keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Elämästä ja kuolemasta



Vanha opiskelutoverini on kuollut. "Vanha" on toki sanana liioittelua, ja niin lienee toverinkin laita. Yhteistä meillä ei ollut reilun kolmen vuoden taipaleen lisäksi kai kuin kourallinen asioita. Miksi sitten olen surullinen?

En tuntenut häntä hyvin, oikeastaan juuri mitenkään. Ihmisinä olimme niin eri kohdassa elämää, erilaisia kaikin tavoin. Lisäksi meille kaikille kerran niin vahva yhteishenki hiipui valmistumiseen. Joidenkin kanssa olemme viiden vuoden aikana tavanneet muutaman kerran, viimeisin oli jo jokseenkin kiusallinen hiljaisuuksineen. Maailma lie kuljettanut kutakin kauas siitä yhteisestä, jokaista taholleen. Tämän kaiken tietäen olisi siis vähintäänkin pateettista surra ihmistä, jota ei enää voi väittää edes tuntevansa. Mutta niin minä taidan vähän tehdä. Sellaista kunnioittavaa, myötäelävää surua. Olen mestari aistimaan tunteita ja tunnelmia, keräämään niitä itseeni. Empaattisena ihmisenä maalaan mieleeni merkityksiä, joita elämän päättyminen väistämättä tuo. Jossain joulunodotus sai juuri ihan uuden sävyn tästä eteenpäin, kenties ikuisuuksiin asti.









Oma kuolema ei pelota. Siis se varsinainen loppuhuipennus. Sittenpähän pääsee kurkistamaan Universumin Joulukalenterin viimeiseen luukkuun. Mitä siellä on vai onko yhtään mitään? Uteliaana jousimiehenä tämän tietäminen kuorii kuolemalta painavimman peiton, sen jonka helmaan on kirjailtu ahdistus. Mutta lasteni puolesta kuristaa, tänne jäävien. Siksi ahdistaa lukea nuoruudenystävän kuolinilmoitusta, lehtijuttuja parantumattomasti sairaista pienten lasten vanhemmista, ylipäätään tietää, että viikate on voinut heilua liki jo tähänkin mennessä monet kerrat tietämättäni.  Lasten vuoksi teenkin aina parhaani, katson että minulla on velvollisuus edes yrittää pysyä hengissä. Käytän turvavyötä, vältän vaaroja ja pimeitä kujia, syön kasvikseni ja vitamiinit, en juo, en polta. Myöskään ruokaa pannuun kiinni. Tiedän, mikään ei tietenkään takaa mitään. En minä tässä takuuta ole peräämässäkään. Lottoa tämä kaikki.







Perhepiirissä on juuri selätetty kaksi syöpää. Voitto voi olla toistainen, sairaudesta kun ei koskaan tiedä. Vaikka "viereen on jo osunut" ja analyyttinen tilastomieleni piirtää olematonta käyrää vielä tässä kohtaa elämää, syynään minäkin ihomuutokseni, lasteni kaulat ja korvantaukset. Varoittelen tupakasta ja liikenteestä ja toivottomuudesta eritoten. Nuorten elämä on vielä niin kokemuksiltaan haurasta. Heiltä puuttuu kokonaan aikuisen usko kaikesta selviämiseen. Meille niin käsittämättömän pieni asia voi olla maapallon kokoinen kuusitoistavuotiaalle. Yksikään äiti tai isä ei saa uinua tuutulauluun, jonka säkeissä soi unettava tyytyväisyys kaiken tyyneyteen. Murrosiän muutoksiin ei kuulu oikea itsetuhoisuus.


