sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Selviytymistä



Keksin aivan kuolemattoman lauseen kirjoitukseni aluksi maatessani vuoteessa hereillä kello kuusi, aamun osuttua viistosti kattolistaan pimennysverhoista välittämättä. Aina niihin joku rako jää, pyydystämään valoa, josta ei pysty päättelemään paljonko kello on. Sen huomaa vasta noustuaan ja ripustettuaan muovisankaisen näkökyvyn kasvoilleen. 

Yksi kahden koiran lenkki, aamukahvi ja päivän lehti myöhemmin, en kuitenkaan enää muista mikä tuo lause oli. Sen tiedän, ettei mikään näistä.









En aio varsinaisesti puhua koronasta. Pikemminkin ihmisen milte loputtomasta kyvystä selvitä ja sopeutua. 
Päivät ovat olleet omituiset ja kaikkea muuta kuin omiani. Tämäkin nuharutto kohtelee, kuten elämä ylipäätään; toiset menettävät kaiken, kun taas toisten arki puskee tavallisia uriaan. Suurin osa sijoittuu kai näiden laitojen väliin, turvallisesti keskipisteeseen, ollakseen piittaamatta tai romahtamatta, miettimään mitä kaikkea positiivista ja yhteisöllistä tästäkin voidaan taas tästäkin repiä. Minä vihasin niistä jokaista. Ei, en tietenkään ihmisiä positiivisuuden takana. Vain kotijumppaohjeita, nalleja ikkunoissa, nyt on aikaa siivota kaappeja -tyyppisiä vinkkejä. Mitä jos on jo siivonnut kaappinsa? Mitä jos koti on postimerkin kokoinen, ja lattiapinta-ala täysin riittämätön syvästi inhoamaansa nostalgiajumppaan, ja erityisesti; mitä jos ei kiinnosta pukea lenkkareita ja innostusta, ripustaa edes nitojalla hymyä kasvoille tai ylipäätään oikein mikään?

Koska on juuri menettänyt unelmansa, ainoan ja sen kaikki liitännäiset.



Raivo. Sisäänpäin kääntynyt, pidäkkeellinen ja tuhoava. Sellainen vaihteli täydellisen toivottomuuden, epäuskon, itsesäälin ja muutaman muun länsimaissa alhaiseksi laskettavan tunnetilan kanssa. Kestäisin kotikoulun. Viruksen leviämisen aiheuttaman pantarangaistuksen. Sen, että paikkakunnan Facebook -ryhmässä käräytellään pariskuntia, jotka käyvät kaksin kaupassa tai julkaistaan kuvia lapsista potkimassa palloa. Kestäisin epämukavuuden, joksi jotkut kehtaavat tätä sanoa. Ymmärrän jopa farmaseutin vihamielisyyden, kun kehtasin reseptilääkkeeni paikan päältä hakea. Jokainen ihminen on potentiaalinen tartuttaja, jokainen tartuttaja on potentiaalinen tappaja. Minäkin. Kestän ihan mitä tahansa, mutta tätä en. Ja tiedätkös, sitä vain tapaa sanoa niin. Kestääkseen kuitenkin.



Kaksi päivää itkin. Muutama taisi mennä täysin passiivisen ja mykäksi lannistuneen musertumisen alla. Yöt makasin hereillä ja mietin miksi ylipäätään edes yritän mitään. Kaikki epäonnistuu aina kuitenkin.
Olin juuri raahautunut kuukausien synkkyydestä valoon. Sitten tuli taas pimeä.
En kysynyt miksi juuri minulle. Miksi ei minulle? Mikä juuri minussa olisi niin erityistä? Vaikka kieltämättä, joku kohtuus tässä pitäisi olla. Haloo, eivätkö sellaiset asiat paina yhtään, kuten että on jo monta kertaa ennenkin ottanut elämältä osumaa ja niin monta unelmaa jo menettänyt? Ei ole kohtuutta. On vain. Elämä.



