sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Oikeassa Olijat



Oletko koskaan törmännyt ruokakiihkouskovaiseen ihmiseen, jonka lahkolaisen ajattelutavan keskiössä on käännyttämisesi läkähdyttävän ympäripuhumisen tavalla? Minä olen. Nämä yhden lajin kaikentietäjät ovat kanssaeläjinä mitä raskainta kastia; aina oikeassa. Oikeassa Olija voi tosin olla minkä tahansa alan tai ideologian edustaja/kannattaja. Hän kuitenkin tietää aina asioista "enemmän" ja sinua "paremmin".











Jos jotain olen syvissä vesissä kahlattujen vuosien aikana oppinut, olen ymmärtänyt meidän kaikkien olevan erilaisia. Kaikille eivät käy samat asiat on sitten kyseessä ruoka, vuorokausirytmi, työ, harrastus, lääkitys, ihan mikä tahansa.
Järkähtämättömän mielipiteen omaava ihminen on hankalimmillaan asemassa, jossa oikeassa olemisen paatos voi kääntyä tarkoitustaan vastaan. Itselläni oli tästä esimerkki erään vaikean unettomuuden aikaan, kun tapasin laajan unitutkimuksen jälkeen tohtorin isolla T:llä, alansa gurun. Tohtorilla oli kyllä hyviä vinkkejä, ja arvostan häntä syvästi. Kyse ei siis ole siitä, että minä olisin oikeassa ja hän väärässä. Samat ohjeet eivät vain toimi kaikilla, etenkään samalla tavalla toteutettuna.


Eniten ja ehdottomasti Tohtori vannoi myöhäisen päivällisen nimiin. Sain kuulla pitkät perustelut eteläeurooppalaisesta elämäntavasta ja kotiohjeeksi syödä kohtalaisen raskaan illallisen hiilihydraatteineen kello hieman ennen nukkumaanmenoa. Järkeenkäypää sinänsä, sillä raskaan ruuan jälkeen alkaa tunnetusti väsyttää. (Tosin esim. iltapäivällä tämä johtuu myös sisäisten rytmien luonnollisesta notkahduksesta, eikä yksin lounaalla syödyistä hiilihydraateista).


Olen aina, korostaen  a i n a    myös hyvin nukuttuina vuosina – pyörinyt sängyssä tiiliskivi vatsassa milloin olen liian myöhään tai liian tukevasti erehtynyt illalla syömään. Mutta kun asiaan perehtynyt näin kerran väitti, olihan se kokeiltava.
Pieleen meni ja pahasti. En yksinkertaisesti voi nukkua vatsa täynnä jo ihan falskaavan mahanportin vuoksi, saati ettei se sapuska vain tunnu yöllä sulavan. Mikä on ihan fysiologinen, ruuansulatuksen vuorokausivaihteluun liittyvä seikka, jonka vuorotyöläiset usein omakohtaisesti tuntevat. Vaikka Tohtori itse eli kuten opetti ja sai paljon tukea ja kannatusta väitteilleen, kaikki ei käy kaikille.








Kokeilin hyvin vähähiilihydraattista ruokavaliota minäkin vaikuttuneena metsästäjä-keräilijän geeniperimästämme. Ihminen kun on muinoin luontaisesti ja ymmärrettävästi syönyt mitä on löytänyt tai kiinni saanut. Kokeilun seurauksena kroppani veti jarrukahvan tappiin saakka, jota kesti tasan kokeilun verran. Olin aivan järkyttävän väsynyt ja aloitekyvytön, ärtynytkin. Illalla ei uni oikein tullut. Kyseessä ei siis ollut sokerivieroitus, sillä en edes muista vuotta, milloin olisin suklaapatukan syönyt. (Pidän suolaisesta paljon enemmän).
Myöhemmin luin naisten saattavan olla herkempiä hiilihydraattien niukkuudelle, kuin miehet. Kun kerroin kokemuksestani ruokakiihkouskovaiselle, sain täystyrmäyksen. Minun olisi vain pitänyt sitkeästi jatkaa, sillä hyvin niukkahiilihydraattinen ruokavalio on AINOA oikea ruokavalio. Sanoo kuka? Ei ainakaan oma koneistoni. Se kun ei toiminut pihvillä ja pinaatilla.