Kuolemasta kirjoittaminen on taikauskoiselle mielelle suoranaista onnettomuuksien kerjäämistä. Ihmisaivot ovat mestarilliset keksimään syitä ja seurauksia, olemattomiakin. Kuolemasta kirjoittaminen on kuitenkin myös elämästä kirjoittamista. Kun vierestä viedään, voi joko alkaa pelätä jokaista tulevaa päivää potentiaalisena exit -kylttinä, tai tervehtiä aamua uutena puhtaana mahdollisuutena. Valitsen jälkimmäisen. On mahtavaa olla elossa. On mahtavaa voida tehdä suunnitelmia ja olettaa niiden toteutuvan. Surut, ilot, kaikki tyynni, otetaan vastaan. Joskus nekin loppuvat. Kalenterin viimeinen luukku tulee jokaiselle.



Niin, olisi tekopyhää kovasti surra ihmistä, jota ei oikeastaan juuri tuntenut. Kuolema koskettaa silti aina. Kun se lakkaa niin tekemästä, ei ole oikeastaan enää elossakaan. Pelkkä kuori ja tyhjyyttään kumiseva kurja sielu sen sisällä. Kyky tuntea ja liikuttua on voimavara ja etuoikeus.

Hyvästi siis jää, opiskelutoverini. Muistan sinut valoisana ja iloisena luonteena, ihmisenä, joka ei halunnut kenellekään mitään pahaa. Hyvää matkaa sinne jonnekin.






torstai 21. marraskuuta 2019

Arkista höpinää


Viisi täyttä kauppakassia, talouspaperirullapakkaus ja iso säkki vessapaperia. Askeleet autokatokselta kotiovelle liikaa jokainen. Tekisi mieli peruuttaa pikkuruinen ja poikittain parkkiin mahtuva Jarsipaani a.k.a Jartza, eli virallisemmin Toyota Yaris rappuralliin kiinni, avata takakontti ja nostaa ostokset pakokaasun katkuisen pilven läpi sentään likemmäs kynnystä. En tee niin. Syynä ei ole pihapolulle kurkkiva pihlaja, vaan päähäni pinttynyt ajatus; jokainen ottamaton askel on yksi liian vähän.


Myönnän. Olen minäkin lahjonut lapseni viemään ylimääräisenä askareena roskia. Molokille kun on matkaa tuhottoman paljon, tasan yhtä kuin postilaatikoille, jolle sentään raahaudun joka aamu kahden hyvin yönsä levänneen aamuinnokkaan koiraotuksen kera. Joka aamu toivon kahta asiaa; asuispa lämpimässä ja älä pliis kakkaa. Ensimmäistä ei tarvinne erikseen selittää, toisen ymmärtävät he, jotka ilman silmälaseja yrittävät haparoida marraskuisessa pimeässä koirankakkapussiin saalista arpoen kikkareiden paikkaa ja lukumäärää. Lumipeite olisi luksusta.







Liike on lääke. Arkisen puuhastelun ja yleisen aktiivisuuden lisäksi pitäisi hikoilla, vähintään kävellä. Sanotaan, että meidän pitäisi ottaa vähintään 10 000 askelta päivässä. Liikkumisen tueksi ja houkutukseksi on erilaisia mittareita, joista useampia pystyy huijaamaan naurettavan helposti. Katselinpa kerran suoritusta, jossa teini-ikäinen poikanen (en tunnusta sukulaisuussuhdetta) makasi sohvalla pitkin ruotonsa pituutta ja huitoi kännykkää ylös alas vapaalla kädellä, sillä, joka ei ollut irtokarkkipussissa. Tuloksena oli ihan kelpo lenkki askelmittarisovelluksen mukaan. Valitettavasti mittarit ja älysormukset ja mitä näitä nyt on, eivät kuulemani ja lukemani mukaan ymmärrä ihan kaikkea liikuntaa ja liikkumista sellaiseksi, ja esim. pöydälle unohtunut älyluuri saattaa pitkän ja rankan suursiivousillan päätteeksi pirteänä ehdottaa ”mitäpä jos lähtisit lenkille”.