Muutkin menettävät. Muiltakin menee leipä. Muut. Hassua, kollektiivinen kärsimys ei ole minua koskaan lohduttanut. Aika on. Ja niin kävi nytkin. Yhtenä aamuna ei enää ensimmäisenä raskaasti ahdistanut. Aloin sopeutua ajatuksiini ja vallitsevaan pysähtyneisyyteen. Ja sitten se iso klisee; aloin elää hetkessä. Siihen oppii yllättävän tehokkaasti, kun ei ole enää mitään mitä odottaa tai suunnitella. Kalenteri tyhjeni kerrasta.

Oliko tämä tosiaan tässä? Noin viikossa kiduttu täydellinen epätoivo? Tiesin olevani mestaritason nousija. Sellaiseksi oppii, kun on kyllikseen ollut rähmällään. Mutta että voisin näin nopeasti alkaa uudelleen hengittää kevättä ja värejä?



Ihmiset reagoivat eri tavalla ja eri tahtiin. Jos jonkun selviytymisstrategia on hippeillä heti ainakin kymmenen superpositiivista yksityiskohtaa kustakin vallitsevasta vitsauksesta – hyvä hänelle. Mutta se ei ole yhtään jalompi tapa selviytyä, kuin velloa hetki syvissä vesissä, pyyhkiä sitten roiskeet olkapäiltään ja kääntää kasvonsa taas valoon. Ihmisiä ei pitäisi jaotella positiivisiin ja negatiivisiin sen perusteella, miten vastoinkäymisiin reagoivat. Ongelmien kantokyky on jokaisella erilainen, niitä myös annetaa täysin mielivaltaisesti. Lisäksi sama ihminen voi reagoida eri vastoinkäymisiin eri tavalla, etenkin eri aikakausina. En ole negatiivinen ihminen, jos romahdan unelmani murskaannuttua. En ole positiivinen ihminen, jos selviydyn siitäkin vain muutamassa päivässä. Olen vain, ihminen.







Aina ei tarvitse jaksaa. Ahdistus on täysin normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen. Jos sosiaalisen elämän kaventuminen surettaa, tärkeiden tapahtumien peruuntuminen saa mielen matalaksi, taloushuolet kuristavat tai ei muuten osaa tsempata itseään heti vastoinkäymisistä yli, saa surra. Aina ei tarvitse olla peloton ja positiivinen. Yksi suurimmista ristiriidoista elämässä on sen välillä mitä oikeasti tuntee, ja mitä pitäisi. Jos sinua siellä siis ahdistaa juuri nyt, se on ihan Ok. Sekin on Ok, jos tyytyväisenä nautit kalenteri tyhjentymisestä ja ajasta siivota kaappeja. Laita siis nalle ikkunaan, tai ole laittamatta. Et ole yhtään sen parempi tai huonompi selviytymään. Kunhan selviydyt jotenkin. 


Vaikeina aikoina voi riittää, kun ymmärtää ajan kuluvan kuitenkin. Tämäkin menee ohi.

Vielä tulee päivä, jolloin voin taas halata omaa äitiäni.





tiistai 24. maaliskuuta 2020

Minä kun muutkin


Tämä kiva haaste on ainakin Tiia Koivusalon ja Onnelin mainioissa blogeissa. Ja nyt omassani.



* * *



1. Millainen oli lapsuudenkotisi?

Varsinainen lapsuus käsittää mielestäni ajanjakson viiden ja kahdentoista vuoden väliltä. Sitä ennen on vain hajanaisia muistikuvia, ja sen jälkeen alkaa puolestaan nuoruus. Tuohon aikaan asuimme äidin, isän ja pikkusiskon kanssa rivitalossa Tampereen Lielahdessa. Pikkusiskoon minulla on miltei viiden vuoden ikäero, joten kovin paljon yhteistä meillä ei tuolloin vielä ollut jakamamme huoneen lisäksi.

Lapsuus oli jokseenkin vapaata aikana ennen kännyköitä. Ulkona oltiin kaikki liikenevät ajat, kavereita löytyi aina pelaamaan pistettä tai keinumattia. Kesäisin pääsin siskon kummien ainoana maskottina maalle, joko mökille Teiskoon tai vielä parempaa, maatilalle Varkauden lähelle. Siellä oli lehmiä ja hevonen. Lehmät olivat parhautta! Sisälläni on aina asunut pieni Miina Äkkijyrkkä.



