Turhautuneita kokeiluja

Olen joutunut kohtaamaan turhautumiseni lakipisteen viime päivinä. Joskin mukaan on sentään sopinut annos onnistumistakin. Turhautuminen kirvelee isommin, kuin ilo onnistumisesta. Miksi se onkin niin?

Halusin oppia uuden maalaustekniikan, joka ei ole niinkään edes lahjoista taipuvainen, ennemminkin sattumasta. Tai tietenkin on, mikäli kärsivällisyyden, täydellisen sekoitussuhteen, kaatotekniikan, kyvyn ennustaa ja muutaman muun niksin taitaminen on lahjakkuutta. Onhan se. En taitanut kyseistä tekniikkaa alkuunkaan.

Opiskelin kaiken, mitä käsiini sain. Katselin videoita aiheesta, kahlasin sivustoja, opin toisten virheistä. Tehdäkseni ne kaikki itsekin. 

Ensin ostin tarvittavat materiaalit taidekaupasta, mutta aika pian huomasin tuotteliaan taulupajani sijaan elättäväni kokeiluillani vain valmiin seoksen valmistajaa. Sitten tilasin aineet netistä. Edelleen tuskaisen kallista puuhaa, etenkin kun onnistumisprosentti oli noin neljä. Mutta voiko ainoalle harrastukselle laskea hintaa? Sinnikkäästi jatkoin opiskelua. En edes viitsi mainita tuntimäärää mikä räpellyksiini upposi. Osa matkusti suoraan roskiin, osasta tulee oiva taulupohja jollekin toiselle kokeilulle. Kunnes nekin matkaavat roskiin.

Ongelma oli, että samoilla väreillä, samalla sekoitussuhteella lopputulema saattoi olla tämä…

Tuotaa...okei?

…tai tämä:

Ei, ei...ei siihen pitänyt tulla epäväristä möykkyä, saati jäädä jälkiä hammastikusta!

WTF?

Tiedättekö ihmistyypin, joka kokeilee, erehtyy, oppii tai sitten vain toteaa, että ei onnistunut ja jatkaa elämäänsä. Tulipa testattua, voi että. Minä en ole se ihmistyyppi. Minua kyrsii satasella ja kaikilla kymmenellä jaollisilla luvuilla senkin jälkeen. Inhoa epäonnistumista! Ehkä siksi, että olen saanut sitä yhden elämän tarpeiksi noin vuoteen 2012 mennessä – loppu tulvii jo ahtaan maljani yli. 

Joillakin yritys ja erehdys piiskaa entistä isommin yrittämään. Kuten ihmisillä, joiden kanssa elän. Minä jupisen hihaani, vannon etten enää koskaan, sitten huomaan ajattelevani ”jos kuitenkin” ja sitten taas jupisen hihaani. Entistä isommin turhautumiskerroin. Tunnetta ei ainakaan laimenna kaikkitietäväinen ”tottakai opit sen, yrität vaan. Sehän on vain kemiaa”.  Vain? Aaargh!

Kiitos kysymästä, se on kukka. Vai sittenkin osteoporoosi? 

Tekemisen ilo valuu kuin pissa punttiin, milloin lopputulema ei ole edes samaan ilmansuuntaan, saatikka perille. Se on kirvelevän noloa, vaikka kukaan ei näkisikään. Miksi? Koska MINÄ näen sen. 

Pitääkö ylipäätään olla jokseenkin hyvä lajissa, jossa keskinkertaisuuskin on ihan kiva ominaisuus? Kyse ei ole siitä. Pikemminkin sisäisen maailman ja todellisuuden kohtaamattomuudesta. Kun kyseistä ristiriitaa lappaa useammallakin elämänalueella, alkaa hellä ymmärrys omia vajavaisuuksiaan kohtaan olla jo vähän kortilla. Joskus pitää ymmärtää luovuttaa. Ongelmani on, että luovutan joko heti, tai aivan liian myöhään. Kalpean aavistukseni mukaan tulen taiteilemaan tämän turhauman parissa elämäni loppuun saakka. 

Lupaan, etten ainakaan tänään yritä metsästää täydellistä kuviota, täydellisine väreineen. Varmasti.

(Juksasin)

Tein minä pari muutakin tekniikkakokeilua. Olen aina halunnut oppia maalaamaan palettiveitsellä ja tehdä oikein isoja tauluja. Yhdistin molemmat tähän.

Siitä tuli ihan kelpo, koska tilaan johon taulun aion, kaipaa erityisesti väriä. Toinen iso taulupohja odottaa vielä inspiraatiota, jota tuskin tulee, koska minulla ja pouring -menetelmällä on vielä erinäiset kanat kynimättä. 

Toinen kokeilu oli pilkuttaa värialueita. 

Pallerot vähän hyppäävät kuvasta, mutta saavat olla. 

Tällaista olen siis puuhaillut melko maanisesti päiväni päästään. Osittain, koska krooniseen vaivaani etsitään edelleen (ja tuloksetta) sopivaa lääkitystä, jonka sopivuutta ei voi päätellä sivuvaikutuslistan pituudesta. Minä saan perinteisesti ne kaikki ja muutaman mainitsemattomankin. Jos joskus olet miettinyt mitä "suo siellä, vetelä täällä" tarkoittaa, niin juuri tätä kyseistä tilannetta. Turhauttavaa sekin. Maalaaminen on ainoa hetki, kun en ihan alati huomaa esimerkiksi sitä, miten kamala oloni on. Harvoin huomaan aikaa, nälkää tai tiskivuoriakaan. Onneksi perheeni on hyvin pitkämielinen. 

Mitähän sitä tänään kokeilisi?