lauantai 31. elokuuta 2019

Aikaoptimisti



Tiedätkö mitä on aikaoptimismi? Elätkö kenties itse jatkuvassa kellonruntelemassa ahdistuksessa ehtimisen ja siihen varattavan ajan ristiriidassa? Oletko kyllästynyt ryntäämään viime tipassa paikalle, sydän hakaten ja verenpaineet kattopaneelissa ja haluaisit vihdoin oppia varaamaan aikaa tarpeeksi kulloisellekin askareelle tai yksinkertaisesti lähtemään ajoissa?

Älä välitä. Niin minäkin.

Mikäli taas pelkkä sana saa aikaan raivonpunaisen muiston Sirkkapetteristä, joka ryösti ja ylenkatsoi toisten kallista aikaa, kannattaa lukaista tämä.


* * *


Myönnän, olen paatunut aikaoptimisti. Minun ja monen kanssakaltaiseni erottaa kuitenkin se, etten juuri koskaan varsinaisesti ole myöhässä mistään. Saavun vain paikalle viimeisellä mahdollisella sekunninsiivulla. Joku voisi pitää sitä osoituksena täsmällisyydestä. Minä pidän sitä esisydänkohtauksena.

En osaa varata asioihin tarvittavaa aikaa, koska en yksinkertaisesti pysty yhdistämään kahta niinkin monimutkaista asiaa päässäni, kuten matkaan varattava aika ja vallitseva kellonkohta. Jos siis kuvittelen olevani hyvissä voimin lapseni 8.30 terveystarkastuksessa kello noin kahdeksan ja vartti siihen päälle, paahdan hikisenä ja punakkana paikalle puoli yhdeksän, mahdollisesti muutaman minuutin yli, sillä tiedän terveystarkastuksen alkavan kuitenkin aina myöhässä! Ikään kuin aivoni olisivat kaiken tavan huijaamisen ja maanittelun tavoittamattomissa. Lähde nyt, kato nyt ehtisit olla ajoissa. Jos nyt lähdet, olet hyvissä ajoin…. Ei tapahdu.



Viimetipassa ryntäily on onneksi varsin vaillinaista. Töihin ehdin aina ajoissa, koska sama tapahtuma toistui päivästä toiseen. Mutta auta armiainen, jos jokin palaveri oli sovittu alkamaan ennen! Ehtiminen oli arsin onnenkantamoinen ihme joka ikinen kerta.


Olen onneksi vanhemmiten oppinut lähtemään niihin todella tärkeisiin todella aikaisin (työpalaverit eivät lukeutuneet ilmeisesti näihin). En ole koskaan myöhästynyt vaikkapa lennolta. Säädän kellon pääni sisällä kulkemaan ikuisessa kesäajassa ja toisinaan jopa onnistun siinä. Suunnitelma ei tosin ole mitenkään pomminvarma. Keskustietokoneeni tekee ajattelevan mieleni ohitse riskinhallintasuunnitelmia, ja saattaa ihan omavaltaisesti päättää, ettei jokin yksittäinen palaveri tai hammaslääkäri nyt vain ole rauhassa ehtimisen arvoinen.


Näkymä lentokoneen ikkunasta



Miksi sitten kirjoitan tästä, johtuu aikaoptimismin periytyvyydestä. Uskon sen näet olevan jotenkin geeneissä tai liittyvä ihmisen temperamenttiin ainakin. Ehkä aikaoptimismi uinuu soluissa ja puhkeaa kuin vyöruusu kerran sairastetun vesirokon jäljiltä; jonkin epäotollisen sattuman seurauksena. 

En minä nuorena viimetippaillut. Nuorena aikuisenakaan. Mutta sitten jotenkin elämä kasautti kaikenlaista ja alkoi haahuilu. Saatan täysin tietoisena kellonkulusta puuhata joutavaa ja saada sen kuuluisan paskahalvauksen mikroaaltouunin digitaalinäytön paljastaessa tilanteen lohduttomuuden jälleen kerran. Ja tämä viheliäinen piirre on periytynyt yhdelle lapsistani.








Monet ovat kerrat, kun hermoni olen riekaloinut aamulähtöjensä vuoksi. Kuinka joku voi säätää ja vanua ihan viime minuuttiin ja sen ylikin? 
Poikasen koulussa on kätevän opettava käytäntö, sillä jokainen myöhästytty minuutti istutaan tuplana kolmannen kerran jälkeen. Ysiluokkaan mennessä ei ole tästä rankaisusta huolimatta mitään oppinut. Ja miten olisikaan? 