Minä ja sys, jouluna joskus. 



Kevättalvi -81. Rivitalot olivat rakennettu suojaisan pihan ympärille puolikaareen. Kuvassa näkyy yksi naapuritaloista.

 

2. Mitä harrastit lapsena?

Kolttosten lisäksi partiota. Luin myös paljon.


3. Kaunein kukka?

Kaikki kukat ovat kauniita. Tylsä vastaus, mutta minulle totta.





4. Mikä elementti?

Hankala kysymys. Esimerkiksi siksi, että kaipaan merta, mutta pelkään vettä. Pidän tulesta, mutta inhoan savunhajua. Ehkä vastaan kiinalaisen viiden elementin mukaisesti puu. (tirsk)







5. Oletko optimisti vai pessimisti?

Realisti. Seuraava kysymys.


6. Oletko aamun- vai illanvirkku?

Nuorena olin aamunvirkku, nykyisin en kumpikaan. Olisin luovimmillani ja eniten ideoiva iltaisin, ikäväkseni minun täytyy alkaa laskea kierroksia samaan aikaan, jotta saisin nukuttua edes jokseenkin kelvosti. Liikaa puuhakkuus ryövää minulta kaiken unen, ei ainoastaan siirrä nukahtamista. Ehkä eniten saan aikaan aamupäivisin. Ainakin tällä järjestelyllä.


7. Unelmamatka?

Tässä kohtaa korona-showta vastaan, että ihan mikä tahansa! Piti mennä. Ei mennä. Kaikki siirtyy ja peruuntuu, kun koko maailma menee kiinni, maa maan sisälläkin.


8. Milloin ostit jotain itsellesi ja mitä se oli?

Lisää taulupohjia ja siveltimiä tänne poterooni. Taisi mukaan lähteä myös gessoa, galkyd -geeliä ja hajutonta tärpättiä. Kassalla nielaisin pari kuuluvaa kertaa. Hyvät siveltimet maksavat mahdottomia.



Nyt on tarpeeksi taulupohjia, eikä tarvitse enää maalata päälle, kuten tämän keskeneräisen kanssa kävi. 




9. Lempikaupunkisi kotimaassa?

Tjaah. On niin monta kivaa, sellaista käymäseltään mukavaa. Kesällä kaikki kaupungit ovat kivoja. Jos minun pitäisi muuttaa täältä nääskaupungin kupeesta johonkin, muuttaisin varmaan maalle.


10. Kolme elämäsi kauneinta asiaa?

Perhe, joka käsittää neljä lasta, miehen ja kaksi karvaista höperöä. Kaksi lapsista ovat jo aikuisia ja omilleen muuttaneet. Äitiys on ollut elämäni kaunein asia. Aika on kulunut samaan aikaan tuskaisen hitaasti ja aivan liian nopeasti. Äitien raskas tehtävä on päästää irti, pitää ikävänkyyneleet omana asianaan ja onni poikasten pärjäämisestä julkisena.

Parisuhde, jollaista en ymmärtänyt kuvitellakaan. Jos häissäni joskus tanssittaisiin, ”häävalssiksi” ottaisin kaikessa pateettisuudessaankin Kaija Koon kappaleen Onnellinen loppu. Allekirjoitan siitä jokaisen sanan.

Kauneus. Kyllä, yksi elämäni kauneimmista asioista on kaiken olevan kauneus. Siksi maalaan, kirjoitan ja valokuvaan. Ilman kaipuuta kauneuteen tukahtuisin hiljalleen. Kauneus on luovuuden syvin ja antoisin lähde. Rumuuskin on, ja tuska. Kivuista kirjoitan minäkin kaikkein puhtaimmin. Palaan silti aina kauniiseen. Maailmassa, jossa kaikki laulut ovat jo ainakin kertaalleen tehty, runot kirjoitettu ja taulut maalattu, kauneus on sentään joka päivä uusi. Se on puiden kaarnassa. Jään alta vapautuvassa veden välkkeessä. Kahvin tuoksussa. Odottamattomassa hymyssä. Sinussa, joka luet tätä.