Olen oppinut, ettei Oikeassa Olijan kanssa kannata väitellä. Riittää kun hetken vaikuttaa kuuntelevalta, vaikka sisällä kiehuisi ajatuskuplassa ”idiootti”. Jos johonkin uskon, niin ihmisen uskoon. Heti toisena tulee oman kehonsa toiminnan ymmärrys, silloinkin kun se poikkeaa totutusta. Jos me kaikki olisimme tasan samasta puusta veistetty, me olisimme vain aamuvirkkuja, pystyisimme helposti sopeutumaan vuorotyöhön, taipuisimme spagaattiin, omaisimme teräsvatsan, johon ei pannullinen vahvaa kahvia parilla Buranalla höystettynä tekisi mitään. Kukaan ei olisi yliherkkä hajuille, saisi migreeniä valvomisesta tai vatsanväänteitä sipulista. Se että minulle sopii jokin asia, ei tarkoita sen käyvän kaikille – ja toisinpäin. Yhden totuuden ihmiset eivät tätä näytä millään ymmärtävän. Ymmärrys ja suvaitsevaisuus kasvavat vain oman ajattelun kautta, kyseenalaistamalla oikeassa olemisen perimmäisen eetoksen; miksi juuri minun tapani elää ja toteuttaa parasta mahdollista terveyttäni pitäisi olla globaalisti ainoa oikea totuus?  


Kaikki ei toimi kaikille. Tärkeintä on löytää se oma jokin, joka toimii ja pitää siitä sinnikkäästi kiinni. Mielipiteistä, oikeassaolijoista huolimatta. 

Hyvää kellojensiirtelyn jälkeistä oloa ja eloa kaikille! Kyllä se taas siitä. 


* * *


Missä aiheissa sinä olet törmännyt Oikeassa Olijaan? Oletko huomannut omaavasi jonkin yleisesti oikeana pidetystä ohjeesta poikkeavan toimivan sinulla paremmin? Olisi kiva kuulla ajatuksiasi aiheesta. 






sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Melankoliademoni



Tämä se on ollut vuosista omituisin. Vai mitäpä pitäisit todennäköisyytenä sille, että irtisanouduttuaan vuosia äärimmäisen stressin aiheuttaneesta työstä ihminen menee ja masentuu? Kun koittaa vapaus ja kaikkinainen hengittämisen helppous? Tai en minä tiedä, masennus on ehkä sanaksi liian määrittelevä. Suomessa on muinoin käytetty mielestäni tilanteeseen osuvampaa termiä melankoliademoni. Sellainen se tuli yllättäen ja asettui taloksi.

Ensimmäiset kolme viikkoa menivät hyvin. Sitten alkoi nuupahtaminen. Jos niin olisi käynyt äkisti, olisin toki huomannut muutoksen, kenties tehnyt jotain toisin. Mutta se piru hiipi takavasemmalta ja pääsi siksi yllättämään. En jaksanut enää tehdä asioita, joista ennen sain erityistä iloa. Piirtää tai ommella ja mitä näitä nyt on. Koko ajan oli joku paikka kropassa hajalla, joka esti urheilemastakin. Vatsa oireili. Unet karkasivat monta kertaa yössä.







Kesä eteni, minä en. Tuntui että elämä jatkui ikkunoiden takana, joihin itse piirsin kalterit. Sitten alkoi tulla "niitä" ajatuksia. Olet nolla. Et osaa mitään. Teet vain vääriä valintoja. Aivan liian vanha taas lähtöruutuun. Tämä ei muutu tästä enää koskaan.
Ihmisellä on noin 60 000 ajatusta päivässä. Masentuneella ne ovat masennusajatuksia. Kymmenenkin olisi ollut liikaa.

