevalla menestyksellä, eikä sanomalehtien jakeleminen kello neljäjotain ihan varsinaisesti tue vaikeista uniongelmista kärsivän pyrkimystä säännölliseen päivärytmiin. Lisäksi olen kyvytön nukkumaan päivällä. Tämä tuli selväksi opiskeluaikana, jolloin sentään muuten vielä nukuin poikkeuksetta sikeästi ja hyvin. Yövuorojen jälkeen sain raavittua kaksi tuntia unta, kunnes joku sytytti valot päässä. Siinä ei ihan hirveän montaa kakstuntisunta peräjälkeen vedetty. 

Ääneni ei kestä puhelintyötä, siitä on ihan foniatrin lausunto olemassa. Luontokaan ei kestä aggressiivista myyntityötä. Olen maailman eniten paskin myymään mitään. Feissarina kyykkisin arkana piilossa, vitamiinimyyjänä en osaisi painaa argumentteja kilpailevia tuotteita vastaan, sillä yltiörehellisenä moinen tuntuu falskilta. Fyysisesti raskaat työt eivät näillä kulumilla onnistu. Mitä jää jäljelle? Vaikka mitä. Eri asia on mihin pääsee.




Takataskussa on kyllä pari käypäistä ammattia, mutta kokemusta joko ei ole tai siitä on jo liian kauan. En esimerkiksi ole kummoinenkaan ompelija, vaikka sellainen ammatti CV: ssäni koulujen kohdalla lukee. Sormeni ovat kuin nippu nakkeja, jotka eivät tottele ja taivu vetoketjun vaihtoon sitten millään. Kaupanalalle on koulutus ja pitkä kokemuskin, mutta siellä pitäisi kyetä tekemään listan mukaisia vuoroja tietenkin. Kuten niitä iltoja, jotka ovat kaikki omasta työstäni pois. Lisäksi, eikä edes vähäisimpänä; hakijoita on muitakin, kuin kakkosduunia etsivä keski-ikäinen tylsäke. Miksi palkata minut, kun voisi saada oikeasti innokkaan? Ja tällä en tarkoita, että koskaan tekisin töitä huonolla asenteella. Työt olen aina hoitanut hyvin, nekin, joihin lähdin joka aamu kiroillen.






Mitä sitä voisi pienesti päivisin tehdä? Tai osan aikaa viikosta? Selaan avoimia työpaikkoja, mutta toistaiseksi kahden työn sovittaminen toisiinsa ei ole näyttäytynyt kovin onnekkaana suunnitelmana. Kaikista parasta olisi tehdä joustavasti toteutettavissa olevia töitä, kuten vaikkapa kirjoittaa juttuja ja tarjota niitä lehtiin, tai maalata tilaustöitä. Yhtä ”varma” leipä tulee juomatölkkejä keräämällä, vaikka festarit ovatkin peruttu. Marjanpoimintaa? Pitää olla aika saakelin tehokas, jotta yhdessä kuukaudessa poimii osa-aikaleivän yhdelletoista seuraavalle. Mitä en ole. 

Kyllä on luova ajattelu tiukassa.

Tai ehkä synä olen minä. Ehkä toiveeni kahden työn yhdistämisestä vain on mahdoton toteuttaa näillä spekseillä. Aika on muutenkin huono nirsoilulle, tai onko se koskaan muka hyvä sellaiseen, en usko. Tuntuu myös pahalta ylipäätään kirjoittaa näin, jotenkin yliolkaiselta. Että siinä se nirsoilee vaikka maa pullistelee työttömiä. Kyse ei ole lainkaan siitä. Minulla on jo työ, työtä ei vain ole tarpeeksi, jotta voisin heittäytyä vain sen varaan. Siksi tarvitaan plan B.


Ja mielellään uusi ajattelulaatikko, kiitos.