Aikaoptimismi ei ole tyhmyyttä, välinpitämättömyyttä tai itsekkyyttä. Tai voi se toki niitäkin olla, mutta aito aikaoptimisti ei vain hahmota ajan kulua kuten saksalaisentarkan kellokoneiston omaavat. 
Kukaan järjellinen olento ei halua kuunnella alituista hoputusta, tulee se sitten äidin tai Sisäisen Moittijan suusta. Kukaan kognitiivisesti sukkaa pystyvämpi ei tahdo polkea kolmessa minuutissa kymmenen matkaa, tai juosta joka ikinen kerta pysäkille ollakseen kuljettajan armon vallassa odottaako vai sulkeeko ovet juuri ja juuri ennen. Paitsi sen kerran, kun katsoi aikataulua väärin ja kerrankin ehti. Aikaoptimisti ei valitettavasti pysty huijaamaan omaa sisäistä järjestelmäänsä esimerkiksi ynnäämällä lähtöön viittä minuuttia. Koska aikaoptimistin mielessä on aikaoptimistinen siirtymä ja ehdin tehdä vielä tämän -tyyppinen ratkaisu. Aikaoptimisti ei myöskään ota huomioon aikapessimistisiä seikkoja, kuten ruuhkaa tai paikalle löytämisen haasteita.


* * *


Kello aikaisemmin soittamaan. Kysy kaverilta -tyyppinen konsultointiratkaisu. Itseruoskinta ja pyhät päätökset. Ne toimivat tiettyyn rajaan asti. Mutta mikään ei pelasta virhearviolta ja kellonlukutaidottomuudelta. Olen saanut parkkisakon, koska laitoin pysäköintikiekon näyttämään väärin. Monet ovat kerrat, kun olen jäänyt juuri sillä erää saamatta, vaikka taas olin sohlannut kiekon kanssa. Jonkin sortin lukihäiriö kai sekin. 


Jos minun nyt pitäisi ajaa tästä Helsinkiin, sanoisin siihen tarvittavan kesänopeuksilla (köh) puolitoista tuntia. Suunnitelma ei ota huomioon, että Helsinki on minulle yhtä kuin kehäkolmonen ja Kaivopuisto, joilla saattaa ajallisesti olla hieman eroa. Elinikäisen oppimisen tuloksena saatan saada itseni manipuloitua varaamaan ainakin 30 kirkasta minuuttia enemmän. Joskus se riittää, joskus on…hmmm…hieman liian optimistista sekin.






Olla möllötellä voi tällaisenkin omituisuuden kera, hyväksyä heikkoudet ja vajavuuksiensa mitat. Mutta tuota poikasta käy kyllä sääli. Kovin mietiskelevä ja hidastempoinen kun kaikessaan on. Onneksi muitakin töitä on mahdollista tehdä elääkseen, kuin niitä kellokortintarkkaa koneistoa edellyttäviä. Että sinne yläkoulun oppilaanohjaajalle ja uraneuvojalle vaan lämpimiä terveisiä.




sunnuntai 25. elokuuta 2019

Takaisin kotiin



Kymmenen päivää Espanjan paahteessa on nyt tällä erää ohi. Matka oli oikein ihana ja onnistunut, kunhan tämä mammamuumi pääsi lastenjättönsä aiheuttamasta shokkitilasta yli. Muutama alun mokoma siinä meni miettiessä alituiseen muitakin kotoasioita, mutta lopulta huoli hellitti. 





Syötiin hyvin, uitiin paljon meressä ja altaassa, patikoitiin, käveltiin kaupungilla, rannalla ja kallioilla, ajettiin aivan tolkuttomia matkoja, mm. täydellisten churrojen vuoksi. En palanut kertaakaan, joskaan en tullut takaisin kuin vähän vitivalkoista tummemmalla nahalla, sellaisella, joita Suomessa näkee talvella uimahallissa. Minkäs sitä punageeneilleen mahtaa.

