Onnekseni tunsin Melankoliademonin temput. Tiesin etteivät olleet omia mietteitäni. Etteivät ne totta ole. Keskusyksikköni oli kaapannut jokin vaativa, joka halusi minun surevan kaikkia maailman murheita yhtä aikaa ja lomittain. Koko lomani mitan, ylikin.



En ollut sillä tavalla masentunut, kuin kirjoista luetaan. Sain itseni helposti kammettua sängystä, hoidin lapsen, kodin, koirat ja velvollisuuteni. Nauroin ja koin iloakin. Itkin kuitenkin usein, salaa ja ihan hiljaa. Ehkä siksi en halua sanoa masennus. Minulle se oli loputonta surua. Oli, mutta ei mennä vielä siihen.







Arvottomuus on ankara kaveri elää kanssa. Se nakersi toivoa ja etenkin merkityksellisyyttä, joka nykykäsityksen mukaan on suurin syy masennukselle. Ei välittäjäaineet. Ei perinnöllisyys. Ei elämäntapahtumat. Jos ihminen kadottaa elämänsä merkityksellisyyden kokemuksen, hän kadottaa itsensä. Siksi toiset ovat selvinneet aivan kammottavista olosuhteista selväpäisinä, nähneet valoa sielläkin, missä on oikeastaan vain pimeää. Ja minä en selvinnyt kaiken tämän länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä? Minullahan oli kaikki, mitä ihminen toivoa saattaa. Perhe, koti, jokapäiväinen leipä ja kelpo elämä. 


Kokeakseen elämänsä mielekkääksi pelkästään pahan poistaminen ei vielä riitä, ellei tilalle tule jotain hyvää. Se ettei enää vituta ihan joka hetki, ei tarkoita, että naurattaisi. Näin jälkeenpäin ajatellen minulla oli kova työstressi viisi pitkää vuotta. Olin elänyt vuosia ja kymmeniä aina jokin puristus rinnassani, syyt vain vaihtelivat. Kun arkinen kiire poistui, olikin yhtäkkiä aivan liikaa aikaa ajatella. Ja ajatella. Ja ajatella. Jostain kumman syystä, kun on liikaa aikaa ajatella, ajatukset eivät useinkaan ole kovin valoisia. Ne ovat niitä Melankoliademonin ajatuksia. Sen pirun kaltaisen. Siinä se olkapäällä istui ja nollaksi haukkui. Mikä oli hyvin hämmentävää.


Tein kuten aina. Itsestäni ihmiskokeen.











Yhtenä päivänä vain päätin; olen joka tapauksessa näiden ajatusten ja tunnelmieni kanssa, miksi en voisi tutkia erilaisia (lääkkeettömiä) keinoja hätistää melankoliademonia tiehensä? Samalla keksin opinnäytetyölleni aiheen. Kätevää sinänsä. Ja nyt täytyy myös lisätä heti väärinymmärryksen välttämiseksi, että vaikka itse en halunnut reseptilääkkeitä aloittaa, en mitenkään tarkoita, etteikö niistä voisi saada apua! Minä tein tämän valinnan, joku muu tekee toisen. En kehota ketään lääkevastaisuuteen.


Olen lukenut taas hyllymetreittäin tutkimuksia, kirjoja, mielipiteitä, kokemuksia, vaikka mitä. Olen vaikuttunut suoliston ja aivojen yhteydestä. Puutostiloista ja imeytymishäiriöistä. Merkityksellisen elämän merkityksestä ehkä eniten. Tein ihmiskokeen, jonka ainoa tarkoitus oli nostaa minut tästä surusta. En jaksanut enää itkeä.


