Ajattelen, siis olen?

Olen keksinyt jotain mullistavaa. Jollekin se taitaa olla polkupyörä uudelleen, mutta minulle merkittävää kyllä.

* * *

Ellet jo sattunut tietämään, olen syntynyt maanantaina. En ihan oikeasti usko viikonpäivän luovan varjojaan kenenkään kohtaloon, mutta symbolisella tasolla vertaus toimii. Maanantailapsi, hivenen melankolinen ja ahdistukseen taipuva.

Olen yrittänyt karmastani eroon minäkin. Olen meditoinut, pitänyt kiitollisuuspäiväkirjaa, koittanut kuvitella unelmiani todeksi. Kuvitelmissa on vain kaksi ongelmaa; en oikein tiedä mistä unelmoisin, enkä totisesti osaa aidosti paneutua mielikuvaan itsestäni jossain toisessa todellisuudessa. Ehkä käytin mielikuvitteluni taidon loppuun jo lapsena. Tarinoin helposti, tavallaan tarinoin edelleen, mutta että kykenisin näkemään itseni unelmatyössä, asuvan unelmakodissa, ajavan unelma-autoa upean unelmakroppani tuntiessa nahkapenkin täydellisen kuppimaisen syleilyn. Ei. En vain taivu unelmien syvimpään olemukseen; visualisointiin.



Mielikuvaharjoittelu on tuttua urheilumaailmasta. Omat mielikuvani ovat kuin suora leikkaus Stephen Kingin koko tuotannosta, eli lähinnä pelkoa, kauhua ja ahdistusta. Viimeiset 7 kuukautta ovat olleet todella raskaat. En muista koska olisin ollut yhtä rusentunut. Ahdistus, masennus ja täydellisen pystyyn kuollut välinpitämättömyys kaikkea kohtaan vaihtelivat vaiheittaisen toivon ja sen uudelleen rusentumisen kanssa. Yritin olla kiitollinen. Yritin nähdä kaiken hyvän. Sitten lakkasin yrittämästä.

Keksin pyörän uudelleen, mutta tuunasin sen täysin näköisekseni.

* * *

Mitä jos. Näistä sanoista se alkoi. Taustatietona sanottakoon, että olen aivotutkimusta rakastavana wannabee (keittiö)antropologina perehtynyt kyllä aiheeseen aikaisemminkin. Olen perin ymmärtäväinen ajattelun vaikutuksesta tunteisiin, tunteiden vaikutuksesta käytökseen ja käytöksen vaikutuksesta ajatteluun. Ymmärrän, miten aivojen kytkennät toimivat ja miksi ne toimivat niin. Otetaanpa vaikkapa ajattelu. Ihmisellä on n. 60 000 ajatusta joka päivä, ja nekin ovat noin 90 % samoja kuin eilen. Osa ajatuksista on ihan järkeviäkin. Suurin osa vääriä ja haitallisia. Sama ajatus vahvistaa samaa ajatuskehrää, kohta ympyrä jo ruokkii itseään. Minun ei tarvitse koskaan katsoa näppäimiä, kun kirjoitan. Olen kirjoittanut elämäni aikana niin paljon, että aivoni tietävät miten kirjoitetaan. Se on täysin automaattista. Minun ei myöskään tarvitse tietää, miten haitallisia ajatuksia ajatellaan. Nekin ovat täysin automaattisia.

Yritin hallita ajatuksiani. Valitettavasti en kokenut valaistumista tai muuttunut positiiviseksi. Mitä enemmän yritin hallita, meditoida, muuttua, sitä isommin näissä epäonnistuminen otti päähän.

Mitä jos ei tarvitsekaan keskittyä niin kovasti ja irvessä hyvään? Mitä jos riittää, ettei ruoki ”niitä” ajatuksia? Hyvät naiset ja herrat, tässä on se oivallukseni. Lakkasin yrittämästä. Panin merkille, että eniten kulunut raina alkoi soida tyhjistä hetkistä. Ja niitä minulla riitti. Minulla oli kaikki maailman aika ajatella, miten päin perseitä asiani olivat. Silloinkin, kun näennäisesti tein jotain muuta. Sen oli loputtava.

Aloin maalata. Ihan maanisesti. Aloin kuunnella äänikirjoja samalla kun maalasin. Ostin kasan taulupohjia ja päätin, että kokeilen kaikkia mahdollisia tekniikoita, yrittämättä edes saada valmista. Samaan aikaan, mitä teinkään, keskeytin automaattisen ajatuslevyni. Milloin ikinä sain itseni kiinni ruokkimassa ahdistusajatuksia, päättäväisesti totesin; SEIS! Keskity neutraaliin. Hae olemisesi keskiviiva. Pysy siinä. Ei sateenkaaria, hattaraa ja kissanpentuja. Ei yleviä ajatuksia ja tsemppilauseita. Mutta ei myöskään niitä ajatuksia.

Hyväksyin, etten näe jokaisessa pilvessä hopeareunusta. Riitti, että näen vain pilviä. Joistakin pilvistä sataa, useimmista ei. Pyrin kaikessa tekemisessäni, olemisessani ja ajattelussani neutraaliin. En suostunut ruokkimaan ahdistusta. En ajattelemaan kasaantuvia laskuja, tekemättömiä töitä, elämätöntä elämää. Mitä sitten? Minun ei tarvitse muuttaa itseäni, jotta elämäni muuttuu. Minun tarvitsee vain muuttaa elämääni, ja muutun itse.

