sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Koronakevään voittajat ja häviäjät, osa; parisuhde.



Koronakevät ja sen aiheuttama poikkeama kaikkeen totuttuun saa monet miettimään parisuhdettaan aivan uudelta kantilta. Erojen määrän odotetaan kasvavan, kuten myös jonojen (pari)terapiaan. Ihmekös tuo, kun perisuomalaiseen tapaan välttelevästi kiintyneet laitetaan yhtäkkiä 24/7 symbioosiin, jossa juuri vessaa pidemmälle ei pääse karkuun puolison ärsyttäviä piirteitä. Toisaalta myös parisuhdeonnellisuuden kerrotaan lisääntyneen. Me -henki, harrastuksilta vapautunut yhteinen aika ja keväthormonit tekevät toisille hyvää. Huomataan, että hitto tuohan se olikin mitä mahtavin tyyppi, kun ei enää tarvitse riidellä menoista. Korona kohtelee tässäkin, kuten elämä yleensä; toiset voittavat, toiset lukeutuvat häviävät. Tosin itse en voi puhua erosta ja häviöstä samassa lauseessa. Monille se on silkkaa voittamista.


Oma henkilökohtainen mielipiteeni eroihin on, ettei poikkeustilanteessa (kuten lapsen syntymä, talon rakentaminen, toisen vakava sairastuminen tai nyt tämä korona-aika) kannattaisi kovin herkästi laittaa kantapäitä vastakkain. Elämään kuuluu aikoja ja sitten taas toisenlaisia aikoja. Poikkeuksiakin toki on. Ehta kusipää ei siitä kivammaksi muutu, vaikka kuinka ymmärtäisi poikkeusajan olevan vain nopeasti ja kylmänä lusikoitu siskonmakkarakeitto elämän melko vaihtelevassa ruokalistassa. Onko parisuhteessa sitten lähtökohtaisesti jotain pielessä, jos se ei kestä muutaman viikon tai kuukauden ylen tiivistä yhteiseloa?


Ensin täytyy määritellä tiivis yhteiselo. Onko se sitä, että mennään ja touhutaan yhdessä, tavataan yhteisiä ystäviä, tehdään kenties töitä ja harrastetaan yhdessä? Vai että istutaan ties monettako viikkoa kerrostalokolmion olohuoneessa mörköverkkaissa riitelemässä kumpi saa lähteä kauppaan ja onko vessan pesukerrat nyt varmasti jakautuneet kristillisesti tasan? Tiivis yhteiselo on täysin eri asia tiivis yhteiselo poikkeustilan aikana -kanssa. Luin tutkimuksen, jonka mukaan kaikkein suurimpaan tyytyväisyyteen ponnistelevat he, joilla on perheen (suvun) lisäksi tarpeeksi muita sosiaalisia kontakteja. Vain toinen näistä ei riitä. Ihmisen pitäisi siis – voidakseen oikein hyvin – tavata myös perheen (suvun) ulkopuolisia ihmisiä. Ihminen on laumaeläin, joka pyrkii yhteyteen. Toiset ovat sitä vain enemmän. Suhteessa ei siis välttämättä ole mitään vikaa, mikäli kuuden viikon jälkeen alkaa hapottaa pelkän puolison seura.


Jos siis harkitsee eroa siksi, ettei oikein ole enää mitään puhuttavaa, kannattanee harkintaa venyttää nyt ainakin poikkeusajan yli. Riskinä on toki, että sinänsä ihan toimivakin suhde alkaa pidemmän päälle kerätä kaunaa. Joitakin vaillejäämisiä tapahtuu arjessa. Juhlaa ei ihan hirveästi ole tarjolla. Kun rajat avautuvat ja kaikki ennen normaalina pitämämme siintää Edenin puutarhan lailla edessä täysin saatavilla, löytyy taas puhuttavaa. Tai sitten aika määrättömästi vihreämpää ruohoa sillä kuuluisalla aidan toisella puolella.




Kuten vaikkapa koronan äkillinen katoaminen? (Juu, tiedetään.Yksisarvisosaston toivomus.)