* * *


Miten ihmiskokeeni sitten kävi? Se epäonnistui. Koe on nimittäin sellainen, jossa voidaan osoittaa mikä johtui mistäkin ja mikä keino auttoi. Minä vedin rohdot ja mielisulkeiset ja demoninkarkottajaiset kaikki kerralla. Lahtasin haulikolla kärpästä ja joku hauli ilmeisesti tarpeeksi raapaisi tai peräti osui. Valitettavasti en tiedä sen haulin nimeä, jotta voisin kertoa siitä eteenpäin. Ja vaikka kertoisin, jokaisella on oma melankoliademoninsa, jos sen häätämisen keinotkin. Lupaan kuitenkin postata vielä joskus joitakin ajatuksiani siitä, mikä saattoi auttaa ja mikä ei, vaikka näiden asioiden kanssa pitää aina olla niin kovin varovainen. Joku loukkaantuu kuitenkin. 



Voi tänäänkin hyvin. Olet tärkeä ja ihana. Älä anna melankoliademonin koskaan muuta väittää.









Pari hyvää ja helppoa kirjaa aiheesta. Tuoreemmat olivat kaikki ns. oppikirjoja, joten laitan nyt vain nämä. Keinot eivät kuitenkaan koskaan vanhene.  

Ilardi, Steve 2009. The Depression Cure. (Ehdoton liputus tälle, jos jaksaa lukea englanniksi!)
Furman, Ben & Valtonen, Jussi 2005, Jossakin on ilo.




torstai 10. lokakuuta 2019

Unelmieni BB-talo



Haluaisin BB-taloon. Pöhkön tunnustuksen takana ei kuitenkaan lymyile julkisuushakuinen hulluttelunhalu, eikä ainakaan innostus viikkotehtäviin tai luonne-erojen yhteentörmäysten loputtomiin ruotimisiin. Pudotusuhka on myös liikaa kaltaiselleni murehtijalle, pudokkaiden lähteminen osuisi vielä ikävämmin. Entä yöt kuorsaavassa kommuunissa? Ei, en haluaisi juuri siihen BB-taloon, vaan johonkin sen suuntaiseen.






Unelmieni BB-talo olisi partioleirin ja joogaretriitin sekoitus. Ilman siis sitä joogaosuutta, sillä syntymäkankeana en taivu asanoihin, jos edes noukkimaan sukkia lattialta. Partioleiristä poimisin talooni kuitenkin sen yhteisen puuhakkuuden ja joogaretriitistä henkisen puolen. Olisi niin parasta tuntea lujaa kuuluvuutta johonkin! Sosiaalisena erakkona rakastaisin loputtomia keskusteluja, mutta mahdollisuutta myös vetäytyä omiin oloihini. Pohtia syvällisiä, avata sieluja ja lukkoja, nauraa aivan liian mustalle huumorille. Ymmärtää. Oppia erilaisista näkökannoista, laajentaa perspektiiviä oman mehupillini läpi tuijotetusta todellisuudesta.

Olisi kiva tehdä ruokaa, siivota, saunoa ja paljuilla yhdessä, vaikka mitään niistä en erityisesti rakasta. Perjantaikännikin voisi kepeästi lähteä nousuun, etenkin kun edellisistä on jo yli vuosi aikaa. Kollektiivinen krapula on sitä paitsi paljon hauskempi kokemus, kuin yksin sohvalla murjotettu tärisevä ja Buranalla höystetty pizzanjälkeismorkkis. Ei ole juuri ikävä ollut.

Unelmieni BB-talossa ei olisi kuppikuntia. Siellä ei juoruiltaisi selkien takaa, paitsi ihan vähän mutta ei rumasti silloinkaan. Unelmien BB-talossa kukaan ei jäisi ulkopuolelle, eikä olisi ihmisenä liian raskas ja tilaa vievä. Kaikilla olisi jokseenkin yhtä sairas huumorintaju ja sama käsitys siisteydestä ja yleisestä järjestyksestä. Kukaan ei kävisi kenenkään hermoille, paitsi ehkä viihdemielessä ja puoliksi leikillään. Unelmieni BB-talossa vallitsisi rauha ja kepeä ilo. Isoveikka kertoisi ainakin koska pitää mennä nukkumaan ja nousta, eikä sellaisista tarvitsisi sitten erikseen vääntää. Päiväkirjahuoneessa saisi käydä aina välillä tuumimassa ja reflektoimassa. Parasta!