Siinäpä se. 

Ei varmaan mitään uutta ja ihmeellistä näissä. Olisi kyllä kiva lukea muidenkin vastauksia. Vinkkaa siis kommentteihin, mikäli sinulla on vastaava postaus, tai aiot sen tehdä, niin tulen lukemaan. Toki kommentteihinkin saa laittaa oman vastineen suoraan.






sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Pimeästä valoon




En taida kirjoittaa koronasta, niin ajankohtainen kuin se onkin. En yksinkertaisesti halua nyt marinoida itseäni yhtään enempää kauhukuvilla, murenevilla suunnitelmilla, pelolla, että läheisille sattuu jotain tai uuden syvän laman mahdollisuudesta ja sen vaikutuksista väistämättä meidän kaikkien elämään. Siihen on erityisen hyvä syy; olen vihdoin päässyt ylös pimeästä.


* * *


Kosketuspintani masennukseen koostuu asiakastyöstä ja moninaisesta kirjatiedosta, jonka olen useaan kertaan tenttinyt. Voisin sanoa tietäväni aiheesta lähestulkoon ”kaiken”. Tietäminen ei vielä suojele miltään. Varsinaista masennusta en tosin koe itse kokeneeni. Minulla ei ole koskaan ollut edes synnytyksen jälkeistä alakuloa, lukuun ottamatta sitä yhtä itkuista päivää jokaisen pilttini kohdalla, kun maito nousi. En minä masentunut edes talvisin pimeästä – vaikka se vuosi vuodelta ajaakin minut enemmän hulluuden partaalle.


Olen toki ollut alakuloinen ja varmaan masentunutkin monet kerrat, mutta lyhyitä aikoja kerrallaan. Kukapa ei? Perusluonteeni on jokseenkin melankolinen ja uskoni hyvään vähän hauras. Minulla ei ole minkäänlaista kilpailuviettiä, joka tarkoittaa, etten myöskään ole kovin taistelutahtoinen. Siinä missä joku toinen sisuuntuu näyttämään ja yrittämään vielä kovemmin, minä helposti lannistun ja luovutan. Vaikka olen toki sotani sotinut, sisullani selvinnyt ihan uskomattomista asioista. Vahva ihminen. Sitten minut kaatoi niin pieni tuulenvire, etten voinut kuvitellakaan. 


Keväällä alkoi prakata terveys. Sairausloma venyi kuukausiksi. Kivut, säryt ja huoli mukana. Ei edes terveydestä, vaan kaikesta putoamisesta. Olin juuri irtisanonut itseni vakityöstä valmiina kaikelle uudelle. Se uusi antoi odottaa. Ei tiedetty leikataanko, ja jos niin koska, joka jätti minut omituiseen välitilaan. En kuulunut enää mihinkään. En ikinä, koskaan ajatellut olevani uraorientoitunut ihminen. Enhän edes pitänyt työstäni! Yhtäkkiä kaipasin tunnetta, että olen jossain oikein hyvä. Tarpeellinen muutakin kuin talouskoneena.  Onneksi sentään opiskelin. Minulla oli suunnitelmia edelleen. Mielialani alkoi kuitenkin laskea. Olin usein surullinen.

Sitten tuli syksy.







En ole koskaan kokenut tällaista mustaa. Toivottavasti en koskaan tule kokemaankaan. Päässäni pyöri väsynyt ostoskanava, joka mainosti miten huono ja epäonnistunut olen. Itkin paljon, salaa. Hetkittäin olin tietenkin iloinen. Jaksoin joskus tavata ystäviäni, jaksoin olla hauska ja naurava. En vain enää jaksanut uskoa tulevaan tai itseeni. Keski-ikäinen nainen, aikuisiän uranvaihtaja, jolta puuttuu vakaa ja vaihteleva työkokemus. Näin vaihtoehdoista vain ne huonot. 