Omasta erostani tulee ihan juuri virallisesti 10 vuotta. Samaan aikaan ikuisuus ja lyhyt henkäys. Luen itseni voittajiin. Jo siitäkin syystä, että jos silloin olisi pitänyt viettää koko kevät karanteeninomaisissa olosuhteissa silloisen puolison kanssa, kirjoittaisin tätä Hämeenlinnan naisvankilasta käsin. Jo ennestään taputeltu liitto olisi paisunut erokorinoissaan katastrofiksi viimeistään viikon kaksi kohdalla. Jouduttiinhan sitä asumaan samaa kattoa koko pitkä kevät ennen muuttoani uuteen kotiin. Silloin pääsi sentään päiväksi karkuun opintoihin ja illoiksi imurinvarresta pyykkisouviin. Että voimia ja sympatiani vain kaikille eropäätöksen tehneille ja samaan kämppään nyt juuttuneille.



Tämä menee ohi. Tämäkin vaihe. Minulla, kuten monella muullakin päivät kuluvat nyt lähinnä odottaen. Joko (edes niitä) lämpimiä päiviä tai jotain ihmettä tulevaksi. Että tämä kylmä siskonmakkarakeitto olisi pian lusikoitu. 





sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Hypnoosista, meditaatiosta ja rentoutusharjoituksista



Minulla ja eräällä perheeni neljästä miesoletetusta on perustavaa laatua oleva näkemysero aiheesta ”voiko ihmistä hypnotisoida”. Ja tarkemmin; lavahypnotisoida. Imitoimaan vaikkapa kanaa tai konttaamaan lattialla, koska on vielä vauva, eikä voi kävellä. Meistä kahdesta vain minulla on kokemusta hypnoosista, joten mielestäni vain minä voin perustella mielipiteeni. Näkemysero ei tosin ole tästä seikasta moksiskaan. 



* * *



Hypnoosi on syvä, rentoutumisen tila. Voiko ihmistä hypnotisoida. Voi. Voiko ihmistä hypnotisoida leikkimään kanaa? Niin, mitä tähän nyt diplomaattisesti vastaisi. Onko kanaksi itsensä toisen mieliksi kuvitteleva ihminen vain mukana sosiaalisessa leikissä täysin kykenevänä puhaltamaan järjettömyyden poikki, vai voiko joku todellakin manipuloida mieltämme vain laskelmalla kymmeneen, tai vielä pahempi – kolmeen?


Kävin kokeilemassa hypnoosia 18 vuotta sitten. Kärsin tuolloin(kin) vaikeasta unettomuudesta ja olin kuullut hypnoosin voivan auttaa siihen. Varasin ajan tunnetulta ja luotettavalta, uskoen vakaasti vaivani vihdoin helpottavan. Nainen otti vastaan kotonaan, viihtyisä asunto oli kerrostalon ylimmässä, ikkunat antoivat joka suuntaan ja järvelle. Työhuoneen upottavassa nojatuolissa oli helppo vajota raukeaan rentouteen, etenkin kun takana oli luvattoman monta huonoa yötä. Naisen ääni oli pehmeä ja hidas. Ruumiini oli painava ja rento, mutta yllättäen mieli täysin kirkas. Jopa niin, että kuulin kuinka naisen kouluikäiset lapset rymistelivät kotiin. Tästä ei kokenut ammattilainen häkeltynyt, hän muutti käsikirjoitusta ”yhä syvemmälle ja syvemmälle” -kohdasta suoraan ”et kuule mitään ympäristön ääniä, vain puheeni” – seivaukseen. Kuulinpas. Minua nauratti. Teki mieli sanoa se ääneen, mutta suun avaaminen olisi edellyttänyt sitä kannattelevien lihasten aktivoimista ja ruumiini oli painava ja rento. Ei maksanut vaivaa. 


Kokemus hypnoosista oli lopulta kamala. Unettomuuteni paheni tuon käynnin jälkeen, sillä jotain siinä meni pieleen. Kauhu nukkumista (sen tapahtumattomuutta) kohtaan oli minussa niin tiukassa, että vaikka kuinka nainen hoki sen tapahtuvan vastedes luonnollisesti, helposti ja blaablaa, aivoni harasivat vastaan. En yksinkertaisesti uskonut. Minua ei pysty lavahypnotisoimaan.




