lauantai 31. elokuuta 2019

Aikaoptimisti



Tiedätkö mitä on aikaoptimismi? Elätkö kenties itse jatkuvassa kellonruntelemassa ahdistuksessa ehtimisen ja siihen varattavan ajan ristiriidassa? Oletko kyllästynyt ryntäämään viime tipassa paikalle, sydän hakaten ja verenpaineet kattopaneelissa ja haluaisit vihdoin oppia varaamaan aikaa tarpeeksi kulloisellekin askareelle tai yksinkertaisesti lähtemään ajoissa?

Älä välitä. Niin minäkin.

Mikäli taas pelkkä sana saa aikaan raivonpunaisen muiston Sirkkapetteristä, joka ryösti ja ylenkatsoi toisten kallista aikaa, kannattaa lukaista tämä.


* * *


Myönnän, olen paatunut aikaoptimisti. Minun ja monen kanssakaltaiseni erottaa kuitenkin se, etten juuri koskaan varsinaisesti ole myöhässä mistään. Saavun vain paikalle viimeisellä mahdollisella sekunninsiivulla. Joku voisi pitää sitä osoituksena täsmällisyydestä. Minä pidän sitä esisydänkohtauksena.

En osaa varata asioihin tarvittavaa aikaa, koska en yksinkertaisesti pysty yhdistämään kahta niinkin monimutkaista asiaa päässäni, kuten matkaan varattava aika ja vallitseva kellonkohta. Jos siis kuvittelen olevani hyvissä voimin lapseni 8.30 terveystarkastuksessa kello noin kahdeksan ja vartti siihen päälle, paahdan hikisenä ja punakkana paikalle puoli yhdeksän, mahdollisesti muutaman minuutin yli, sillä tiedän terveystarkastuksen alkavan kuitenkin aina myöhässä! Ikään kuin aivoni olisivat kaiken tavan huijaamisen ja maanittelun tavoittamattomissa. Lähde nyt, kato nyt ehtisit olla ajoissa. Jos nyt lähdet, olet hyvissä ajoin…. Ei tapahdu.



Viimetipassa ryntäily on onneksi varsin vaillinaista. Töihin ehdin aina ajoissa, koska sama tapahtuma toistui päivästä toiseen. Mutta auta armiainen, jos jokin palaveri oli sovittu alkamaan ennen! Ehtiminen oli arsin onnenkantamoinen ihme joka ikinen kerta.


Olen onneksi vanhemmiten oppinut lähtemään niihin todella tärkeisiin todella aikaisin (työpalaverit eivät lukeutuneet ilmeisesti näihin). En ole koskaan myöhästynyt vaikkapa lennolta. Säädän kellon pääni sisällä kulkemaan ikuisessa kesäajassa ja toisinaan jopa onnistun siinä. Suunnitelma ei tosin ole mitenkään pomminvarma. Keskustietokoneeni tekee ajattelevan mieleni ohitse riskinhallintasuunnitelmia, ja saattaa ihan omavaltaisesti päättää, ettei jokin yksittäinen palaveri tai hammaslääkäri nyt vain ole rauhassa ehtimisen arvoinen.


Näkymä lentokoneen ikkunasta



Miksi sitten kirjoitan tästä, johtuu aikaoptimismin periytyvyydestä. Uskon sen näet olevan jotenkin geeneissä tai liittyvä ihmisen temperamenttiin ainakin. Ehkä aikaoptimismi uinuu soluissa ja puhkeaa kuin vyöruusu kerran sairastetun vesirokon jäljiltä; jonkin epäotollisen sattuman seurauksena. 

En minä nuorena viimetippaillut. Nuorena aikuisenakaan. Mutta sitten jotenkin elämä kasautti kaikenlaista ja alkoi haahuilu. Saatan täysin tietoisena kellonkulusta puuhata joutavaa ja saada sen kuuluisan paskahalvauksen mikroaaltouunin digitaalinäytön paljastaessa tilanteen lohduttomuuden jälleen kerran. Ja tämä viheliäinen piirre on periytynyt yhdelle lapsistani.








Monet ovat kerrat, kun hermoni olen riekaloinut aamulähtöjensä vuoksi. Kuinka joku voi säätää ja vanua ihan viime minuuttiin ja sen ylikin? 
Poikasen koulussa on kätevän opettava käytäntö, sillä jokainen myöhästytty minuutti istutaan tuplana kolmannen kerran jälkeen. Ysiluokkaan mennessä ei ole tästä rankaisusta huolimatta mitään oppinut. Ja miten olisikaan? 


