Hyvää äitienpäivää

Hyvää äitienpäivää. Kuinkahan moni blogipostaus ja somepäivitys alkaa näillä sanoilla? Mielikuvituksetonta allekirjoittaneelta, myönnän. Kas kun sanoilla leikittelyn vajavuuteen on tällä hetkellä kaksi mainittavaksi kelpaavaa syytä; toinen sijaitsee näppiksillä, jotka outouttaan painuvat mitä omituisimpiin kirjainyhdistelmiin sormien yrittäessä totutella uuteen läppäriin (vihdoin!) ja toinen muhii jalkojeni alla. Sellainen muutama kymmenen - tai satalitrainen vesivahinko, joka on päässyt vuotamaan putkista lattian alle. Että jos tuossa koronatylsyyden kärkevimmässä tuoksinassa ajattelinkin jotain uutta ja kivaa kaipaavani, niin ihan vesivahinkoa en varsinaisesti tarkoittanut.

Omaa äitiäni en tänään käy moikkaamassa, viikolla jo maskinassuna poikkesin hiuksiansa leikkaamassa, mutta poikaseni sain houkuteltua käpykakulla poikkeamaan iltapäivällä. Tämä jo perinteeksi muodostunut herkku sai alkunsa esikoisen syntymästä. Siitä saakka on joka äitienpäivä pöytää koristanut tuo hassu kakkunen, jonka paras anti sijaitsee kuoressa. Päätypalassa sitä on eniten ja siksi parasta ja sen saan minä. Joku palkinto valvotuista öistä ja uhmakiukuista sentään. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Lapset itsessään ovat parasta ikinä.

Hyvää äitienpäivää siis äideille ja erityisen kivaa päivää kaikille muillekin.

Joka kerran on äidiksi syntynyt,

hän äiti on kaikkien lasten,

ja kaikkia maailman lapsia

hän on painanut rintaansa vasten,

ja maailman lasten itkua

hän on alkanut korvissaan kuulla,

sillä maailman lapset puhuvat

hänen omien lastensa suulla.

­­(Anna-Mari Kaskinen)