Kaikki meni ns. putkeen. Ruuhkaa oli tosin ja turisteja, vaikka varsinaiseen turrerysään ei matka suunnannutkaan. Elokuu on eurooppalaisten lomakuukausi, joka näkyi ja kuului englantilaisten, ranskalaisten ja saksalaisten määrässä. (Ja haisi. Ranskalaiset polttavat ihan saakelisti! Ketjussa tai ainakin niin, että jollain pöytäseurueesta käryää koko ajan. Helteessä ja oma sapuska nassun edessä ei mikään mukava juttu, pahoittelut jos tämä toteamus jotain loukkaa). Paluumatkalla Norwegianin koneessa pulisi iloinen venäjä. 

Mieleen jäi myös erityisesti se kuiva, iloinen ja ihan ruskea nollarasvaprosenttinen ruotsalainen mummeli, joka kauhoi joka aamu ja ilta altaanmittoja kuin parahinkin Sievinen aikanaan. Pohjoismaalaisilla olikin paljon asuntoja siellä, mistä asunto vuokrattiin. 











Tummuvat, lämpimät illat... Parasta!





Kotiinpaluu…niin. Mitä siitä nyt sanoa kehtaisi. Vaikka että onneksi vasta viimeisenä päivänä cacca osui ns. tuulettimeen huonojen uutisten muodossa, niitä sulatellessa ja Suomeen soitellessa menikin se päivä. Tavallaan kai kätevä etukäteislaskeutuminen, hehheh. En tiedä mikä sairas ihmiskoe tämä minunkin taipaleeni on. Ehkä on sitten niin, että iso poru pitkästä ilosta. Tapauksessani ilon mitan ei tarvitse olla kovinkaan pitkä (sarkastista naurua edelleen). Haluan kuitenkin miettiä jotain positiivista. Tässä ensimmäisenä mieleen tulleet ehdottomat plussat Suomen hyväksi:


Ihmiset, joita rakastan – ja muutama eläin. Näiden vuoksi teen mitä vain. Ja sen mitävain vaikka sitten pimeässä ja kylmässä.
Vesijohtovesi. Oikeasti, kuinka vaivatonta!
Paremmat kuljettajat. Espanjalaiset ovat ihan luokattoman huonoja ajamaan sujuvasti. Onnettomuuksia ei kuitenkaan juuri näe, koska he eivät mene mihinkään väliin, vaan tukkivat ja ruuhkauttavat jos joku ehkä saattaa vielä tulla...
Oma sänky, omat tavarat ja käsimatkatavaroita laajempi vaatevalikoima. Tätä ei tarvitse erikseen perustella.
Sääntö-Suomen turvamääräykset. Täällä ei tarvitse korkean paikan kammoisen pelätä putoamista, ainkaan kovin korkealta!




Linnoituksen kaiteelta on jokseenkin suora pudotus...


...tänne. No ei vais, oli siinä välissä vissiin jotain kuitenkin. 


Oli myös kiva tulla takaisin siistiin kotiin, jossa oli esimerkillisesti hoidettu niin lapset kuin koiran kaulaan tullut haava ja puutarhakin. Koti näyttää muuten aina jotenkin oudolta, kun on ollut pidempään poissa. Ai tällästäkö meillä olikin? Jokin valikoiva dementia vissiin.


Jokaisessa paikassa, maassa ja ajassa ovat omat huonot puolensa. Ongelmiaan ei myöskään pääse karkuun lähtemällä pois. Edes tuhannet kilometrit eivät siihen matkaan riitä. Lepo murheista tuli kuitenkin enemmän kuin tarpeeseen. Ken ties, ehkä tässä jaksaa taas uudella innolla alkaa huitoa tuulimyllyjä vastaan. Ainakin D-vitamiinivarastot ovat hetkeksi täynnä!







keskiviikko 14. elokuuta 2019

Kohta mennään.



Tiedättekö mikä on ehkä kummallisinta ikinä? Poikanen lähti viikon rippileirille kera repun ja rinkan, kun taas äitinen pakkaa 10 päivän reissuun Espaniandiaan pelkät käsimatkatavarat. Rajoitettu vaatekerta, miltei kahden viikon loma ja varsin naisellisista härpäkkeistä innostunut naiseksi tunnustautuva sukupuoli. Uhka vai mahdollisuus?

Aivan.

Ei kun reppu selkään ja vasta perillä moista urhokkuutta katumaan. Ennemmin lähden niukin varustein, kuin kiroan Japaniin matkannutta matkalaukkuani ja ostan nekin vähät tarpeelliset periltä siksi kuitenkin.