Omalla kohdalla toimivimmaksi arkiliikuttajaksi ovat ehdottomasti nousseet lapset. Ja nimenomaan pienet lapset. Jos oikein extremeä elämäänsä hakee, kannattaa kuopukset saada alle 2 vuoden ikäerolla. Siinä meni monta vuotta ilman liikakilopaineita, sillä ahteriini oli asennettu näkymätön vieteri. Milloin vain yritin persiilleni istua, jouduin pomppaamaan ylös. Koiran jahtaaminen, liian hiljainen lastenhuone, Itkuhälyttimestä ratiseva ja vaativa pienen vauvan nälkähysteriaa tavoitteleva äääääÄÄÄÄ tai litran mustikkakeitto vaaleille lattialaatoille (saumalaasti!) kaadettuna nostaa äiti-ihmisen yllättävän äkkiä takalistoltaan. Nyt meillä ei ole enää pieniä lapsia. Nyt on kaksi koiraa. Ja aika usein vannon niiden olevan myös talouden viimeiset. Ainakin kura - ja toppavaateaikaan.







Aiemmin kerroinkin, että vuosien ja vuosien haaveilu jälkeen sain vihdoin spinningpyörän. Tunnistin vissiin ensimmäistä kertaa ikinä liikunnasta saatavat endorfiinit, kunhan vain poljin raivoisasti tunnin. Ikäväkseni muutaman maanisen päivän jälkeen kankkuuni (siihen kohtaan, jossa ennen sijaitsi vieteri) tuli maanisesta polkemisesta bursiitti. Tarkemmin, istuinkyhmyn bursiitti, eli kotoisammin tulehdus. Joka on siitä kätevä, ettei tarvitse muuten paljon istua. Joskaan ei niin liikkuakaan. Kunhan vain välttää näitä kahta, bursiitin kanssa voi elää ihan hyvää elämää. Tulehtunut kankunkohta on ollut ilonani nyt 5 kk. Lääkäri lohdutti saman vaivan kestäneen hänellä itsellään vuoden päivät. Enää 7 kk siis.

Katselen aina välillä haikeana kuntopyörää. Joskus haikeus yltää sortumiseen ja poljen, edes 20 minuuttia ja ei hei edes täysillä sitten jookos. Huomatakseni että noup. Samaa sanoo varovainen venyttely ja muu yritelmä päästä kankkutietoisesta elämäntavasta. Ahterini on ilmeisesti päättänyt, että tässä auttaa nyt vain aika, eikä mikään muu vippaskonsteilu. 

Niinpä minä kantelen kauppakasseja autolta, ja yritän olla lahjomatta lapsia viemään roskapusseja. Sillä jokainen ottamaton askel on yksi liian vähän. Etenkin jos kaikki muu liikunta on jokseenkin nolla. 


* * *


Lopuksi vielä todettakoon, että olen sentään löytänyt kuntopyöräilyn lisäksi yhden jutun, jossa voin yhdistää rakastamieni dokumenttien katselun hyvään omaantuntoon. Nimittäin hulavanne. Ihan mielettömän kätevää hulailla, siinä menee kevyesti 20 min ja enemmän hiki päässä huhkiessa ilman, että edes ymmärtää vihata sitä mitä on juuri tekemässä! Mustelman mustelmaa en ole saanut, aluksi oli kylkimakkarat arat, mutta nekin kai silkasta säikähdyksestä. Ymmärsivät mokomat viimein, mitä sanonta "läski lätisee" todella tarkoittaa. Oma hulavanteeni on 1,2 kg ja joulupukki lupasi tuoda vähän painavamman. Tai ei se mitään luvannut. Tässä iässä pitää itse hankkia, mitä hankittavaksi haluaa.