Minulle hypnoosi on syvä rentouden tila, jossa ollaan kuitenkin herkeämättä tietoisia ympäristöstä. Kun nainen antoi ohjeet hiljalleen alkaa tulla takaisin tietoisuuteen, olin jo silmät auki ja täysin maailmassa, ennen kuin hän ehti ensimmäiseen symboliseen numeroon kymmenellä askeleellaan. Tuon kokemuksen jälkeen on rahtusen hankala uskoa näihin kanahommeleihin.
Voiko hypnoosi auttaa vaikkapa tupakoinnin lopettamisessa, urheilusuorituksen parantamisessa tai unettomuudessakin? Tietenkin voi. Mielikuvaharjoittelu on ikivanha käytäntö. Mutta ehkä se toimii vain suggestioherkillä ihmisillä?



Mielikuvaharjoittelua tavallaan tämäkin. Tosin maalaaminen se aivoja vasta raksuttaakin. 




Olen kokeillut mindfullnessia, meditaatiota ja mitä näitä nyt on. Olen maannut vuosien varrella varmaan satoja turhia tunteja luurit korvilla kuuntelemassa puron solinaa ja verkkaista ääntä, joka kertoo minulle vasemman jalkateräni olevan joko höyhenen kevyt, tai lyijynraskas tyylistä riippuen. Olen totisesti yrittänyt. Sitten olen lakannut yrittämästä ja kuunnellut vain. Minä en saavuta sitä tavoilteltua tilaa. Makaaminen rentouttaa yhtä paljon, kuin puuduttava leffa sohvalla. Jostain syystä harhailevien ajatusten palauttaminen alkaa isosti ärsyttää viimeistään noin 40 minuutin kohdalla. En jaksa olla kiitollinen, kun harhaileva mieleni muistuttaa taas palaamaan takaisin tähän hetkeen, että vau hei kiitos ajatus, että lähdin siitä jalkaterästä miettimään millainen vihreäsävyisestä tilaustaulusta pitäisi tulla ja miten monta kirvaa leppäkerttu jaksaa syödä kerralla. Sitä paitsi useimmat valmiiksi puhutut meditaatiot ovat naurettavan pateettisia. Tai sitten vain naurettavia. Ja ne puronsolinanauhat ja valaiden laulut vain bensaa ajatusliekkeihini. Ai mistä tiedän? Yritin tässä juuri ihmiskoemaisesti kuukauden ajan kokeilla joka päivä yhtä uutta harjoitusta. Tälle kävi kuten ketogeeniselle ruokavaliolle. Ei ole minun juttuni.


Jos keskivertoihmisellä on 60 000 ajatusta, minulla on oltava niitä tuplat tai triplat. Etenkin yöllä kovalevy jaksaa raksuttaa. Ei se huolia suolla, se on vain päällä. Olen monesti miettinyt, että mikähän diagnoosi se tästäkin annettaisiin. ADHD ei tule kyseeseen, sen verran monta pitkää koulutusta olen maaliin vaivoitta naputellut ja pitkää työrupeamaa tehnyt, ettei määritelmä osu. En minä aloita keskeyttääkseni. Aloitan viedäkseni loppuun, mutta sitäkin enemmän pyörittelen päässäni mitä kaikkea muutakin voisi aloittaa. Kuinka tällainen ajatustamo voitaisiin ikinä tuloksellisesti tainnuttaa lootusasentoon? Hypnoosikin kanssa oli vähän niin ja näin. 


Osaan hetkittäin olla hetkessä, sinivuokkojen kauneudessa, viipyä ja aistia ympäristöä. Osaan rauhoittaa itseäni ja lohduttaakin. En suorita elämää. Ehkä elämä suorittaakin minua. Toiset ovat suggestioherkkiä, minä olen ajatusherkkä. Ja niitä totisesti piisaa. Tämän ominaisuuden kanssa on vain tultava toimeen, kunnes dementia pyyhkii kuvittelun kyvyn. Koronaan saisi tästä hyvän sillan, mutta ei jaksa. Kuin että kunpa aikaa voisi kelata eteenpäin. Ihan turha vuosi. Täytevitsi ja television virityskuva. Mutta ei mennä nyt siihen. Sen sijaan haluan kysyä sinulta, mitä mieltä olet hypnoosista? Onko sinulla omia kokemuksia? Pystytkö keskittymään rentoutusharjoituksiin?