Yksi uneton yö siis enää ja matkaan. (Ja murtovarkailijoille tiedoksi, asunto on asuttu lasten ja / tai koirain vuoksi koko kyseisen ajan.) Alkaa jo lievästi rimakauhuttaa, en ole koskaan ollut lapsista erossa näin kauan! Päivällä ajatukset pysyivät kasassa kun oli vielä kylliksi juostavaa, mikä on myös sikäli hyvä, että viheliäinen istuinkyhmyn limapussin tulehdus ei salli istumista. Joka taas puolestaan on Universumin paras vitsi Espanialandiaan siirtymistä ajatellen. Lentokoneessa kun istuminen on jokseenkin oletusarvoinen tapa matkustaa.

Olen piikkikammoisena (kortisonia syvälle kankkuun?) ja perin huono-onnisena lääketieteen koetuskaniinina hoitanut vaivaa lähinnä tulehduskipulääkkeellä ja suomalaisella sisukkuudella. Nyt ollaan jo sentään tilanteessa, jossa pääsen ylös sängystä seinään, huonekaluihin ja Jumalaan tukeutumatta, jee! Mikä on tietenkin onni ja siunaus, sillä todennäköisesti vietän jälleen leijonanosan lomasta nuhakuumeessa, jonka nappaan perinteisesti jo turvatarkastusjonosta. Sängystä vaikkapa vessaan nouseminen ei nyt enää tee sitten ihan niin kipeää. Kivaa.


Kerron siten miten kävi ja meni ja mitä näitä nyt on. Heippa muruset!







lauantai 10. elokuuta 2019

Paljon parjattu kesä


Koska koulut ovat jo alkaneet ja uimakausi alkaa taas olla Jaakon pilaama hiipuva muisto, saa kai luvan kanssa vetää yhteen noin 12 viikon tapahtumat, joita kesäksi tällä pallonpuoliskolla tapaavat väittää.

Satoi. Paistoi. Oli kylmä ja kuuma. Ei tehty mitään erityistä. Ei voitettu lotossa, eikä menty naimisiin. Kävin kerran terassilla ja monta kertaa Ideaparkissa. Sain vuosia himoitsemani spinningpyörän ja sitten iskiaksen. Ensinmainittu on oiva teline asioille ja jälkimmäinen ihan vaan *ittumainen.






Tänä suvena meillä kuului aika tavalla marinaa. Jostain minulle aukeamattomasta syystä lapseni yhtyivät Suomen kesää parjaavaan joukkoon tavalla, joka sai mammamuumin essunyörit kiristymään päätä kiertävän vanteen lailla. Suomen kesä kun on luokattoman huono, aina sataa ja ihan hirveetä kuraa…
Aina?

Ensinnäkin kyllä, jokainen saa olla täysin mieltänsä kesästä ja säästä ja etenkin niiden optimaalisesta sijainnista lajitteluperusteenaan ”hyvä”. Minulta se ei ole millään tavalla pois, jos joku kokee kesän lähtökohtaiseksi pettymykseksi joka vuosi uudelleen. Ehkä se johtuu siitä, että itselleni käsite Suomen kesä on aivan muuta, kuin vallitseva ilmanala. Rakastan näet Suomen kesää tavalla, jossa sää on täysin sivullinen.


Olen minäkin ne Puuhamaat ja kaupunkikohteet rankkasateessa nilkkojani myöten kironnut ainokaisen lomani edestä. Olen parkunut miten tällä ikinä jaksaa pimeän syksyn ja talven. Olen grillannut sateenvarjon alla toppatakissa hytisten. Levittänyt märkiä vaatteita autoon kuivumaan, milloin teltta tulvi läpi. Olen palellut ja pettynyt ja varmasti ihan aiheellisestikin kysynyt, miksi aina minun lomallani? Ja jossain kohtaa saavuttanut pettymysten lakipisteen, jonka jälkeen on jokseenkin sama mitä taivaalta tulee. Älä ymmärrä väärin, tietenkin valo ja lämpö hellivät minuakin, ja mieleeni vaikuttavat. Rakastan molempia, mutta aivan yhtä paljon rakastan valoisia iltoja, vihreyttä, tuoksuja ja kesän ääniä. Niistä mikään ei onneksi ole riippuvainen mikä ilmamassa sattuu päälle jysähtämään.