Loppukevennyksenä kuva, jota ottaessa repeilin tänään Prismassa. En siis itse hevosille, mutta hyvän kuvittelukyvyn omaavana maalasin mieleeni senkin ähisevän ihmispolon, joka yrittää tunkea tällaista rotikan kokoista ponia heppoiseen ja alati repeilevään lahjapakettiin, ja sitä teippiviritysten ja varovaisen kuusenallekantamisen määrää. Onnea sinne. 







keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Jähmettyminen ja alemmuudentunne



Kun tulet paiskatuksi itseäsi pätevämpien joukkoon, oikaisetko ryhtisi osallistuaksesi kilvoitteluun ansioista vai alatko taittua olemukseltasi tapetinharmaaksi? Vai sijoitutko johonkin välimaastoon, kenties hieman kateutta kähisten, mutta vain sisäisesti, koska sillä ei oikeastaan ole mitään väliä? Tähän mielenkiintoiseen ilmiöön törmäsin eilen opintojeni kalkkiviivoilla, kun purimme käsitettä nimeltä alemmuudentunto.


* * *



On olemassa kahta ääripään ihmislajia, mitä tulee hierarkkiseen laumakäyttäytymiseen. 

Esimerkki. 

Maija (nimi muutettu) istuu kokouksessa, jossa tuntee olevansa itseään ”paremmassa” seurassa. Alfaihmisten, kokeneiden konkareiden rivissä ilman rintapielen ansiomerkkejä. Maija (nimi muutettu) alkaa esittää itsevarmoja mielipiteitä, haluaa olla kirjuri tai jakaa puheenvuoroja tai mitä tahansa, jotta antaisi itsestään mahdollisimman pätevän kuvan.

Sitten on Riikka (nimi muutettu). Siinä missä Maija (nimi muu….blaablaa) kasvattaa itselleen kaksikymmentä senttiä korkoa kengän alle, Riikasta kutistuu mykkänä nyökyttelevä varjo itsestään. Sellainen, joka lakkaa pian laskemasta, että tuohon väliin olisin voinut sanoa tämän ja ihmettelemästä, että miksi kummassa en äsken sanonut ensin tuota, joka oli myös minun näkemykseni. Riikka kyllä saattaa sanoa jotain, mutta räplää ennemmin kännykkää pöydän alla, ja mikäli se ei ole mahdollista, alivireilee muulla tavoin.


Huono itsetunto? Liian vähän kokemusta kokoustelusta? Beetasalpaajaresepti mennyt vanhaksi? Keskusteltuani kahden ”Maijan” kanssa eilen, ymmärsin, että minul…köh… siis Riikalla kyseessä onkin ehkä ennemmin olematon kilpailuvietti yhdistettynä kykyyn jäätyä ihan missä tahansa yhteydessä. Sillä yllättäen nämä Maijatkin kokevat tilanteessa alemmuutta. He vain kompensoivat sitä kilpailemalla.
















Uhkaavaksi tulkitussa tapahtumassa osa ihmisistä menee ylivireystilaan, osa tippuu alakäyrille. Taistele tai pakene -reaktion lisäksi meillä on myös kyky jähmettyä. Se on kaikkien nisäkkäiden ominaisuus, ei vain peuraparkojen autonvaloissa. Minä olen jähmettyjä ja samalla esimerkin Riikka. Jos pitää paeta, sotkeudun jalkoihini. Jos yöllä herään omituiseen ääneen, jäädyn paikoilleni. Ja jos aivoni tulkitsevat kokouksen kilpailuksi puheenvuoroista, luovutan. Samaa seisahtunutta olotilaa kaikki tyynni. Taistele, pakene, jähmety? Reaktio on kaikilla meillä salamannopea ja täysin tiedostamaton. Aivot tekevät valinnan automaattisesti kulloisenkin tilanteen mukaan, kuvitteellisestikin sen mikä olisi parasta. Minulle hyväksi lienee siis pitää vain pääni kiinni itseäni virkeämmässä joukossa?