Unelmieni BB-talossa on vain yksi vika. Sellainen olisi toteutukseltaan täysin mahdoton.











Missä on ihmisiä, on myös kyräilyä, selkään taputtelua teräaseella ja hierarkiahippaa. Aina löytyy oman yhteisönsä naapurikyttääjiä. Sottapytty ei ymmärrä kaikkien hyvää, eikä sooloilija kunnioita muitakaan sääntöjä. Joku on raskas kuitenkin. Vaikka ei olisi koskaan katsonut jakson jaksoa kyseisestä ohjelmasta, eikä formaatti olisi tullut muutoinkaan tutuksi, jokainen löytänee omasta elämästään BB-yhteisöjä pienoiskoossa. Millaista oli vaikkapa koulussa, armeijassa, seurakunnan mammakerhoissa, työpaikan taukohuoneessa ja sukujuhlissa. Ne samat tyypit ovat löydettävissä jokaisesta yhteisöstä. Tässä piilee juuri sen ihan oikean BB:n viehätys. On kieltämättä kiinnostavaa seurata turvallisen etäisyyden (kaukosäätimen) takaa mitä tapahtuu, kun hyvin erilaisia ihmisiä erilaisilla taustoilla laitetaan samaan tilaan. Jokin outo ihmiskoe, jossa jokaisella luonteella on varmasti ollut jokin evoluutiopyskologinen paikkansa. Sitä paikkaa ja tarkoitusta on hauska arvuutella.



Että niinpä ja niin. Enpä taitaisi sittenkään haluta edes unelmieni BB-taloon. Miettisin päiväni puhki osaisinko oikeasti olla oma itseni vai yhteisöpaineen puristama näennäistuotos minusta. Jäätyisin kun pitäisi sulaa. Kävelisin eri rytmiin käsi kädessä. Puhelimeni soisi kesken morsiamen isän puheen. Nämä kuvainnollisesti tietenkin.

Ehkä alun kuherruskuukausi höpöttelyn ihanasta keveydestä vaihtuisi pian raskaaksi ja puristavaksi toiveeksi. Olisinpa taas kotona haravoimassa...




perjantai 4. lokakuuta 2019

Miten saada itsensä tekemään asioita?



Tiedätkö miten jokin muutos pitäisi tehdä, et vain saa itseäsi ryhtymään siihen? Jääkö meditaatio ja kourallinen kasviksia päivässä tapahtumatta? Miksi maanantaina alkanut laihdutuskuuri päättyy perjantaina pizzaan? Poltatko, vaikka eit haluaisi?



* * *






Olen lukenut hyllykaupalla kirjallisuutta, tutkimuksia, mielipiteitä ja mitäkaikkea koskien vaikkapa murehtimisen lopettamista. Voisin heittää lonkalta heti kymmenen eri menetelmää miten ajatteluaan voisi kuka tahansa parantaa. Olen rohkaissut ja kannustanut elämäntapamuutoksiin, tutkinut syitä epäonnistumisten takana ja sparrannut muita uuteen alkuun lukemattomia kertoja. Elämäntaparemonteista tiedän omakohtaisestikin sen verran, että raskauskilot pudotin kaikki neljä kertaa ja tupakan tumppasin lopullisesti. Minun luulisi siis olevan mestari ohjaamaan itseäni. Luulisi.


Jokaisella meistä on kompastuskivemme. Omani on ehdottomasti, että vaikka tiedän, en saa tehtyä. En vain yksinkertaisesti saa pakotettua itseäni erinäisiin asioihin, kuin äärimmäisen edessä. Innostun helposti, luovutan vielä helpommin. Ihan vallan mestari olen karttelemaan ja vitkuttelemaan.