Voi hyvin ja pysy terveenä.




sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Vieraana vieressä ja läsnä



Jos näkisit kauppakeskuksen käytävällä itkevän äidin pitelevän sylissään raivoavaa taaperoa, pysähtyisitkö?



Siitä on jo jokunen vuosi, hankala sanoa montako. Saattoi olla joulunalus, tai ainakin kauppakeskus oli vilkas ja ihmisiä täynnä. Kävelin kohti lelukauppaa, jonka edessä joutilaalla penkillä minua kohtasi outo näky. Tai ei siinä aluksi ollut mitään outoa. Lapsi oli ehkä vuoden, hädin tuskin omilla jaloillaan kävelevä. Itki sellaista pitelemätöntä raivoitkua, selkä kaarella, jäykkänä ja järkähtämättömänä. Kenties päiväunet jäivät kesken, ehkä hän oli saanut juuri rokotuksen tai kipeä ien puski hammasta. Lasta kuitenkin piteli nainen – äiti, oletan – joka itki äänettömästi. Hän vain yritti pitää raivosta kaarevaa lasta putoamasta sylistään ja itki. Avoimesti, välittämättä, hiljaa. Ihmiset katsoivat läpi ja kävelivät ohi.


Pääni pysähtyi, mutta jalkani jatkoivat. Yksi askel. Toinen. Kokonainen parvi askeleita, jotka veivät yhä kauemmas kohtaa, jossa olisi voinut vielä kääntyä, istua viereen ja kysyä mikä on. Minä kävelin hämmästyksekseni ohi.


Äh, ehkä äiti ei halua asioitaan udeltavan. Ehkä hän oli vain valvonut yökausia, eikä saanut taaperoa taintumaan rattaisiin päiväunille, ehkä väsymys vain tuli hänestä ulos itkuna. ”Vain”. Tiedän itsekin, ettei mikään ole pelkkä ”vain”.


* * *



En koskaan pitänyt itseäni ohikävelijänä. Mikä sitten esti pysähtymästä? En kehdannut puuttua. En yksinkertaisesti keksinyt mitä olisin sanonut. Tilanne tuli niin äkkiä ja täysin irrallaan. Ja mitä jos lapsella oli jokin muu syy huutaa? Yhdellä tutullani oli vauva, joka itki lähes lakkaamatta, jota piti kantaa ja hyssyttää. Koko lyhyen elämänsä, kunnes hän kuoli johonkin harvinaiseen periytyvään sairauteen. Mutta se oli ääripään syy, tämä tuskin oli sellainen. Lapsella ei selvästi ollut sinänsä hätää. Äiti piti häntä ihan hellästi, niin hellästi kuin nyt sylistä pyrkivää voi pidellä. Äidillä se hätä oli. Olisin halunnut pitänyt kysyä millainen.


Ehkä pelkäsin olevani tahditon. Tai suututtavani. Että äiti olisi käskenyt hypätä helvettiin siitä urkkimasta. Ehkä ajattelin, olisinko itse halunnut kenenkään puuttuvan. Olen minäkin joskus poruun pillahtanut liian väärissä paikoissa. Kassajonossakin. Jos joku olisi tullut tarjoamaan olkapäätään, olisin varmasti halunnut vajota lattiasta läpi. Kassalla kolme aiheeton itkuhälytysEhkä pelkäsin pysähtymisen myös aiheuttavan jotain, johon en vain voinut venyä. Mitä jos äiti olisi tarvinnut tuntitolkulla kuuntelijaa, ja minulla odotti kotona omat lapset ja tekemättömät työt? Tai vielä pahempaa, jotain konkreettista apua, johon ei minusta ollut. Hyvä kun selvisin omasta arjestani yksin neljän lapsen kanssa, ei minusta venynyt ketään auttamaan.



En voi tietää, en koskaan kysynyt. Kun olin kerännyt kylliksi rohkeutta ja tahdikkaita repliikkejä mielessäni, ja kolunnut lelukaupan oikeastaan näkemättä mitään, nainen ja lapsi olivat jo poissa.

Kuulostaa ehkä hurskaalta, mutta vuosia vanhempi minä on päättänyt aina pysähtyä. Vuosia vanhemmalla minällä on jo kylliksi tallattuja kilometrejä ymmärtämään, että kysymättä jättämisellä voi olla seurauksia, joita kysymisellä ei koskaan ole. Ja vaikkei edes mitään dramaattista, niin omassa mielessä asia saattaa jäädä askarruttamaan.  