En ole ihmisenä mitenkään pätijä. En koe tarvetta kilpailla, kaikkein vähiten ansioista. Miten voisinkaan? Jos joku on alansa huippu, tai ainakin hyvin kokenut, se yleensä tarkoittaa pitkää ja vakaata perehtymistä asiaansa. Olen se ”kaikesta vähän” -tyyppi, kun joku toinen on ”vähästä kaikki”. Heitä ihailen kovin. On upeaa nähdä minkä tahansa lajin tai asian vahva taitaja. Mutta kun vaihtaa alaa ja ammattia useamman kerran, omaa kyllä näkemystä useasta eri kulmasta, mutta ei kovin vakuuttavia kannuksia oikein mistään. Mitäs minä, tämmönen monitoimityökalu vaan; periaatteessa pystyy kaikkeen, mutta ei erityisen loistavasti kai oikein mihinkään…


Tässä on vielä 20 vuotta työelämää edessä, joten voisin kehittyä alani asiantuntijaksi. Aika monella ikäiselläni on jo takana tuo samainen vuosikymmenpari. Etumatka on melkoinen. Mahdoton. Jos siis istun samassa kokouksessa itseäni pätevämpien kanssa, ihmekös tuo että katoan tapettiin? Siinä missä Maija kilpailee vastusta kuin vastusta vastaan, minä luovutan suosiolla. Kuten kaikessa kilvoittelussa, kun ei vain kiinnostele. Jään ennemmin suosiolla alakynteen, eikä se kaiverra minkäänlaista uraa minuun. Häviäminen on sitä paitsi paljon mukavampaa, kun ei edes yritä voittaa. Pätee niin ala-asteen hiihtokilpailuihin, kuin teini-iän ihastuksiinkin.







Kaikki kokevat joskus alemmuudentuntoa. Narsistiset persoonat myös. Pahimmillaan alemmuus nakertaa itsetunnon ohueksi, mutta voi myös olla vain yksi tunne siinä missä muutkin. Tilannesidonnainen, piinaava, mutta pian ohi. Ihmisarvo tai omien suoritustensa kunnioitus ei ole koskaan kiinni titteleistä, kokemuksesta tai kilpailuvietistä. Myös jähmettyjät arvostavat itseään.


Koko tarinan opetus:  

Varsin armollista oli kuulla ihmiseltä itseltään, miten se eniten äänessä oleva, se kaikkein itsevarmin ja osaavin voikin tuntea täsmälleen samaa tunnetta, kuin pöydän toisella puolella tuolilta valuva. Olevansa juuri tässä porukassa oikeastaan ei mitään. Huikea paljastus, eikö?





perjantai 8. marraskuuta 2019

"Outoja kysymyksiä" -haaste.



Löysin ihanan Annukan blogista taannoin tämän haastiksen, josta jo tuolloin mietin ”kopin” ottavani. En ole aikaisemmin tällaisia postannutkaan. Vastausten miettiminen on oikeasti hauskaa ja opettavaistakin, suosittelen kokeilemaan! Valitettavasti teknisten ongelmien vuoksi en saa nyt kuvia kyytipojaksi. Mutta mennään sitten näin.



  • 1.     Jos sinulla olisi teemataulu, mikä se olisi

”Sano asioille kyllä”. (Ei osaan sano ilmankin.)


  • 2.     Jos saisit luoda ihan uuden lakipykälän, jota pitäisi säntillisesti noudattaa, mikä se olisi?

Hmmmm. Pahan pisti. Lakipykäliä on jo syrjintää, väkivaltaa ym. tärkeää vastaan, eri asia miten niitä tulkitaan. No tuota… vaikka että lasten aikana autossa tupakointi kielletty.


  • 3.     Mitä ikävöit eniten lapsuudessa?

Huolettomuutta. Sitä tunnetta, että kaikki on vielä mahdollista ja edessä. Lapsuudesta en kaipaa mitään muuta, sillä aikuisuus on kaikkinensa kyllä ihan parasta.


  • 4.     Jos saisit yhden supervoiman, mikä se olisi?

