Olen
keksinyt jotain mullistavaa. Jollekin se taitaa olla polkupyörä uudelleen,
mutta minulle merkittävää kyllä.
Ellet jo
sattunut tietämään, olen syntynyt maanantaina. En ihan oikeasti usko
viikonpäivän luovan varjojaan kenenkään kohtaloon, mutta symbolisella tasolla
vertaus toimii. Maanantailapsi, hivenen melankolinen ja ahdistukseen taipuva.
Olen yrittänyt
karmastani eroon minäkin. Olen meditoinut, pitänyt kiitollisuuspäiväkirjaa, koittanut
kuvitella unelmiani todeksi. Kuvitelmissa on vain kaksi ongelmaa; en oikein
tiedä mistä unelmoisin, enkä totisesti osaa aidosti paneutua mielikuvaan
itsestäni jossain toisessa todellisuudessa. Ehkä käytin mielikuvitteluni taidon
loppuun jo lapsena. Tarinoin helposti, tavallaan tarinoin edelleen, mutta että kykenisin
näkemään itseni unelmatyössä, asuvan unelmakodissa, ajavan unelma-autoa upean unelmakroppani
tuntiessa nahkapenkin täydellisen kuppimaisen syleilyn. Ei. En vain taivu unelmien
syvimpään olemukseen; visualisointiin.
Mielikuvaharjoittelu on tuttua urheilumaailmasta. Omat mielikuvani ovat kuin suora leikkaus Stephen Kingin koko tuotannosta, eli lähinnä pelkoa, kauhua ja ahdistusta. Viimeiset 7 kuukautta ovat olleet todella raskaat. En muista koska olisin ollut yhtä rusentunut. Ahdistus, masennus ja täydellisen pystyyn kuollut välinpitämättömyys kaikkea kohtaan vaihtelivat vaiheittaisen toivon ja sen uudelleen rusentumisen kanssa. Yritin olla kiitollinen. Yritin nähdä kaiken hyvän. Sitten lakkasin yrittämästä.
Mielikuvaharjoittelu on tuttua urheilumaailmasta. Omat mielikuvani ovat kuin suora leikkaus Stephen Kingin koko tuotannosta, eli lähinnä pelkoa, kauhua ja ahdistusta. Viimeiset 7 kuukautta ovat olleet todella raskaat. En muista koska olisin ollut yhtä rusentunut. Ahdistus, masennus ja täydellisen pystyyn kuollut välinpitämättömyys kaikkea kohtaan vaihtelivat vaiheittaisen toivon ja sen uudelleen rusentumisen kanssa. Yritin olla kiitollinen. Yritin nähdä kaiken hyvän. Sitten lakkasin yrittämästä.
Keksin
pyörän uudelleen, mutta tuunasin sen täysin näköisekseni.
Mitä jos.
Näistä sanoista se alkoi. Taustatietona sanottakoon, että olen aivotutkimusta
rakastavana wannabee (keittiö)antropologina perehtynyt kyllä aiheeseen
aikaisemminkin. Olen perin ymmärtäväinen ajattelun vaikutuksesta tunteisiin,
tunteiden vaikutuksesta käytökseen ja käytöksen vaikutuksesta ajatteluun. Ymmärrän,
miten aivojen kytkennät toimivat ja miksi ne toimivat niin. Otetaanpa vaikkapa
ajattelu. Ihmisellä on n. 60 000 ajatusta joka päivä, ja nekin ovat noin 90
% samoja kuin eilen. Osa ajatuksista on ihan järkeviäkin. Suurin osa vääriä ja haitallisia.
Sama ajatus vahvistaa samaa ajatuskehrää, kohta ympyrä jo ruokkii itseään.
Minun ei tarvitse koskaan katsoa näppäimiä, kun kirjoitan. Olen kirjoittanut
elämäni aikana niin paljon, että aivoni tietävät miten kirjoitetaan. Se on
täysin automaattista. Minun ei myöskään tarvitse tietää, miten haitallisia
ajatuksia ajatellaan. Nekin ovat täysin automaattisia.
Yritin
hallita ajatuksiani. Valitettavasti en kokenut valaistumista tai muuttunut
positiiviseksi. Mitä enemmän yritin hallita, meditoida, muuttua, sitä isommin näissä
epäonnistuminen otti päähän.
Mitä jos ei
tarvitsekaan keskittyä niin kovasti ja irvessä hyvään? Mitä jos riittää, ettei
ruoki ”niitä” ajatuksia? Hyvät naiset ja herrat, tässä on se oivallukseni. Lakkasin
yrittämästä. Panin merkille, että eniten kulunut raina alkoi soida tyhjistä
hetkistä. Ja niitä minulla riitti. Minulla oli kaikki maailman aika ajatella,
miten päin perseitä asiani olivat. Silloinkin, kun näennäisesti tein jotain
muuta. Sen oli loputtava.
Aloin
maalata. Ihan maanisesti. Aloin kuunnella äänikirjoja samalla kun maalasin.
Ostin kasan taulupohjia ja päätin, että kokeilen kaikkia mahdollisia
tekniikoita, yrittämättä edes saada valmista. Samaan aikaan, mitä teinkään, keskeytin
automaattisen ajatuslevyni. Milloin ikinä sain itseni kiinni ruokkimassa ahdistusajatuksia,
päättäväisesti totesin; SEIS! Keskity neutraaliin. Hae olemisesi keskiviiva.
Pysy siinä. Ei sateenkaaria, hattaraa ja kissanpentuja. Ei yleviä ajatuksia ja
tsemppilauseita. Mutta ei myöskään niitä ajatuksia.
Hyväksyin,
etten näe jokaisessa pilvessä hopeareunusta. Riitti, että näen vain
pilviä. Joistakin pilvistä sataa, useimmista ei. Pyrin kaikessa tekemisessäni,
olemisessani ja ajattelussani neutraaliin. En suostunut ruokkimaan ahdistusta.
En ajattelemaan kasaantuvia laskuja, tekemättömiä töitä, elämätöntä elämää.
Mitä sitten? Minun ei tarvitse muuttaa itseäni, jotta elämäni muuttuu. Minun
tarvitsee vain muuttaa elämääni, ja muutun itse.
Löysin
pouring-tekniikan. Aluksi suoritin sitäkin (kuten edellisestä postauksesta on luettavissa). Ikävä kyllä, märän maalin
kaataminen märälle maalille silikonin ja erinäisten apuaineiden kera ei tuota
kuvioita, joita minä erityisesti hallitsisin. Tekniikkaa voi toki opetella ja jalostaa,
mutta lopputulos on aina hallittua sattumanvaraisuutta. Maalin kaataminen on
kuin perhosefekti; sentin korkeammalta tuottaa jo täysin erilaisen tuloksen.
Sekoitussuhteet tuottavat erilaisen lopputuloksen. Sitä tarvitsin. Kokemuksen hallitsemattomuudesta.
Tekemistä, jossa on vain värejä ja ääniä, mutta ei lainkaan ”niitä” ajatuksia.
Tunteitaan ei pidäkään kieltää, mutta ajatusten kanssa on toisin. Kaikki ajatukset
nyt vain eivät aina ole hyväksi ihmiselle ja siksi niitä ei pidä kuunnella. Pakotin
pääni pysäyttämään levyn, ja tiedätkös, se alkoi toimia.
Ihminen ei
voi olla ajattelematta mitään. Se on täysin mahdotonta. Ajatuksiaan ei voi (vastoin useita
self help -kirjoja) myöskään hallita. Mutta mikä lohdullista, ne voi valita ja pysäyttää, korvata toisilla ajatuksilla.
Automaattiset ajatukset ovat ovelia. Ne ovat kairanneet syvän polun aivoihin,
jota pitkin kipittävät piilossa ja päät matalina kuin juoksuhaudoissaan
konsanaan. Automaattiset ajatukset pitää kaivaa esiin poteroista. Hahaa,
kiinni jäit! Nyt matkoihisi siitä. En halua ajatella sinua. Kuole. Eivät ne
tosin käskemällä aina kuole. Ruokkimatta ne lopulta nääntyvät nälkään lähes poikkeuksetta.
Aloin
muuttaa ajatteluani korvaamatta kaikkea negatiivista höpöhöpöllä. Olen aivan
liian realistinen ja maanantaikokemuksilla varustettu sellaiseen. Jokainen varmasti
hyötyy huomion kiinnittymisestä hyvään. Joskus todellisuus vain on sellainen,
ettei siinä juuri sillä hetkellä ole mainittavasti positiivista.
Joo, tiedetään.
Elämässä on aina myös aihetta kiitollisuuteen. Empiirinen tutkimukseni lähipiirissäni on kuitenkin
osoittanut, että ihminen voi olla kiitollinen ja silti masentunut. Tiesitkö,
että itsemurhat ovat maailmanlaajuisesti sitä yleisempiä, mitä paremmin ns. ympäröivän
todellisuuden perusasiat ovat? Tai että vuosikymmenten ajan seurannassa nuorilta
on saatu ikäluokka ikäluokalta yhä masentuneempia arvioita mielialasta täsmälleen
samoilla kysymyspattereilla? Masennus on lisääntynyt, ei pelkästään uutisoitu
enemmän. Sitä voi olla perhe, lapset, vakituinen työ ja ymmärrys näiden ainutlaatuisuudesta,
ja silti syvästi ahdistunut. Joillakin ihmisillä kiitollisuuspäiväkirjat eivät
vain toimi. Ehkä ei tarvitsekaan osata kiinnittää huomiota hyvään, riittää kun keskeytyy ajattelemasta pahaa. Edes hetkeksi. Kymmenen minuuttiakin lomaa ahdistuksesta
on lomaa. Tunti tai kaksi on jo luksusta. Kun ajatusten kahleet alkavat pudota,
alkaa ihan automaattisesti kokea ja nähdä myös hyvää.
Kun uppoutuu
johonkin mielekkääseen tekemiseen, ei suotu ajattelemaan asioiden oikeaa tolaa.
Joku voi sanoa sitä todellisuuden pakenemiseksi, mutta mitä sitten? Maalaan tai piirrän joka päivä jotain, edes pienesti. Minä täytän
näin haitallisten ajatusteni juoksuhautoja ja se on todellakin toiminut.
Vallitseva todellisuus on aina tulkintaan perustuva. Sekin on asioiden oikea
tola, että on muuta puuhaa, vaikka tiskit haisevat kahden metrin päässä. Jos
haluaa toipua ahdistuksesta, pitää valita mitä kanavaa suostuu päässään
kuuntelemaan. Sitä joka moittii ja vaatii ja kertoo minkä jo muutenkin tiedät?
Ei
ole pakko osata huomioida hyvää. Riittää kun pysäyttää haitalliset ajatukset.
Uudelleen ja uudelleen. Se ei ole taito. Se on selviytymistä, kunnes on
mahdollista jo ajatella muutakin. Vaikka sitten niitä kissanpentuja, sateenkaaria ja
hattaraa.
Seitsemän kuukauden aikana asiat eivät ole muuttuneet mihinkään, ainakaan yhtään sen paremmiksi. Kun lakkaa sätkimästä faktoja vastaan, toivomasta ihmettä tai muutosta tai parempia aikoja, tai tuijottamasta silmiin surkeuttaan, vapautuu elämään tässä hetkessä kaikesta huolimatta.
Ylevää, mutta totta.
<3
VastaaPoistatäytyy oikein rauhassa sulatella tätä, olen nimittäin ollut jo pitkään hyvin lähellä tätä samaa oivallusta.
En vain ole ollut vielä valmis muotoilemaan sitä itselleni sanoiksi.
Palaan tähän tekstiin vielä!
<3
PoistaLöysin blogiisi, mielenkiintoista ja kieppuvaa ajatusvilinää. Jään langoille, käyppä lukemassa munkin "aivoituksia".
VastaaPoistaHei kivaa kun löysit ja jäit langoille. Ja kiitos kutsusta, seuraan "aivoituksiasi". 😊
PoistaLokoisaa sunnuntaita.
uuden luennan jälkeen.
VastaaPoistaJuuri näin!
Välillä työstressi (ahd./angst/ mikävaan) on niin kovaa että keskityn kaikin voimin torjumaan, tai oikeastaan olemaan kuulematta sen mitä pääkoppani jatkuvalla luupilla suoltaa.
Välillä on todellinen herkuleen ponnistus, mutta kyllä - sain täsmälleen (tai luulen niin) kiinni siitä, mitä kirjoitat!
Onnellisiin, meditatiivisiin ajatuksiin en pysty, mutta pystyn olemaan ajattelematta (kuuntelematta) kaikkea mälsää. Saavutus sekin.
Ja kun yrittää olla ajattelematta, on ajateltava jotain muuta.
Olen muutaman vuoden ajan todella harmitellut sitä, että tavaratalo Anttila lakkautti toimintansa, koska anttilan kodintekstiilien ja astioiden ajattelu toimi oivana vastapallona kaikelle kurjalle ja ahdistavalle.
En ole vielä keksinyt yhtä hyvää korvaavaa ajatusta tilalle, olen itse asiassa ehdollistanut itseni niin, että välillä vieläkin anttilan kodintekstiiliosasto putkahtaa päähäni tietyissä työtilanteissa.
(anttilan hinnat olivat ajateltavissa, toisin kuin monen muun liikkeen)
En ole vielä löytänyt tilalle sellaista ajatusta, joka leviäisi kauttaaltaan koko pääkoppaan ja peittäisi alleen kaiken työlään ja vaivalloisen ajatuksen, jota ei halua ajatella.
Mutta minun ratkaisuni on siis ajatuspankki. Sellainen, josta voi valita jonkin oikeankokoisen ajatuksen tilalle.
(alkuvaiheessa toimi mielikuvaharjoitus siitä että "rullaan" pahan ajatuksen pois, se oli ihan fyysinen tunne päänahassa, päälikerros kuoriutuu pois. Lakkasi toimimasta, kun kuormitusta rupesi olemaan enempi)
(älä toimita minua näiden sekotunnustusten takia hoitoon, olen yleensä aika normaali!)
Työni takia tämä yritys olla ajattelematta työhön liittyviä aiheuttaa välillä sosiaalisissa tilanteissa (erityisesti herraseurueissa) pientä ikävyyttä, koska joudun keskeyttämään käynnissä olevan kiihkeän keskustelun työhöni liittyvästä aiheesta. ("jätkät hei, mulla on vapaapäivä. Jos mä käyn vessassa, niin saatteko siinä ajassa ton asian puhuttua")
Mutta joo, eivät toimi selfhelpit.
Ja kyllä, olen keksinyt saman pyörän uudestaan, en vain ole tajunnut keksineeni.
Nelina, olet nero!
Ja loistava sanoittamaan sitä, mitä ihmisessä tapahtuu.
anteeksi sekoavautuminen.
ja vielä ps.
lapsena ja nuorena kuvittelin sata ja yksi tarinaa, mutta luulen että tässä hetkessä niille ei ole tilaa.
Kaipaan sitä, että pystyisi kuvittelemaan. Koska sellainen flow toimisi siinä missä anttilan valikoimakin :)
Komppailen täällä niin montaa kohtaa, että vallan niskaa pakottaa. 😁
PoistaAjatuspankki, huikeaa! Ja tuo Anttilan kuvasto. Olen mykistynyt, mutta onneksi vain hetken. 😁
Sinä sentään rohkenet sanoa, että voisko tän duuniaiheen skipata, bliiz. On tärkeää osata vetää tuo raja. Hyvä sinä! Ja mitä mielikuvaharjoutukseesi tulee, se on nerokas. Kannatan kaikkia keinoja, joilla saa jumiajatukset pois. Tai no, ei itsetuhoisia keinoja tietenkään. Eikä me tarvita selfhelppiä, kun meillä on taito keksiä pyörä ihan itseksemme uudelleen. 😂
Kuvittelun taito, voi että kaipaan sitä minäkin. Miten helppoa olikaan lapsena luoda mitä tahansa todellisuuksia mieleensä. Miten rikas olikaan mielikuvitus. Tai onhan se vieläkin. Pystyy loihtimaan katastrofeja ja vaaroja mieleen, loputtomiin. 😑
Mukavaa viikkoa sinne ❤
Nelina,sä kirjoitat juuri mua koskettavasta aiheesta. Mä vellon koko ajan jossain kökössä ja mulla kuiteskin asiat hyvin. Ja siks se velllminen ärsyttää. Täytyy kokeilla sun keinoja. En kyllä maalaa, mutta ehkä joku muu toimii. Siivoaminen ja äänikirjat?
VastaaPoistaMinäkin palaan lukemaan tätä uudestaan.
Mikä. Tahansa. Ihan mikä tahansa, joka vie ajatukset kökössä vellomisesta. Ristikot ja muu aivotyöskentely voi toimia yllättävän hyvin. Pääasia, että tekeminen ei ole taas vain yksi aihe velloa lisää. Minulle on joskus käynyt niinkin. 😂
PoistaJoskus asiat ovat periaatteessa hyvin, mutta joku sisäinen ristiriita alkaa soittaa narisevaa levyä. Ehkä työ on epätyydyttävää, ehkä parisuhteessa ääneen sanomattomia toiveita ja pettymyksiä, ehkä joku tai jokin muu määrittelee liikaa elämää? Joskus ei vain tunnu löytyvän syytä. Uskon, että vellomiselle on silti aina laukaiseva tekijä. Vaikka sitten eksistentiaalinen kriisi.
Tänään meinasi taas lähteä keulimaan kunnolla. Onneksi löysin muuta puuhaa. Se murehtiminen ei nyt vaan johda mihinkään. Ainakaan mihinkään hyvään.
Toivottavasti löydät itsellesi toimivan keinon pysäyttää ärsyttävät ajatukset. ❤
On tunne, että pitää tulla vielä uudelleen lukemaan tämä kaikki. Olen niin pahoillani, että siellä on noin paha fiilis ja unettomuutta jatkunut pitkään.
VastaaPoistaMaanantain lapsi täälläkin ja tunnen syvää yhteyttä näihin sun juttuihin ja samaistun. Olen myös sellainen, noh miestäni lainatakseni, surumielinen tyyppi. On hassua, että somessa ihmiset luulee muuta. Kyllähän ihmisten ilmoilla virkistyn ja iloitsen, mutta juuri tuo kelailu, harvinaista, että hyvät unet, ne oman pään sisäiset vatvomiset. Varmaan moni asia, joka jäänyt joskus työstämättä. Sulla varmasti ihan omat syyt.
Nyt jo niin tööt, ettei tule mitään järkevää, ei mitään sellaista, joka yltäisi sun taidoille ilmaista itseäsi ja kirjoittaa. Mutta sen sanon, olen yrittänyt muuttua, mutta minkäs teet, tämä on mun luonto.
Haliruttaus täältä. <3
Tässä yltiöpositiivisuutta korostavassa - ja "ajatukset ovat energiaa" ajassa jaksan aina yhtä paljon ilahtua, jos joku uskaltaa tunnustaa rehellisesti olevansa melankoliaan taipuva. Surumielinen, jokseenkin introvertti olen itsekin. Se ei ole estänyt olemasta onnellinen, iloitsemasta, nauramasta, olemasta kiitollinen tai rakastamasta joskus pienesti myös maanantaipäiviä. Joo, myönnetään, ei surumielisyyteen taipuvaisuus ole mitenkään helppoa, aina mukavaakaan. En silti ymmärrä miksi kaikkien pitäisi olla niin kovin keveitä ja kuplivia. Kuka sitten vatvoisi kaikki nämä maailman murheet? ;D
PoistaHali ❤
Hei ja kiitos, että jaksat kommentoida blogiani kaiken keskellä. <3 Vielä ihan niihin hömppöjuttuihin. En jaksa availla tällä hetkellä sieluni sopukoita blogissa sen kummemmin, kun tämä mun vainoaja tarttuu ihan kaikkeen.
VastaaPoistaEikä! En vaan osaa sanoa mitään tähän, miten joku aikuinen ihminen voi kiusata ketään noin systemaattisesti ja tarmolla? Mahtaa olla paha olo itsellään. Olen niin pahoillani. Koita jaksaa, sinä ihana ihminen. Tekisi mieleni sanoa, että elä luovuta, älä anna sen kakkakikkareen määritellä mitä saat tai voit kirjoittaa. Blogisi on niin monella tasolla toimiva, niin monisäikeinen ja siksi ihana. Sinuun ja juttuisihi on ollut helppo samaistua. Olet helposti lähestyttävä ja aito. Harmittaa, jos kukaan sinua alkaa rajoittaa.
PoistaKoita jaksaa. <3
<3
Poista"ovat kuin suora leikkaus Stephen Kingin koko tuotannosta, eli lähinnä pelkoa, kauhua ja ahdistusta."
VastaaPoistaStephen Kingin tuotantoon kuuluu myös opus nimeltä "Kirjoittamisesta" - joka kuuluu jokaisen kynäsankarin kirjahyllyyn. Joulupukki tuokoon semmoisen sinulle.
-sohvasika
Täytyy laittaa lähempänä kirje Korvatunturille menemään. 😁
Poista