Unettomuus teki kaikesta rumaa. En oikeastaan tiedä, kumpi tuli ensin, loppuiko nukkuminen, vai toiveikkaat ajatukset? Kestän tässä elämässä mitä vain, paitsi valvomista viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kun autonominen hermosto menee ihan oikeasti sekaisin, ihminen ei nuku kuin sen välttämättömän, jonka tarvitsee pysyäkseen hengissä. Minulla se vakiintui kahteen tuntiin. Unilääkkeet antoivat kyllä enemmän, mukaunta, horrosta, jota ei voi mitenkään uneksi kutsua. Niitä kokeiltiin koko kirjo. Olo oli yhtä kamala lääkkeillä ja ilman. Lähimuisti olematon. Horjuva ja haparoiva ruumis raahusti aamusta iltaan ja illasta aamuun. Miten paljon ihmisen täytyy kestää? Mikään lääke ei sopinut minulle. Oli aloitusoireita, lopetusoireita ja oireita siinä välissä. Lopulta lopetin kaikki.  



Levottomat jalat saa nukkumaanmenosta aika nopeasti ehtaa helvettiä. Pahimmillaan seisoin ulkona paljain jaloin pakkasessa, että polte edes hetkeksi helpotti. Kintut alkoivat oireilla samaan aikaan, kun nukkuminen loppui. Syy vai seuraus sekin? En tiedä.

Koko kroppa meni sekaisin, kun en enää nukkunut. Kaikki toivo tukehtui ja minuus sen mukana. Paradoksaalista kyllä, nukahdin oikein hyvin. Unessa pysyminen olikin sitten mahdotonta. Kun istuin öisin sohvalla miettimässä miten paskaa kaikki oli, vaikka mikään muu, kuin unettomuus ei tietenkään, en varsinaisesti halunnut koskaan kuolla. Halusin vain lakata olemasta. Tai herätä vanhuksena, kaiken jo tehneenä ja antaneena. Käydäkseni illalla nukkumaan miettein; "kappas, en kuollutkaan tänään. Ehkä ensi yönä sitten". Koko ajan tiesin, että minulla on valtavasti syitä elää ja kukoistaa, ihmisiä, joita rakastaa ja asioita, joista vielä joskus syttyisin. Tietäminen ei auttanut, kun ajatuskehrä alkoi.

Ne eivät olleet minun ajatuksiani. Ne olivat sen mustan.










Kirjoitan tätä menneessä aikamuodossa. Nyt voin jo niin tehdä. Olen saanut kylliksi vakaata maata jalkojeni alle, kävellyt kauas reunalta. Syvälle kevääseen, joka ei ole vain kalenterissa. Tein kuten aina, eli itsestäni ihmiskokeen. Otin masennukseen toisen kulman. Ehkä toipuminen ei ollutkaan se juttu. Ehkä piti vain oppia elämään masennuksesta huolimatta, sen kanssa. Kaikki kunnia masennuslääkkeille, jotkut saavat niistä avun. En vain halunnut itse niitä missään kohtaa aloittaa.


Aloin hoitaa itseäni kaikin tavoin. Jätin kokonaan sokerin (myös piilosokerin) ja kotimaiset viljat, aloitin tukiraviteet uneen ja mielialaan. Hoidin suolistoani kuntoon. Aloitin pienin askelin, kun en isoihin kyennyt. Lakkasin ruokkimasta masennusta. En huomioinut sitä enää lainkaan. Se oli ehkä se tärkein yksittäinen asia. Siihen on ihan omat niksinsä, jotka kaltaiseni pessimismiin taipuva jäärä opetteli kantapään kautta. Masennus nääntyy hiljalleen pois, kun sitä ei ruoki. Ei tarvitse osata olla positiivinen, pitää kiitollisuuspäiväkirjaa tai edes hallita ajatuksiaan. Tämän oivalsin oman kokemukseni kautta.