Aikaoptimismi ei ole tyhmyyttä, välinpitämättömyyttä tai itsekkyyttä. Tai voi se toki niitäkin olla, mutta aito aikaoptimisti ei vain hahmota ajan kulua kuten saksalaisentarkan kellokoneiston omaavat. 
Kukaan järjellinen olento ei halua kuunnella alituista hoputusta, tulee se sitten äidin tai Sisäisen Moittijan suusta. Kukaan kognitiivisesti sukkaa pystyvämpi ei tahdo polkea kolmessa minuutissa kymmenen matkaa, tai juosta joka ikinen kerta pysäkille ollakseen kuljettajan armon vallassa odottaako vai sulkeeko ovet juuri ja juuri ennen. Paitsi sen kerran, kun katsoi aikataulua väärin ja kerrankin ehti. Aikaoptimisti ei valitettavasti pysty huijaamaan omaa sisäistä järjestelmäänsä esimerkiksi ynnäämällä lähtöön viittä minuuttia. Koska aikaoptimistin mielessä on aikaoptimistinen siirtymä ja ehdin tehdä vielä tämän -tyyppinen ratkaisu. Aikaoptimisti ei myöskään ota huomioon aikapessimistisiä seikkoja, kuten ruuhkaa tai paikalle löytämisen haasteita.


* * *


Kello aikaisemmin soittamaan. Kysy kaverilta -tyyppinen konsultointiratkaisu. Itseruoskinta ja pyhät päätökset. Ne toimivat tiettyyn rajaan asti. Mutta mikään ei pelasta virhearviolta ja kellonlukutaidottomuudelta. Olen saanut parkkisakon, koska laitoin pysäköintikiekon näyttämään väärin. Monet ovat kerrat, kun olen jäänyt juuri sillä erää saamatta, vaikka taas olin sohlannut kiekon kanssa. Jonkin sortin lukihäiriö kai sekin. 


Jos minun nyt pitäisi ajaa tästä Helsinkiin, sanoisin siihen tarvittavan kesänopeuksilla (köh) puolitoista tuntia. Suunnitelma ei ota huomioon, että Helsinki on minulle yhtä kuin kehäkolmonen ja Kaivopuisto, joilla saattaa ajallisesti olla hieman eroa. Elinikäisen oppimisen tuloksena saatan saada itseni manipuloitua varaamaan ainakin 30 kirkasta minuuttia enemmän. Joskus se riittää, joskus on…hmmm…hieman liian optimistista sekin.






Olla möllötellä voi tällaisenkin omituisuuden kera, hyväksyä heikkoudet ja vajavuuksiensa mitat. Mutta tuota poikasta käy kyllä sääli. Kovin mietiskelevä ja hidastempoinen kun kaikessaan on. Onneksi muitakin töitä on mahdollista tehdä elääkseen, kuin niitä kellokortintarkkaa koneistoa edellyttäviä. Että sinne yläkoulun oppilaanohjaajalle ja uraneuvojalle vaan lämpimiä terveisiä.




5 kommenttia:

  1. en ole aikaoptimisti, olen varautuja. Varsinkin jos menen johonkin vieraaseen paikkaan, on varattava eksymisvaraa...

    Näin aikuistumisen myötä olen tullut sillä tavalla kärsimättömäksi, etten viitsi esim. seisoskella bussipysäkillä, vaan venytän lähtöäni vähän pidemmälle, mutta vain siitä syystä että inhoan odottamista. Odotan mieluummin kotona, pehva penkissä. (ja bussille kuitenkin olen laskenut vara-aikaa reilusti)
    Nähtävästi suhtautuminen aikaa on todellakin perinnöllistä, sillä yksi teineistäni lähtee bussipysäkillekin melkein kymmenen minuuttia etuajassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, vahvasti kallistun perinnöllisyyden puolelle. Kun vielä tietäisi mistä tämä on minulle hypännyt? :O

      Olispa ihana olla kaltaisesi varautuja! Sillä tavalla juuri sopivasti ehtiä, ettei tarvitse seistä odottamassa (jota inhoan minäkin syvästi).

      Kiitos Marika kommentistasi, suloista syyskuun ekaa viikkoa. <3

      Poista
  2. Täällä ihana uusi ilme. <3

    Täällä ihan samanlainen vaikka nyt on sitten kait viidenkympin villitys meneillään, sillä en ole koskaan ollut niin paljon ajoissa joka paikassa, kuin nyt viiskymppisenä. Se kiireen tuoma pulssin hakkaaminen ei vaan sovi meikäläiselle ja olen yrittänyt tehdä aikaoptimistina minäkin parhaani, että säästäisin itseäni pulssin ylilyönneitä, hengästymiseltä ja laukkaamiselta. :) Josko tämä olisi uusi minä ja voin luopua aikaoptimistin viitasta.

    Ihanaa syyskuun ekaa viikkoa Nelina. <3

    VastaaPoista
  3. Ai niin ja vihaan lähtöjä ja niihin tulee saada varata aikaa tai muutun kireäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Halusin uudistaa ilmettä ja myös helppolukuisuutta. Saa nähdä tottuuko tähän itse. :D

      Ihana kuulla. että saattaisit jo luopua aikaoptimistin viitasta. Minullakin on siis toivoa! Ja ihan salaa kuiskaan, että olen s a a t t a n u t viime aikoina joihinkin juttuihin saapua jopa ihan tositosi ajoissa...

      Kiitos kommentistasi ja suloista keskiviikkoa ihana-Tiia. <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!