Se lisääntyy, mihin kiinnität huomiota. Tämä pätee aivan kaikessa, ihmissuhteissa, elämässä, omassa navassa ja sen välittömässä ympäristössä. Auringonpaiste ei tietenkään lisäänny ajattelemalla, mutta tietoisuus siitä tekee niin. Kokemus vallitsevasta todellisuudesta näkyy aina varsin kapean putken läpi. Huomio on siten myös valinta, sillä huomiokykymme on varsin rajallinen. Aivojen kuuluukin toimia energiatehokkaasti, keskittyä vain rajalliseen määrään asioita kerrallaan. Jos siis suurin osa lomasta oli plus 15 ja pilvessä, ei ole ihme, jos ne ainoat ihan oikeasti lämpimät ja paisteiset jäivät vähemmälle huomiolle.


* * *


Sää ja Suomen kesä eivät ole minulle yksi ja sama asia. Niiden erottaminen on tehnyt jälkimmäisestä ihan omanarvoisensa, ja siksi ehkä pienesti nyppii valitus huonosta kesästä. Kesä ei ole koskaan huono, vaikka sää ei aina ilahduttaisikaan. Samalla ymmärrän riipivän hyvin, miten monelle nämä kaksi ovat yksi ja sama. Heistä onnekkaimmat onnistuivat ehkä ottamaan äkkilähdön lämpimään juuri oikeaan aikaan. Itse lukeudun ilmeiseen vähemmistöön, joka ei lähtisi pohjoisen valoisista öistä mihinkään, satoi sitten saavista tahi ei. Helppohan minun on sanoa, rakastan kesää varauksetta kaikkine käänteineen, sillä sen kontrasti on jotain niin vastenmielistä, etten löydä edes sanoja. Pimeä. Jäinen. Loputon.

Ja että se on taas täällä, ihan kynnyksellä jo!






Tämä kesä oli hyvä. Ei mikään spektaakkeli, mutta ihan riittävän hyvä. Vaikka kieltämättä suurimman osan kesästä lilluin syvissä vesissä, pohdin olevaisen ja tulevaisen lohduttomuutta, usein pystyyn kelottuneen ärtymyksen kouristellessa sinänsä tyynen pintani alla. Ihminen on mestari keksimään kaiken mittaisia kriisejä itselleen. Se on vissiin hinta hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa halla ei enää tiedä nälänhätää tai tuhkarokko tapa. Jotain vastaan pitää potkia aina kuitenkin.

Kummallinen fakta; mitä vanhemmaksi tulee, sitä lyhyemmäksi kesät käyvät. Tilanne olisi jokseenkin sietämätön, ellei sama mielen luoma aikavääristymä kävisi talvellekin. Kourallinen kuukausia, ja vuoden paras on taas täällä.


Tällä ymmärryksellä ja D-vitamiinipurkilla taas kerran väistämätöntä kohti. 




keskiviikko 7. elokuuta 2019

Matkaavan emon musertava huoli



Minulla on ongelma, jota osa saattaa pitää naurettavana. Jätetään sana ”saattaa” vielä pois. Koska uskon kaltaisiani löytyvän kuitenkin, julkinauramisen uhalla kerron nyt ongelman laadun.



Saimme yllättävien sattumien johdosta mahdollisuuden reilun viikon vapaaseen kaksin, lasten - ja koirien vahtimiseksi luotettavan henkilön lupauduttua asumaan meillä kyseiset päivät. Kauppa olisi kannattava ja molemminpuolinen luottohenkilön mietittyä Airbnb:n kautta asuntoja lomalleen näiltä nurkilta. Nyt hänellä on asunto ja auto ja lapsilla oikeustoimikelpoinen aikuinen paikalla. Onnekseni luottohenkilö tulee vieläpä oikein hyvin toimeen lasten kanssa, onhan hän nuorimmaisen kummitäti myös. Kaikki voittavat.

Välittömästi lentolippujen (juu, ilmastonlämpeneminen jne.) selailun alettua, palleaan, heti siihen vagushermon viereen asettui tuttu puristus. Aivan ensihetken ajatuksina tavoitin mm. nämä.

En halua jättää lapsia kotiin.
Koska minun on heitä pohjaton ikävä.
Koska suurin osa omaa lomailoani on jaettu ilo lasten onnesta.
Koska mitä jos niille sattuu täällä sillä aikaa jotain?