Kokeilin tietenkin meditaatiota ja mindfullnessia, kirjoitin huolipäiväkirjaa. Ei apua. Missään vaiheessa en tunnistanut itseäni tyypillisesti masentuneeksi. Koko ajan tiesin, että ajatukseni olivat vääristyneet. Masennus ja / tai unettomuus eivät ole aina kategorisoitavissa niin suoraviivaisesti. Varsinkin naisilla masennus on usein muuta, kuin syvästi lamaavaa ja sänkyyn kaatavaa. Näennäinen toimintakyky säilyy, vaikka sydän märkänis rintaan. Edes läheiset eivät välttämättä huomaa mitään, mies tai lapset. Ehkä naiset ovat niin tottuneita vetämään erilaisia rooleja. Muovautumaan toiveiden ja odotusten mukaisiksi. 



Masennus on helpottanut, unettomuus sinänsä ei. En vieläkään nuku hyvin. Sentään paremmin, kuin pahimpaan aikaan. Missään kohtaa en tunnistanut itseäni tyypillisestä unettomasta, en herännyt murehtimaan, ajattelemaan, vatvomaan. En ole neuroottinen suorittajaluonne. En vain pysy unessa. Ärsytti ihmisten hyvää tarkoittavat neuvot, milloin erehdyin asiasta mainitsemaan. Pistä villasukat jalkaan. Älä juo kahvia illalla. Ota melatoniinia. Älä murehdi… Terveyskeskuslääkäri oli parikymppinen pojankolli ja samalla pohjat. Siirryin omakustanteisesti yksityiselle unettomuuslääkärille, joka sentään ymmärsi miten vaikeaksi tilanteeni oli päässyt. Ymmärsi mitä kaikkea olin jo kokeillut ja olla ehdottamatta tyhmiä. Hirvittää, mitä puoskarointia uneton ja masentunut julkisella puolella joutuu pahimmillaan kohtaamaan.


Nyt voin sanoa voivani hyvin. Minulle kuuluu ihan hyvää, kuulumatta oikeastaan mitään uutta edes. Kaikki on ennallaan, eikä kuitenkaan mikään. Olen alkanut taas tekemään töitä, tosin kevyesti ja hiljalleen. Olen yhä väsynyt, koska en nuku kunnolla. Ruumiini on toisinaan niin raskas, etten jaksaisi kävellä autolta kotiin. Mieli on silti kevyt ja valoisa. Olen oivaltanut paljon asioita, sellaisiakin, joita ei missään erikseen kerrota. Ehkä pitäisikin kirjoittaa kirja niistä?





maanantai 9. maaliskuuta 2020

Kuolinsiivousta



Tein tuossa juuri kuolinsiivouksen. Ei hätää, en ajatellut vielä vaihtaa hiippakuntaa, mutta karsimista maallisen matkani tavaramäärä kyllä kipeästi kaipaa jo tässäkin olemisen muodossaan. Jälkipolvien riesaksi jätin vielä perkaamatta lämpimän ulkovaraston, jossa sijaitsee muistoja vuosilta 1994-2011  – lähinnä heihin ja perheeseen liittyvät. Siivosin kuitenkin vaatehuoneen ja portaiden alla sijaitsevan ovellisen pikkuhuoneen, eli ”varaston”. Se on jo paljon se.


Ellun piti tietenkin "auttaa". 




Kuolinsiivous on nyt muotia, kuten tavaran kaikenlainen vähentäminen. Tutkitusti ihminen voi paremmin, kun luopuu turhasta. Koskee niin omistamista, ihmisiä kuin rajoittavia ajatusmallejakin. Vaatehuonetta siivotessani havahduin, etten ole yli vuoteen ostanut itselleni vaatteita, kenkiä, laukkuja tai koruja. Vuoteen! Tai hei anteeksi, sukkia olen kyllä ostanut. Lasketaanko ne? Kaikkea muuta minulla on kylliksi. Kaikkeen muuhun on tullut ähky. Minusta on tullut äitini, joka aloitti kai samassa iässä ”missä minä tätäkin käyttäisin” -rainan kauppojen vaaterekkimeressä navigoidessaan. Shoppailuun on vain tullut kaikenlainen vastenmielisyys.