Olet varmasti kuullut kuinka keskeneräiset/tekemättömät asiat vaivaavat eniten. Jokainen tehtävä nakertaa mieleen aukon, johon ajatukset katoavat kerta toisensa jälkeen, kunnes tehtävä on tehty ja aukko sulkeutuu. Aukot voivat olla valtavia tai näennäisen huomaamattomia, mutta silti riippumattomia tehtävän vaatimaan aikaan tai ponnisteluun. Itselläni on mm. edelleen tilaamatta ja kansioittamatta valokuvat vuodesta 2008 alkaen. Valokuva-aukko on siis vaivannut mieltäni vasta 11 vuotta. Toisaalta olen roikottanut opinnäytetyötä heinäkuusta saakka, jonka luulisi olevan työläämpi kuin tilata muutama valokuva vaikkapa valmiiksi kirjaksi. Paitsi että ei ole. Mieleni reikäiseen maailmaan valokuvien tilaamattomuus jäytää suuremman aukon, kuin oppari. Koska tiedän opparin tapahtuvan lopulta kyllä, kun taas valokuvat eivät.

Keskeneräisyys voi olla yhtä lailla ikuinen elämäntapamuutos, kuin jokin konkreettisempi asia tai tapahtuma. Niin kauan se jäytää taustalla, kunnes sen joko saattaa valmiiksi tai irrottaa lopulta kokonaan.


Miten saisi itsensä tarttumaan asioihin, jos niiden valmiiksi saattamisen huojennus ei riitä palkinnoksi?


Väittävät, että tekemällä. Oikaisemalla ruotonsa ja ottamalla itseään niskasta kiinni. Lapsena meillä (yleensä ja toivottavasti) oli vielä jämptit kasvattajat, jotka määräsivät mitä pitää tehdä. Valot pois ja silmät kiinni kello X, aamupalaksi puuroa eikä ainakaan palanut kahvi ja seisaaltaan syöty viineri. Kun lapsena oli kotimajuri ärähtämässä, aikuisena onkin yhtäkkiä rajaton mahdollisuus karsia asioita vain, koska ei huvita tai koska tekemisestä tulee hetkittäistä hankalaa. Aikuisena ei näet enää jaksa sitä hankalaa, koska niin moni asia on oikeasti pakko. Vähemmän pakoista luistellaan iloisesti livahtaen.


Ei huvita mennä salille
Ei huvita listata keskeneräisiä asioita
Ei huvita lukea Wilma-viestejä ja tankata autoa


Jotkut kohdat on tehtävä, huvitti tai ei. Mutta koska huvittamista ylipäätään on annosteltu rajallinen määrä, vähemmän huvittavat jäävät väistämättä tekemättä. Auto on kyllä tänään tankattava vaika räntäsateen rääkkäämillä kohmesormilla, mutta salille ei ole pakko mennä. Sitä paitsi minulla on nuha…











Meille korostetaan alati sisäisen lapsen kanssa keskustelun tärkeyttä, mutta kaltaiseni karttelijamadot kaipaisivat kipeästi otetta asioista. Tilaa nyt helvetti ne valokuvat, niin loppuu se ulina niistä! Enpäs. Sisäinen aikuiseni on liian aneeminen tarttumaan muistitikkuun, eikä sitä nyt vain satu huvittamaankaan.


Sisäisen aikuisen auktoriteettia paikkaamaan onkin valjastettu kokonainen ammattikunta. On personal traineria, ammattijärjestäjää, muutosvalmentajaa jos mitä. On sovelluksia kännykkään, jotka pakottavat liikkumaan, nukkumaan enemmän ja vastaamaan tunnekysymyksiin. Kirjastosta löytyy ihan hyvää self helppiä, joka kertoo miten muutos on mahdollinen. Jokainen tietää kyllä, miten mikä tahansa asia saadaan tapahtumaan. Aloittamalla, tekemällä ja lopettamalla vasta kun toivottu tavoite on saavutettu.  