Kaiken kirsikaksi lomamatka suuntautuu paikkaan, jossa olemme kaikki yhdessä olleet. Tuolla rannalla otettiin kuvia kallioita vasten, tuolla syötiin churroja…





Muutama viikko myöhemmin matkan jo kurkkiessa kalenterimerkinnässä olen laskenut irti kauhustani ja tavoittanut jopa pientä odotusta. Olen toki tehnyt suunnitelmat kaikkien kuviteltavien mitäjossien varalle, ainakin päättäväisesti yrittänyt olla ajattelematta niitä kaikkein pahimpia. Hetkittäin olen onnistunutkin. Se ei tee minusta ehkä vieläkään kepeän hilpeää, mutta jollain tavalla tulen sentään toimeen ristiriitani kanssa; yhtä lailla odotan lomaa ja tiedän kuitenkin laskevani päiviä kotiin. Sillä vaikka olisi kuinka ihanaa, huokaisen aina helpotuksesta, kun lentokoneen renkaat tavoittavat Helsinki-Vantaan asfalttin.



Traumani jättää lapset juontuvat todellisista tilanteista. Olen ollut matkan päässä, kun jotain on oikeasti pahasti sattunut näille nuoremmille. En ole ollut se, joka soittaa ambulanssin. Joka sanoo, ettet menetä jalkaasi. Ihan varmasti et.
Olen juossut keskeltä metsää kotiin, napannut kotoa mukaan vain laturin ja rahapussin, ajanut aivan liian lujaa sairaalalle vastaan, mielessäni ajatus; se selviää kyllä. Sen on pakko! Käynyt kauppaa Jumalan ja Universumin ja kaiken kanssa ne tuskaiset kilometrit, jotka matka otti. Olen puolustanut raivoisasti poikastani sairaalassa, kivusta huutavan vieressä kivettänyt itseni toimivaksi.
Kirjallinen anteeksipyyntö tuli myöhemmin. Siinä vilpittömät sanat; näin ei saisi koskaan käydä, etenkään lasten kanssa.

Ei niin. Ei saisi, ja kävi kuitenkin. Olisi käynyt vielä pahemmin, ellen olisi ollut paikalla. Ja nyt minun pitäisi lähteä tuhansien kilometrien matkan päähän leppoisin mielin? Älä ymmärrä väärin, tiedän varsin hyvin miten mahtava tilaisuus tämä on ja miten minun pitäisi olla kiitollinen. Ja olenkin. Mutta en ole koskaan ollut lapsista erossa näin montaa päivää. Koskaan.
Tietenkin haluan matkustella. Haluan aikaa kaksin. Mutta sitten haluan kuitenkin olla laumani luona. Äitiys tuottaa suunnattoman ilon lisäksi joskus suunnatonta kärsimystä.



En ole mitenkään kaikkivoipa. Nämä kaksi mieleni osaksi parsittua onnettomuutta ovat tapahtuneet, vaikka olen ollut sentään jokseenkin samalla suunnalla. Näitä traumoja kannan, kunnes täysi-ikäisiksi yltävät. Sillä vaikka emo minussa ei koskaan kuole, se taipuu kyllä aikuisuuden edessä. Niin on käynyt kahden vanhemmankin kohdalla. Olen osannut päästää irti, vaikka se repi minusta puolikkaan mukanaan. Repii jokaisen kohdalla erikseen.



Minulla on siis ongelma, jota suurimmalla osalla tuskin olisi, ja jota suurin osa tuskin ymmärtää. Onneksi maailmankaikkeuden kamaralla kulkee edes yksi kanssasisar (kiitos sinä rakas noitasisko ja sielunkumppani!) joka jakaa saman ylivirittyneen emouden taakan. Joka tietää mitä on sanoa lapselle, "mene vaan" ja samalla kuristua henkisesti hengiltä. Mitä on maalata mieleensä kaikki kamalat vaihtoehdot ja jatkaa tyynesti hymyilemistä siitä huolimatta. Mitä on olla erossa ja ikävöidä itsensä kipeäksi. Pelko ei lakkaa olemasta, mutta sitä helpottaa kun joku vilpittömästi ymmärtää ja jakaa saman tunteen. Ymmärrettykään pelko ei saa estää elämästä, tekemästä asioita ja tavoittelemasta asioita. Peloilleen siedättyminen kannattaa aina. 



Kaikki menee hyvin. Tästä tulee hyvä reissu. Ihan varmasti.