Löysin pouring-tekniikan. Aluksi suoritin sitäkin (kuten edellisestä postauksesta on luettavissa). Ikävä kyllä, märän maalin kaataminen märälle maalille silikonin ja erinäisten apuaineiden kera ei tuota kuvioita, joita minä erityisesti hallitsisin. Tekniikkaa voi toki opetella ja jalostaa, mutta lopputulos on aina hallittua sattumanvaraisuutta. Maalin kaataminen on kuin perhosefekti; sentin korkeammalta tuottaa jo täysin erilaisen tuloksen. Sekoitussuhteet tuottavat erilaisen lopputuloksen. Sitä tarvitsin. Kokemuksen hallitsemattomuudesta. Tekemistä, jossa on vain värejä ja ääniä, mutta ei lainkaan ”niitä” ajatuksia. Tunteitaan ei pidäkään kieltää, mutta ajatusten kanssa on toisin. Kaikki ajatukset nyt vain eivät aina ole hyväksi ihmiselle ja siksi niitä ei pidä kuunnella. Pakotin pääni pysäyttämään levyn, ja tiedätkös, se alkoi toimia.

Ihminen ei voi olla ajattelematta mitään. Se on täysin mahdotonta. Ajatuksiaan ei voi (vastoin useita self help -kirjoja) myöskään hallita. Mutta mikä lohdullista, ne voi valita ja pysäyttää, korvata toisilla ajatuksilla. Automaattiset ajatukset ovat ovelia. Ne ovat kairanneet syvän polun aivoihin, jota pitkin kipittävät piilossa ja päät matalina kuin juoksuhaudoissaan konsanaan. Automaattiset ajatukset pitää kaivaa esiin poteroista. Hahaa, kiinni jäit! Nyt matkoihisi siitä. En halua ajatella sinua. Kuole. Eivät ne tosin käskemällä aina kuole. Ruokkimatta ne lopulta nääntyvät nälkään lähes poikkeuksetta.

Aloin muuttaa ajatteluani korvaamatta kaikkea negatiivista höpöhöpöllä. Olen aivan liian realistinen ja maanantaikokemuksilla varustettu sellaiseen. Jokainen varmasti hyötyy huomion kiinnittymisestä hyvään. Joskus todellisuus vain on sellainen, ettei siinä juuri sillä hetkellä ole mainittavasti positiivista. 

Joo, tiedetään. Elämässä on aina myös aihetta kiitollisuuteen. Empiirinen tutkimukseni lähipiirissäni on kuitenkin osoittanut, että ihminen voi olla kiitollinen ja silti masentunut. Tiesitkö, että itsemurhat ovat maailmanlaajuisesti sitä yleisempiä, mitä paremmin ns. ympäröivän todellisuuden perusasiat ovat? Tai että vuosikymmenten ajan seurannassa nuorilta on saatu ikäluokka ikäluokalta yhä masentuneempia arvioita mielialasta täsmälleen samoilla kysymyspattereilla? Masennus on lisääntynyt, ei pelkästään uutisoitu enemmän. Sitä voi olla perhe, lapset, vakituinen työ ja ymmärrys näiden ainutlaatuisuudesta, ja silti syvästi ahdistunut. Joillakin ihmisillä kiitollisuuspäiväkirjat eivät vain toimi. Ehkä ei tarvitsekaan osata kiinnittää huomiota hyvään, riittää kun keskeytyy ajattelemasta pahaa. Edes hetkeksi. Kymmenen minuuttiakin lomaa ahdistuksesta on lomaa. Tunti tai kaksi on jo luksusta. Kun ajatusten kahleet alkavat pudota, alkaa ihan automaattisesti kokea ja nähdä myös hyvää.

Kun uppoutuu johonkin mielekkääseen tekemiseen, ei suotu ajattelemaan asioiden oikeaa tolaa. Joku voi sanoa sitä todellisuuden pakenemiseksi, mutta mitä sitten? Maalaan tai piirrän joka päivä jotain, edes pienesti. Minä täytän näin haitallisten ajatusteni juoksuhautoja ja se on todellakin toiminut. Vallitseva todellisuus on aina tulkintaan perustuva. Sekin on asioiden oikea tola, että on muuta puuhaa, vaikka tiskit haisevat kahden metrin päässä. Jos haluaa toipua ahdistuksesta, pitää valita mitä kanavaa suostuu päässään kuuntelemaan. Sitä joka moittii ja vaatii ja kertoo minkä jo muutenkin tiedät? 

Ei ole pakko osata huomioida hyvää. Riittää kun pysäyttää haitalliset ajatukset. Uudelleen ja uudelleen. Se ei ole taito. Se on selviytymistä, kunnes on mahdollista jo ajatella muutakin. Vaikka sitten niitä kissanpentuja, sateenkaaria ja hattaraa.

Seitsemän kuukauden aikana asiat eivät ole muuttuneet mihinkään, ainakaan yhtään sen paremmiksi. Kun lakkaa sätkimästä faktoja vastaan, toivomasta ihmettä tai muutosta tai parempia aikoja, tai tuijottamasta silmiin surkeuttaan, vapautuu elämään tässä hetkessä kaikesta huolimatta. 

Ylevää, mutta totta.