Kohtele toisia, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan ei aina pidä paikkaansa. Itse en ehkä haluaisi tuntematonta lohduttajaa yllättävän itkun vuotaessa yli, mutta se ei tarkoita, etteikö joku toinen voisi. Eihän sitä nyt ensimmäisenä tarvitse suurieleisesti rynnätä halaamaan. Joskus riittää, että vain on. Vaikka vieraanakin vieressä ja läsnä.




sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Totaalinen hurahdus äänikirjoihin


Jo kotvan ennen koronaa löysin äänikirjat. Tai löytäminen lienee turhan laimea sanaksi, olenhan hurahtanut ääneen luettujen teosten avaraan maailmaan varauksetta leukaani myöten. Iltaisin nukahdan Vesku Lorin elämänkertaan. Äänikirja on kätevä erityisesti maalatessa. Siinä yhdistyy kaksi ehkä kivointa ikinä -komponenttia perin kätevällä tavalla. Tosin joskus lakkaan kuuntelemasta uppoutuessani tekemiseen tai ajatuksiini. Oheiskuunteluun kelpaa siksi erityisen hyvin vaikkapa opus suolistobakteereista ja niiden vaikutuksesta terveyteen. Silloin ei niin haittaa, vaikka putoaisi välillä kyydistä. Kovin mutkikasta juonta ei pysty samaan aikaan seuraamaan.


Äänikirjat ovat erityisen käteviä juuri nyt, kun alkaa lievästi nyppiä korona-show uutisineen ja kerrannaisvaikutuksineen. Kun ei ole mistä unelmoida (paitsi kaikesta siitä, mikä on nyt kielletty) tulevaisuusjänteen ollessa perin epämääräinen, alati uuteen tähtäävä jousimiesnaisihminen on ihmeissään yleistyneen ärtyneisyytensä kanssa. Kun ahtaiden neliöiden ihmiset ja eläimet käyvät sietokyvyn yli, luurit vain korville ja kirja täyttämään tyhjiötä. ”Vankina Venäjällä” antaa hetkeksi hieman toista näkökulmaa asioihin. 








En oppinut lukemaan erityisen varhain. En ainakaan ollut niitä lapsineroja, jotka järkyttävät vanhempiaan tavailemalla takapenkillä tienviittoja ja lukevat sujuvasti sitten jo nelivuotiaana. Opin tulkitsemaan kirjaimia sanoiksi ja sanoista lauseiksi nätisti ja keskiverrosti ekaluokan syyslukukaudella, joskin ennen seitsenvuotissyntymäpäivääni. Aikana ennen varsinaisia eskareita vain harva osasi edes aakkoset ennen koulua. Tunsin itseni silti tyhmäksi. Mitä jos en ikinä opi lukemaan?


Joulukuun lapsena olen aina joutunut lähtemään takamatkalta ikäluokkaani verrattuna. Lukeminen ei tehnyt tässä poikkeusta. Muistan sen olleen erityisen turhauttavaa; miksi muut yksi toisensa jälkeen oppivat muodostamaan tavuista sanoja, ja minä unohdin jo kolmannen kohdalla mitä ne kaksi ensimmäistä olivat? Minussa täytyi olla jotain vikaa. Tuolloin ei ymmärretty vielä montaa muutamaan seikkaa oppimisesta, vähiten miten suuri merkitys desimaali-iällä saattaa olla merkitystä taidoissa ja kyvyissä. Tammikuussa syntynyt sai kuukausia etumatkaa, miltei vuoden minuun verrattuna. Lapsena sillä oli merkitystä. 

Kun sitten opin, luin paljon. Jos lastenkirjoja ei ollut saatavilla, mikä tahansa kelpasi, vaikka vanhempien kirjahyllystä. Jo alakouluikäisenä ahmis Edith Piaffin elämänkerran (tiiliskivi) ja Polttouhrit keskitysleirien kauhuista. Rakastin lukemista. Vihreät varikset, Viisikot, kaikki jännittävät seikkailut. Lukemisen rakkaus säilyi pitkälle teini-ikään, vaikka en koskaan varsinainen kirjatoukka ollutkaan. Kiipeily puidenlatvoissa, leikit puroilla ja läheisen rannan kevätheikoilla jäillä (anteeksi äiti) aikana ennen kännyköitä ja lasten pantarangaistuksia veivät usein voiton. Lukeminen kulki rinnalla kuitenkin. 