Haluaisin osata lukea ajatuksia tai ennustaa. Moni on elämän varrella luullut minun omaavan kyseisiä supervoimia, mutta valitettavasti olen vain ihminen minäkin. (Tirsk). Ihan vakavasti jos puhutaan, haluaisin olla parantaja. Poistaa kipua ja kärsimystä käsieni kautta.


  • 5.     Mikä on spontaanein asia mitä olet ikinä tehnyt?

Spontaaneinta mitä olen ikinä tehnyt, on olla täysin spontaanisti kykenemätön olemaan spontaani. Onnistuu hyvin usein ja helposti.


  • 6.     Mitä elokuvaa voisit katsoa aina uudelleen ja uudelleen?

Hyvänen aika, en yhtään mitään! Kuten en voisi kuunnella yhtä ja samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen, enää sen sadannen kerran jälkeen ainakaan.


  • 7.     Mikä on tärkein asia minkä omistat?

Perhe. Voiko sitä nyt varsinaisesti omistaa? Sanotaan sitten vaikka että se kuuluisa terve maalaisjärki.


  • 8.     Mikä on erikoisin ruokayhdistelmä jota rakastat?

Porkkanalaatikkoon sotkettu loimulohi saattaisi olla sellainen, ylipäätään tapani mättää kaikki ruuat yhteen kekoon, tyyliin mahassa ne menevät sekaisin kuitenkin. Salaatit, soossit, kaikki. 


  • 9.     Mikä on unelmatyösi?

Sellainen, joka ei tuntuisi niin raskaasti työltä. Jos nyt saisin aloittaa ihan alusta, minusta tulisi ehdottomasti antropologi.


  • 10.  Jos sinun olisi pakko olla jossain reality TV-ohjelmassa, mikä se olisi?

Iholla oli kiva sarja. Tosin elämäni on niin tavistylsää, ettei siitä kummoisempaa ja katsojaystävällistä realityä aikaa saisi.


  • 11.  Mikä on ollut tämän vuoden kohokohta tähän mennessä?

Irtisanoutuminen töistä viiden raskaan vuoden jälkeen.


  • 12.  Jos voittaisit tänään 10 000 e, mihin käyttäisit sen?

Johonkin tylsään ja järkevään.


  • 13.  Jos sinun pitäisi valita näiden kahden väliltä: Voitat joko itse 10 000 e tai paras ystäväsi voittaa 100 000 e, kumman valitset?

Jälkimmäisen. Toki pikku diilillä


  • 14.  Kuvaile itseäsi kolmella sanalla?

Analyyttinen, rehellinen, huumorintajuinen.


  • 15.  Upein maailmankolkka, jossa olet käynyt?

Espanja. Upeampiakin on varmasti, mutta en ole käynyt.


  • 16.  Mikä tekee sinut todella onnelliseksi?

Minun parveni ihmisiä. Juuri tuossa mietin, miten lapset ovat loputon onnen lähde. Niistä on kasvanut ihan huipputyyppejä, minun ansiostani tai minusta huolimatta. Riippuu kysyjästä. Ja mies tietenkin, mistä sekin tiesi juuri minun eteeni tipahtaa?


  • 17.  Kenen julkkiksen näköinen olet?

Nuorempana Minna Haapkylän, nykyisin on Paula Risikoksikin sanottu, mutta omasta mielestä silmälaseilla olen Nina Mikkonen (auts).


  • 18.  Unelmien matkakohde?

Uusi-Seelanti.


  • 19.  Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

Työssä, jossa viihdyn. Toivottavasti kivassa talossa puutarhoineen miehen, kuopuksen ja karvakavereiden kanssa. Tyytyväisenä kaiketi haluaisin itseni nähdä.


  • 20.  Elämäsi kolme ikimuistoisinta hetkeä?

Epäreilu kysymys, koska niitä on ollut niin monta ja vähintäänkin neljä; lasteni syntymät.