Luin laihdutustutkimuksesta, jossa osallistujat jaettiin kahteen ryhmään. Toiset rajoittivat pelkkiä hiilihydraatteja, toiset rasvaa – muuten sai syödä täysin kaloreita miettimättä. Kumpikin ryhmä laihtui yhtä paljon. Tutkimuksen lopputulemana oli, että toteutuksen tavalla ei ollut oikeastaan mitään väliä. Ruokavaliot ja elämäntapamuutokset epäonnistuvat yhdestä yksinkertaisesta syystä; ihmiset eivät noudata niitä.

Auts.


Täsmälleen samasta syystä en ole lakannut vatvomasta murheitani, vaikka tiedän monta harjoitusta ja hyväksi testattua tapaa. Täsmälleen samasta syystä en meditoi, harjoita hengitystä tai harrasta tietoista kävelyä, vaikka ymmärrän niiden hyödyt.

Jotta jostakin uudesta tulee tapa, se vaatii noin 30 toistoa. Aamusivuja (joka aamu heti herättyä kirjoitetaan käsin vartti katkeamatonta tajunnanvirtaa) jaksoin viikon, sitten ranteeseen alkoi pistää liikaa. Kiitollisuuspäiväkirjaa pidin kolme päivää. Ei siksi, etteikö olisi ollut kiitollisuuden aiheita, en vain muistanut yhtenä iltana kirjata ja sitten se jäi. Venyttely iltaisin, noh…senkin kanssa kävi vähän köpelösti. Sitä paitsi kauan himoitsemaani kuntopyörää en ole voinut polkea äkäisen istuinkyhmyn bursiitin vuoksi juuri yhtään!






Sisäistä aikuistaan voi houkutella hoitamaan tehtävänsä paremmin yhdellä varmalla totuudella; se lihas kasvaa, jota treenaat eniten. Ts. mihin kiinnität huomiota, vahvistuu. Omalla kohdallani tämä ei toimi sitten alkuunkaan! Olen ehkä liian ovela huijatakseni itseäni kiinnittelemään huomiota oikeisiin juttuihin. Onkin oikeastaan vain yksi tapa, jolla saan analyyttisen aikuisen minussa ryhtymään; jos saan tehdä siitä ihmiskokeen. 
Koska tiedän uuden tavan muodostumiseen tarvittavan noin 30 toistoa, ainoa tapa saada itseni innostumaan asiasta on suhtautua koko touhuun kokeena, jonka tuloksia voin raportoida. Täten siis aloitan ihmiskoesarjan, jossa testaan 30 kertaa (ei siis välttämättä päivää) jotakin hyväksi haukuttua menetelmää toivottujen muutosten aikaansaamiseksi ja raportoin siitä teille. Ah, mikä ihana julkinen nöyryytys.








Kaikki ei toimi kaikilla, mutta jokin toimii jokaisella. Se ettei saa itsestään irti on torpedoitavissa jollain, mutta se jollain on kunkin valitettavasti löydettävä itse, yleensä pienentämällä tavoitetta tai suurentamalla palkkiota. Saamattomuuden suurin syy näet on, ettei saatava palkinto tunnu olevan riittävä ponnisteluihin nähden. Vastenmielisetkin asiat tulevat hoidetuksi, jos niistä saatava hyöty on riittävän mielekäs. Siksi hammaslääkäriin on lopulta vain mentävä, kun tarpeeksi särkee. Kivun loppuminen on kyllin suuri palkinto. 



* * *


Mitkä asiat sinulla tapaavat jäämään kesken? Vai voitko puhua itsesi käytännössä ihan mihin tahansa?  Miten saat itsesi tarttumaan epämiellyttäviin asioihin? Mitä tahansa ideoita, ehdotuksia, kommentteja aiheesta tai sen sivusta sinulla onkaan, olen enemmän kuin ilahtunut jos voit jakaa ne kommenteissa.