Ei, en ole tekopyhä. En myöskään larppaa ilmastoaktivismia tässä, vaikka kieltämättä alituinen kuluttaminen monella tavalla maapalloa kuormittaakin. En vain yksinkertaisesti halua enää olla osana kertakäyttömuodin ravintoketjua. Minulle tulee paha olo tavaran hamuamisesta. Minulla on jo kaikki millä pärjään hyvin. Jos tarvitsen juhlamekon, ostan sellaisen. Mutta en vain koska sellainen nyt sattui löytymään kaupasta. 

Nyt varmasti mietit siellä, että pidän itseäni jotenkin parempana, kuin shoppailusta iloa saavat. En sitten alkuunkaan. Ostamattomuuden vastapainoan syön edelleen lihaa, sushiakin, vaikka sen riisi on raahattu maapallon toiselta laidalta, ja ajan pikkuruisella autovanhuksellani. Jos jokin ei tuo minulle iloa, se ei tarkoita ettenkö ymmärtäisi jonkun toisen saavan siitä. 







Kuolinsiivous on varsin terapeuttista, mutta etenkin hauskaa. Millaisia helmiä löysinkään! Oletetuille lapsenlapsille säästin mm. pahvisen kirjastokortin, naurettavan helposti väärennettävissä olleet henkkarit, kuukausikortin (johon liimattiin tarroja!), kaikki kalenterini – vaikka niistä saattaa ehkä paljastua millainen bileotus parikymppinen äiti olikaan! Tosin, en usko sen tulevan varsinaisena järkytyksenä tai edes yllättävän ketään.






Kokeet ja bileet samoissa kansissa. Oi opiskeluaikoja. 



Trendin tilaajalahjana sai Kultaisen Kalenterin. Paitsi yhtenä vuotena se oli musta. 



No tässä sentään uutenavuotena.




Näitä muistoja oli mukava katsella. Ne ajoittuivat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta aikaan, kun olen ollut ensimmäistä kertaa todella onnellinen. Nuoruuden loppuvaiheisiin ja varhaiseen aikuisuuteen. Silloin oli jokainen ovi vielä auki. Miten kuolematon ja kaikelta suojassa sitä kuvitteli olevansakaan! Nuori. Kirkasotsainen ja sileäkasvoinen. Hassua. 


Pienenä tyttönä tuli vietettyä pari viikkoa sairaalassa. 


Hei oikeesti, kirjoituskoneella!



Pahviselle Kela-kortille sontaani repeäminen! :D 



Tämäkin tallessa! 


Muistatko vielä, kun kaikki kehykset olivat lähinnä näitä? 


Värianalyysi tuli Suomeen. Siis Wau.



Olen säästänyt kaikki kirjeet. Ne luen joku toinen kerta. Muistojen kätköstä löytyi myös kasa nimipäiväkortteja, joissa oli ihan oikea postileima. Sen muistin, että joulukortteja tuli aina lähetettyä ja saatua, mutta että nimipäivä tai pääsiäinen oli myös niin huomionarvoinen? Pääsiäisenä ei muuten saanut tanssia. Kaikki bilepaikat olivat kiinni. Ravintolat saivat muutenkin olla auki korkeintaan kahteen ja kello kymmenen lyömällä siellä alkoi olla jo mökki täynnä. Kotona juotiin paljon hillitymmät pohjat – jos ollenkaan, ja baarissa tilattiin Sinistä enkeliä ja Bacardi Colaa. Kun “I am the one and only”– kajahti eetteriin, paikka suorastaan räjähti. Voi että.


Jäi vaihtamatta. Vieläköhän vapaalippu on voimassa? 



Jos minun jotain tuosta ajasta on ikävä, niin huolettomuutta, varmuutta kaiken mahdollisuudesta ja sitä loputonta energiaa, josta nuori ihminen elää ja sykkii. Eipä masentanut ja ahdistanut mikään.


Kuolinsiivouksesta jäi lopulta perin elävä olo. Vaikka paljon lähti roskiin, tarpeeksi myös jäi. Ne tärkeimmät.