Tuli aikuisuus. Tuli vakava vastuu ja lapsia liuta. Ensimmäisen kanssa luin pitkää kirjasarjaa vielä päiväuniensa ajan, seuraavien kanssa oli kädet täynnä. Lukeminen jäi, paitsi tietokirjallisuus, jota en pidä varsinaisena lukemisena. Mutta romaanit, ne kuihtuivat.
Olen minä muutaman aina silloin ja tuolloin kannesta kanteen kahlannut. Lentomatkat ovat aika tehokkaita paikoilleen pakottajia. Kotona on vähän niin ja näin. 









Voiko tarinan kuuntelu korvata lukemisen? Aluksi se tuntui hassulta. Joku luki minulle ääneen, kuin lapsuuteni äiti konsanaan. Lukijan äänellä on aivan valtava merkitys tarinaan. Joidenkin ääni ei vain toimi ja kirja on jätettävä kesken. 
Kuunteluun oli hieman vaikea keskittyä, mutta homman juju aukeni aika pian. Nykyään uppoudun paljon paremmin äänikirjoihin, kuin itse lukemalla painettua tekstiä. Mitä nyt satunnainen nukahtelu saa juonen karkaamaan.


Äänikirja on eräänlainen paluu leiritulille. Ihminen on kertonut tarinoita aina, siitä alkaen, kun kieli syntyi. Äänikirjan ihan paras puoli on sen mahdollistama käsien vapautuminen muuhun tekemiseen. Tähän asti olen kuunnellut suplaa, kun olen tyhjentänyt ja täyttänyt erinäisiä talousaskareita helpottavia kodinkoneita, ja Areenasta ohjelmia, kun olen maalannut. Äänikirjat räjäyttivät tarjonnan kerrasta taivaisiin. Nyt jopa Loirin elämänkerta tulee kahlattua, kun ei tarvitse pidellä ranteet mutkalla paksua ja sivujensa lukumäärällä lannistavaa painavaa teosta niska aina hankalasti mutkalla kuitenkin.


Äänikirja toimii erityisen hyvin, kun tekee jotain monotonista ja suhteellisen pitkäjänteistä. Joskus, kun olen kömpinyt sohvalle kello ”tätä et olisi ikinä nuorena uskonut”, ja ripustanut infernaalisen *itutuksen sijaan luurit päähäni, olenkin huomaamattani nukahtanut vielä hetkeksi. Onneksi äänikirjasovelluksessa on uniajastin. Se on erityisen tarpeen iltaisin, kun käyn kuuntelemaan kirjaa tunti tai pari ennen nukkumaanmenoa.





Äänikirjojen suhteen olen huolissani vain yhdestä asiasta, nimittäin tarjonnan kapeudesta. Kun tarve on kasvanut potenssiin rajaton, mikä sovellus olisi mahdollisimman laaja? Minä poloinen kun en ole koskaan päässyt rakkausromaanien makuun. Romanttiset komediat ihan elokuvagenrenäkin saavat lähinnä yökkäysrefleksin aktivoitumaan. Yhtä vähän pidän scifistä, murhista tai piinaavasta jännityksestä, ainakaan hetkeä ennen aivojen asettumista uniajastimelle. Iltarutiiniksi kirjan pitää olla tarpeeksi kiinnostava, että ajatukset eivät lähde laukalle, mutta toisaalta riittävän tylsä, jotta sen voi lopettaa kesken. Kranttuilu voi kostautua, mutta toisaalta valikoima laajenee koko ajan. Ehkä Loirin tiiliskiven kuuntelemisen aikana markkinoille ehtii putkahtaa jos mitä kiinnostavaa taas.


Jos sinulla on äänikirjasovellus ahkerassa käytössä, kehu ja ilmianna omasi. (Nyt on käytössä Bookbeat, Storytelin kiinnostelisi seuraavaksi.) Olisi kiva kuulla kokemuksia kokeneemmilta konkareilta, tai muuten vain ajatuksia äänikirjoista. Kiva, jos jaksat kommentoida, äänikirjoista tai ihan mistä tahansa muustakin.