Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

torstai 13. kesäkuuta 2019

Siitä huolimatta



”Kun ei tarttis enää aamulla herätä”. Näillä sanoilla minua tervehti eräs hyvin tuntemani poikettuamme luonaan kauniin päivän päähänpistona poikaseni kanssa. Tokaisu oli vasta alkukattaus, sillä sitä seurasi asianmukainen litania erinäisistä epäkohdista, hukkaan menneestä elämästä ja vääristä valinnoista. Jos happamuudesta voisi tehdä patsaan, tässä olisi helposti aloillaan pysyvä malli.



Aamujensa äkillistä hupenemista toivonut osaa olla tyyni ja maailman lempein, mutta hänen toinen puolensa on muumilaakson mörkö. Ja nyt en tarkoita kaikkien rakastamaan Lempäälän omaa Mörköä, vaan alkuperäisen tarinan hyistä ja pelottavaakin. Paitsi että minä en häntä pelkää – korkeintaan kärventymistä kaltaisekseen. 
Möröllä oli ilmeisen huono päivä, jonka vuoksi koko eletty elämäkin oli huono. Vaikka Mörkö kyllä todennäköisesti keksii väittää asiaa päinvastoin. Pilalle mennyt elämä kun on mielestään varmin tapa tuottaa huonoa tuulta tuleviinkin päiviin. Seikka, josta lie turha alkaa vääntämään, milloin mörköpäivä kohdalleen osuu. 

Kahdenkymmenen korvia kuumottaneen minuutin jälkeen lausuin kotimatkalla pojalleni painokkaat sanat; älä koskaan, ikinä anna minkään tehdä sinusta noin katkeraa! Vaikka mitä tapahtuisi, päätä päästä yli. Sillä katkeruus ei ole koskaan kohtalo, se on aina valinta. 


* * *


Käynnistä tuli paha olo tunneiksi, yöllä oli hankala saada unta. Mikä ei sinänsä ole mitenkään epätavallista huonon nukkumisen asetuttua päälle sinnikkään matalapaineen lailla. Negatiivinen ryöpytys pääsi kuitenkin jollain tapaa livahtamaan ihon alle. Ymmärrän häntä hyvin. Kokemus vain huonoista valinnoista on varmasti todellinen kantajalleen, eikä sitä tuskaa ainakaan loivenna ymmärrys ajan rajallisuudesta. Elämä ei ole reilua, eikä hyvää tuuria jaeta tasatahtiin vastoinkäymisten kanssa. Valinnat ovat kuitenkin olleet omiaan, eivät olosuhteiden tai kenenkään toisen ihmisen pakottamia. Ihminenhän aina niin mielellään syyttäisi muita, eikä suostu ymmärtämään tehneensä parhaansa sillä hetkellä, sen aikaisen ymmärryksensä valossa. Katuminen joskus myöhemmin ei auta. 
Enkä minä väheksy, elämä ei totisesti ole hellintä puoltaan näyttänyt. Huonomminkin voisi silti olla. Paha olo on joskus oksennettava ulos, se joskus on vain valitettavan usein läsnä nykyisin. Millä autat sellaista, joka ei edes halua tulla autetuksi?


Jos luetella alkaisin, löytäisin heti tusinan syitä olla nousematta aamulla. Mutta yksikin syy nousta, on kyllin hyvä perustelu kammeta ruoto pystyyn ja kintut lattialle. Miksi luetella epäonniensa määrää? Millä oikeudella vaatisin elämäni menevän oman käsikirjoitukseni mukaan, kun se ei mahdollista muillekaan? Voimme näennäisesti saada kaiken haluamamme, jopa järjellisessä järjestyksessä. Olen itsekin saavuttanut suurimmat unelmani. Joitain niistä kieltämättä myös iäksi menettänyt. Kaikki saavuttamamme ovat lopulta mahdollisia vain tässä hetkessä, huomenna voi olla jo toisin. Toisaalta mikään kerran annettu ei kokonaan pyyhkiydy pois, vaikka se muuttaisi muotoaan. Meistä jokainen on kesken tarinaansa, mitä tahansa voi vielä tapahtua. Hyvässä. Pahassa. Luomme itse merkityksiä tapahtuneille, annamme niille sanoja, leimoja, määritelmiä. Se mikä toisen lyö maahan, nostaa toisen entistä sinnikkäämpään ylös. Niin se vain valitettavasti on.


* * *


Luin eilisen lehdestä itseäni nuoremmasta isästä, joka sai kuolla kotona. Hänelle ei enää tullut uutta aamua. Ehkä hän oli jo tavallaan toivonutkin lähtöä, väsynyt kipuihin ja ruumiinsa rajoituksiin. Kirjoitus kolahti, sillä huonosti nukutun yön jäljiltä taipumus happamiin mietteisiin on minussakin tehdasasetuksena, milloin pääsevät takavasemmalta yllättämään. 

Punainen raivo hiipui väsyneessä päässäni. Se joka intti, että johan se nyt on prkl kun päivät kuluvat hukkaan hiihdellessä seiniä pitkin. