sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Teen sen tänään



Meillä oli joulukranssi ulko-oven vieressä. Oli. Kunnes päästin sen tänään pois.

Kesti yllättävän kauan, ennen kuin havaitsin pikkuruisen rivaripäätymme olevan asunnoista ainoa, jonka ovea koristi joulukranssi. Iso, näyttävä ja lahjaksi saatu. Jouluisaksi sen tekivät juuri koristeet. Kranssinahan tuo olisi vielä mennyt, mutta maaliskuun jo hätyyttäessä se muistutteli, ettet tuotakaan ole saanut mokoma aikaan. Havainnosta meni näet vielä tovi jos toinenkin, ennen kuin joulumuisto lähti.


Voi, miten monet olivat kerrat kun kävelin ovesta ajatellen pitäisi. Ottamisen esteenä olivat sellaiset painavat seikat kuten pitäisi hakea sakset (olin naulan puutteessa sitonut sen kiinni asunnon numerokylttiin roikkumaan) ja siksi pitäisi jaksaa organisoida tämä varsin haastava saksien hakeminen. Yleensä käsipuolessa roikkui pari kauppakassia tai yhtä monta koiraa. Hae siinä nyt sitten saksia ja ruksi irti jotain ei niin akuuttia ja ei kenenkään henkeä uhkaavaa.


Miten sitten lopulta sain sakset haettua? Tulin kotiin, näin kranssin, ajattelin taas, että pitää hakea sakset joku kerta…kunnes en keksinyt enää yhtäkään hyvää syytä miksi tuota juhlallista kertaa pitää erikseen odottaa. Avasin oven, kävelin keittiöön, hain sakset, kävelin takaisin ovelle ja leikkasin narun kransseineen irti. Niin anteeksi, mikä siinä oli ollut niin vaikeaa?







Huomenna. Teen sen huomenna. En tee sitä huomennakaan. Sillä aina tulee huomisen huomen. Kunnes huomenia ei enää tule, mutta tuosta päivämäärästä en onnekseni ole tietoinen. Olen mukavuudenhaluinen, multitaskaamiseen lopen kyllästynyt mestariselittäjä.
Nyt ruoto suoraan ja selitykset sikseen! Vatulointi on opittu tapa. Ja jos yhden tavan on kerran oppinut, oppii myös toisen.
Ihmisen on tunnetusti hankalampaa oppia pois jostain, kuin oppia jotain uutta. Joten en lopeta vatuloimista. Korvaan sen vain yhä enenevissä määrin tekemällä asioita heti. Joskus onnistun, usein en. Oppiminen on kuulemma prosessi.



Olen alkanut toteuttaa tähän läheisesti liittyvää teesiä – menestyksekkäästi. Se kuuluu näin; tee jotain. Tässä merkityksessään jotain ei tarkoita ihan mitä vain, vaan edes jotain siitä, mitä pitäisi tehdä isommin ja kokonaan. Kehotus on läheistä sukua sanonnalle fake it till U make it. Mutta ei ihan kuitenkaan. Minun ei tarvitse larpata eläväni jo elämää, jota voisin elää. Riittää, että teen siitä edes jotain. Näyttelyn aikatauluttamisen sijaan piirrän tai maalaan jotain joka päivä. Edes vähän. Ehkä kelpoja töitä joskus tulee tarpeeksi yhden unelmani täyttämiseksi. Ehkä perustan nettisivut, joiden kautta voin sitten myydä tuotoksiani. Kunhan niitä tulee kyllin monta karsittavaksi. Ehkä. Minun ei tarvitse tietää, mihin asti toiminta johtaa. Riittää, että toimin.



Turhauttavaa kyllä, en ole täysin kykenevä siihen varsinaiseen työhöni vieläkään. Sen odottamisen ja vähintään kahdenkymmenen viikoittaisen asiakkaan sijaan aloitan yhdellä. Googlemarkkinoinnin ja työinstan ammattimaisen haltuunoton ja mainonnan opettelun sijaan panostan edes Facebookiin ja viidakkorumpuun. Nettisivuihin. Johonkin. Teen jotain, edes jotain. Vuoren kokoinen tavoite on paljon helpompaa saavuttaa, kun kiipeämisen pilkkoo osiin. Jos käy edes vähän kokeilemassa miltä tuntuu laskea jalka ensimmäiselle askelmalle, saattaa huomaamattaan olla kiivennyt jo hyvän matkaa. Kotoa, sohvalta käsin kukaan ei ole tiettävästi kiivennyt vuorelle, edes pienelle mäennyppylälle.



Kun tekee edes jotain, vahvistaa aivoissa tekemisen rataa, joka heikentää opittua vatuloimista. Ei näet ole mahdollista samaan aikaan vahvistaa molempia. Tekeminen lisää tunnetta kyvykkyydestä, hallinnasta ja osallisuudesta. Koska tekeminen on kaikkea näitä. Vatuloiminen heilauttaa vain uhriviittaa ja taikoo päämäärän näkyvistä. Puf sinne meni, simsala ja bim. Tilalle jää alitajuinen virsi saamattomuudesta. Siinä on väsyttävän monta säkeistöä jokseenkin samoin sisällöin.


Tee jo tänään jotain, edes jotain. Kymmenen kyykkyä nyt heti sen tunnin lenkin sijaan, jota ei kuitenkaan tule tehtyä. Salaattiannos pastakattilan tilalla vegaani-inspiraatiota odotellen. Ei kannata langeta ”kun tuntuu siltä” -ansaan. On olemassa lukuisia asioita, jotka eivät koskaan "tunnu siltä" ja ne tulevat silti tehtyä. Itse esimerkiksi inhoan auton tankkaamista. En ole vielä koskaan kokenut hetkeä, kun tuntuisi tankkaamiselta. Teen sen silti ennemmin, kuin kävelen moottoritien laitaa jerrykannun kanssa viistossa vesisateessa kello hämärä ja mörkömieli.


Kun alkaa toteuttaa tee jotain – ajatusta, saattaa yllättäen löytää itsensä varaamassa aikaa hammaskivenpoistoon, maksamassa etukäteen sähkölaskua ja imuroimassa autoa sitten elokuun. Tekeminen ja asioiden aikaansaaminen ajallaan on yllättävän voimauttavaa. Siitä, kuten mistä tahansa ajatusmallista tulee itseään vahvistava opittu tapa, kunhan toistoja vain ehtii kertyä kylliksi. Vatulointiinkin on täytynyt oppia. Ei ihmislapsi ajattele ensimmäisiä kertoja pystyyn kammetessaan, että enpä minä tänään taida jaksaa, ei oikein tunnu nousemiselta. Jokainen vanhempi tunnistaa kauden, jolloin alle vuosikas nousee koko ajan ylös – unissaankin pinnasängyn laitaa vasten. Mukavuudenhalu on opittua, joskus ihan tarpeellinenkin palautumisen kannalta. Mutta yleisesti varsin valikoiva taito. 


Tee jotain. Edes jotain. Ota vaikka joulukranssi pois ovenpielestä.





lauantai 15. helmikuuta 2020

Ajattelen, siis olen?



Olen keksinyt jotain mullistavaa. Jollekin se taitaa olla polkupyörä uudelleen, mutta minulle merkittävää kyllä.


* * *


Ellet jo sattunut tietämään, olen syntynyt maanantaina. En ihan oikeasti usko viikonpäivän luovan varjojaan kenenkään kohtaloon, mutta symbolisella tasolla vertaus toimii. Maanantailapsi, hivenen melankolinen ja ahdistukseen taipuva.

Olen yrittänyt karmastani eroon minäkin. Olen meditoinut, pitänyt kiitollisuuspäiväkirjaa, koittanut kuvitella unelmiani todeksi. Kuvitelmissa on vain kaksi ongelmaa; en oikein tiedä mistä unelmoisin, enkä totisesti osaa aidosti paneutua mielikuvaan itsestäni jossain toisessa todellisuudessa. Ehkä käytin mielikuvitteluni taidon loppuun jo lapsena. Tarinoin helposti, tavallaan tarinoin edelleen, mutta että kykenisin näkemään itseni unelmatyössä, asuvan unelmakodissa, ajavan unelma-autoa upean unelmakroppani tuntiessa nahkapenkin täydellisen kuppimaisen syleilyn. Ei. En vain taivu unelmien syvimpään olemukseen; visualisointiin.



Mielikuvaharjoittelu on tuttua urheilumaailmasta. Omat mielikuvani ovat kuin suora leikkaus Stephen Kingin koko tuotannosta, eli lähinnä pelkoa, kauhua ja ahdistusta. Viimeiset 7 kuukautta ovat olleet todella raskaat. En muista koska olisin ollut yhtä rusentunut. Ahdistus, masennus ja täydellisen pystyyn kuollut välinpitämättömyys kaikkea kohtaan vaihtelivat vaiheittaisen toivon ja sen uudelleen rusentumisen kanssa. Yritin olla kiitollinen. Yritin nähdä kaiken hyvän. Sitten lakkasin yrittämästä.

Keksin pyörän uudelleen, mutta tuunasin sen täysin näköisekseni.



* * *



Mitä jos. Näistä sanoista se alkoi. Taustatietona sanottakoon, että olen aivotutkimusta rakastavana wannabee (keittiö)antropologina perehtynyt kyllä aiheeseen aikaisemminkin. Olen perin ymmärtäväinen ajattelun vaikutuksesta tunteisiin, tunteiden vaikutuksesta käytökseen ja käytöksen vaikutuksesta ajatteluun. Ymmärrän, miten aivojen kytkennät toimivat ja miksi ne toimivat niin. Otetaanpa vaikkapa ajattelu. Ihmisellä on n. 60 000 ajatusta joka päivä, ja nekin ovat noin 90 % samoja kuin eilen. Osa ajatuksista on ihan järkeviäkin. Suurin osa vääriä ja haitallisia. Sama ajatus vahvistaa samaa ajatuskehrää, kohta ympyrä jo ruokkii itseään. Minun ei tarvitse koskaan katsoa näppäimiä, kun kirjoitan. Olen kirjoittanut elämäni aikana niin paljon, että aivoni tietävät miten kirjoitetaan. Se on täysin automaattista. Minun ei myöskään tarvitse tietää, miten haitallisia ajatuksia ajatellaan. Nekin ovat täysin automaattisia.

Yritin hallita ajatuksiani. Valitettavasti en kokenut valaistumista tai muuttunut positiiviseksi. Mitä enemmän yritin hallita, meditoida, muuttua, sitä isommin näissä epäonnistuminen otti päähän.




Mitä jos ei tarvitsekaan keskittyä niin kovasti ja irvessä hyvään? Mitä jos riittää, ettei ruoki ”niitä” ajatuksia? Hyvät naiset ja herrat, tässä on se oivallukseni. Lakkasin yrittämästä. Panin merkille, että eniten kulunut raina alkoi soida tyhjistä hetkistä. Ja niitä minulla riitti. Minulla oli kaikki maailman aika ajatella, miten päin perseitä asiani olivat. Silloinkin, kun näennäisesti tein jotain muuta. Sen oli loputtava.

Aloin maalata. Ihan maanisesti. Aloin kuunnella äänikirjoja samalla kun maalasin. Ostin kasan taulupohjia ja päätin, että kokeilen kaikkia mahdollisia tekniikoita, yrittämättä edes saada valmista. Samaan aikaan, mitä teinkään, keskeytin automaattisen ajatuslevyni. Milloin ikinä sain itseni kiinni ruokkimassa ahdistusajatuksia, päättäväisesti totesin; SEIS! Keskity neutraaliin. Hae olemisesi keskiviiva. Pysy siinä. Ei sateenkaaria, hattaraa ja kissanpentuja. Ei yleviä ajatuksia ja tsemppilauseita. Mutta ei myöskään niitä ajatuksia.



Hyväksyin, etten näe jokaisessa pilvessä hopeareunusta. Riitti, että näen vain pilviä. Joistakin pilvistä sataa, useimmista ei. Pyrin kaikessa tekemisessäni, olemisessani ja ajattelussani neutraaliin. En suostunut ruokkimaan ahdistusta. En ajattelemaan kasaantuvia laskuja, tekemättömiä töitä, elämätöntä elämää. Mitä sitten? Minun ei tarvitse muuttaa itseäni, jotta elämäni muuttuu. Minun tarvitsee vain muuttaa elämääni, ja muutun itse.

Löysin pouring-tekniikan. Aluksi suoritin sitäkin (kuten edellisestä postauksesta on luettavissa). Ikävä kyllä, märän maalin kaataminen märälle maalille silikonin ja erinäisten apuaineiden kera ei tuota kuvioita, joita minä erityisesti hallitsisin. Tekniikkaa voi toki opetella ja jalostaa, mutta lopputulos on aina hallittua sattumanvaraisuutta. Maalin kaataminen on kuin perhosefekti; sentin korkeammalta tuottaa jo täysin erilaisen tuloksen. Sekoitussuhteet tuottavat erilaisen lopputuloksen. Sitä tarvitsin. Kokemuksen hallitsemattomuudesta. Tekemistä, jossa on vain värejä ja ääniä, mutta ei lainkaan ”niitä” ajatuksia. Tunteitaan ei pidäkään kieltää, mutta ajatusten kanssa on toisin. Kaikki ajatukset nyt vain eivät aina ole hyväksi ihmiselle ja siksi niitä ei pidä kuunnella. Pakotin pääni pysäyttämään levyn, ja tiedätkös, se alkoi toimia.






Ihminen ei voi olla ajattelematta mitään. Se on täysin mahdotonta. Ajatuksiaan ei voi (vastoin useita self help -kirjoja) myöskään hallita. Mutta mikä lohdullista, ne voi valita ja pysäyttää, korvata toisilla ajatuksilla. Automaattiset ajatukset ovat ovelia. Ne ovat kairanneet syvän polun aivoihin, jota pitkin kipittävät piilossa ja päät matalina kuin juoksuhaudoissaan konsanaan. Automaattiset ajatukset pitää kaivaa esiin poteroista. Hahaa, kiinni jäit! Nyt matkoihisi siitä. En halua ajatella sinua. Kuole. Eivät ne tosin käskemällä aina kuole. Ruokkimatta ne lopulta nääntyvät nälkään lähes poikkeuksetta.


Aloin muuttaa ajatteluani korvaamatta kaikkea negatiivista höpöhöpöllä. Olen aivan liian realistinen ja maanantaikokemuksilla varustettu sellaiseen. Jokainen varmasti hyötyy huomion kiinnittymisestä hyvään. Joskus todellisuus vain on sellainen, ettei siinä juuri sillä hetkellä ole mainittavasti positiivista. 
Joo, tiedetään. Elämässä on aina myös aihetta kiitollisuuteen. Empiirinen tutkimukseni lähipiirissäni on kuitenkin osoittanut, että ihminen voi olla kiitollinen ja silti masentunut. Tiesitkö, että itsemurhat ovat maailmanlaajuisesti sitä yleisempiä, mitä paremmin ns. ympäröivän todellisuuden perusasiat ovat? Tai että vuosikymmenten ajan seurannassa nuorilta on saatu ikäluokka ikäluokalta yhä masentuneempia arvioita mielialasta täsmälleen samoilla kysymyspattereilla? Masennus on lisääntynyt, ei pelkästään uutisoitu enemmän. Sitä voi olla perhe, lapset, vakituinen työ ja ymmärrys näiden ainutlaatuisuudesta, ja silti syvästi ahdistunut. Joillakin ihmisillä kiitollisuuspäiväkirjat eivät vain toimi. Ehkä ei tarvitsekaan osata kiinnittää huomiota hyvään, riittää kun keskeytyy ajattelemasta pahaa. Edes hetkeksi. Kymmenen minuuttiakin lomaa ahdistuksesta on lomaa. Tunti tai kaksi on jo luksusta. Kun ajatusten kahleet alkavat pudota, alkaa ihan automaattisesti kokea ja nähdä myös hyvää.






Kun uppoutuu johonkin mielekkääseen tekemiseen, ei suotu ajattelemaan asioiden oikeaa tolaa. Joku voi sanoa sitä todellisuuden pakenemiseksi, mutta mitä sitten? Maalaan tai piirrän joka päivä jotain, edes pienesti. Minä täytän näin haitallisten ajatusteni juoksuhautoja ja se on todellakin toiminut. Vallitseva todellisuus on aina tulkintaan perustuva. Sekin on asioiden oikea tola, että on muuta puuhaa, vaikka tiskit haisevat kahden metrin päässä. Jos haluaa toipua ahdistuksesta, pitää valita mitä kanavaa suostuu päässään kuuntelemaan. Sitä joka moittii ja vaatii ja kertoo minkä jo muutenkin tiedät? 

Ei ole pakko osata huomioida hyvää. Riittää kun pysäyttää haitalliset ajatukset. Uudelleen ja uudelleen. Se ei ole taito. Se on selviytymistä, kunnes on mahdollista jo ajatella muutakin. Vaikka sitten niitä kissanpentuja, sateenkaaria ja hattaraa.


Seitsemän kuukauden aikana asiat eivät ole muuttuneet mihinkään, ainakaan yhtään sen paremmiksi. Kun lakkaa sätkimästä faktoja vastaan, toivomasta ihmettä tai muutosta tai parempia aikoja, tai tuijottamasta silmiin surkeuttaan, vapautuu elämään tässä hetkessä kaikesta huolimatta. 

Ylevää, mutta totta. 




tiistai 4. helmikuuta 2020

Turhautuneita kokeiluja



Olen joutunut kohtaamaan turhautumiseni lakipisteen viime päivinä. Joskin mukaan on sentään sopinut annos onnistumistakin. Turhautuminen kirvelee isommin, kuin ilo onnistumisesta. Miksi se onkin niin?


Halusin oppia uuden maalaustekniikan, joka ei ole niinkään edes lahjoista taipuvainen, ennemminkin sattumasta. Tai tietenkin on, mikäli kärsivällisyyden, täydellisen sekoitussuhteen, kaatotekniikan, kyvyn ennustaa ja muutaman muun niksin taitaminen on lahjakkuutta. Onhan se. En taitanut kyseistä tekniikkaa alkuunkaan.

Opiskelin kaiken, mitä käsiini sain. Katselin videoita aiheesta, kahlasin sivustoja, opin toisten virheistä. Tehdäkseni ne kaikki itsekin. 

Ensin ostin tarvittavat materiaalit taidekaupasta, mutta aika pian huomasin tuotteliaan taulupajani sijaan elättäväni kokeiluillani vain valmiin seoksen valmistajaa. Sitten tilasin aineet netistä. Edelleen tuskaisen kallista puuhaa, etenkin kun onnistumisprosentti oli noin neljä. Mutta voiko ainoalle harrastukselle laskea hintaa? Sinnikkäästi jatkoin opiskelua. En edes viitsi mainita tuntimäärää mikä räpellyksiini upposi. Osa matkusti suoraan roskiin, osasta tulee oiva taulupohja jollekin toiselle kokeilulle. Kunnes nekin matkaavat roskiin.

Ongelma oli, että samoilla väreillä, samalla sekoitussuhteella lopputulema saattoi olla tämä…


Tuotaa...okei?



…tai tämä:


Ei, ei...ei siihen pitänyt tulla epäväristä möykkyä, saati jäädä jälkiä hammastikusta!




WTF?



Tiedättekö ihmistyypin, joka kokeilee, erehtyy, oppii tai sitten vain toteaa, että ei onnistunut ja jatkaa elämäänsä. Tulipa testattua, voi että. Minä en ole se ihmistyyppi. Minua kyrsii satasella ja kaikilla kymmenellä jaollisilla luvuilla senkin jälkeen. Inhoa epäonnistumista! Ehkä siksi, että olen saanut sitä yhden elämän tarpeiksi noin vuoteen 2012 mennessä – loppu tulvii jo ahtaan maljani yli. 

Joillakin yritys ja erehdys piiskaa entistä isommin yrittämään. Kuten ihmisillä, joiden kanssa elän. Minä jupisen hihaani, vannon etten enää koskaan, sitten huomaan ajattelevani ”jos kuitenkin” ja sitten taas jupisen hihaani. Entistä isommin turhautumiskerroin. Tunnetta ei ainakaan laimenna kaikkitietäväinen ”tottakai opit sen, yrität vaan. Sehän on vain kemiaa”.  Vain? Aaargh!


Kiitos kysymästä, se on kukka. Vai sittenkin osteoporoosi? 



Tekemisen ilo valuu kuin pissa punttiin, milloin lopputulema ei ole edes samaan ilmansuuntaan, saatikka perille. Se on kirvelevän noloa, vaikka kukaan ei näkisikään. Miksi? Koska MINÄ näen sen. 

Pitääkö ylipäätään olla jokseenkin hyvä lajissa, jossa keskinkertaisuuskin on ihan kiva ominaisuus? Kyse ei ole siitä. Pikemminkin sisäisen maailman ja todellisuuden kohtaamattomuudesta. Kun kyseistä ristiriitaa lappaa useammallakin elämänalueella, alkaa hellä ymmärrys omia vajavaisuuksiaan kohtaan olla jo vähän kortilla. Joskus pitää ymmärtää luovuttaa. Ongelmani on, että luovutan joko heti, tai aivan liian myöhään. Kalpean aavistukseni mukaan tulen taiteilemaan tämän turhauman parissa elämäni loppuun saakka. 

Lupaan, etten ainakaan tänään yritä metsästää täydellistä kuviota, täydellisine väreineen. Varmasti.

(Juksasin)



Tein minä pari muutakin tekniikkakokeilua. Olen aina halunnut oppia maalaamaan palettiveitsellä ja tehdä oikein isoja tauluja. Yhdistin molemmat tähän.






Siitä tuli ihan kelpo, koska tilaan johon taulun aion, kaipaa erityisesti väriä. Toinen iso taulupohja odottaa vielä inspiraatiota, jota tuskin tulee, koska minulla ja pouring -menetelmällä on vielä erinäiset kanat kynimättä. 


Toinen kokeilu oli pilkuttaa värialueita. 


Pallerot vähän hyppäävät kuvasta, mutta saavat olla. 




Tällaista olen siis puuhaillut melko maanisesti päiväni päästään. Osittain, koska krooniseen vaivaani etsitään edelleen (ja tuloksetta) sopivaa lääkitystä, jonka sopivuutta ei voi päätellä sivuvaikutuslistan pituudesta. Minä saan perinteisesti ne kaikki ja muutaman mainitsemattomankin. Jos joskus olet miettinyt mitä "suo siellä, vetelä täällä" tarkoittaa, niin juuri tätä kyseistä tilannetta. Turhauttavaa sekin. Maalaaminen on ainoa hetki, kun en ihan alati huomaa esimerkiksi sitä, miten kamala oloni on. Harvoin huomaan aikaa, nälkää tai tiskivuoriakaan. Onneksi perheeni on hyvin pitkämielinen. 


Mitähän sitä tänään kokeilisi?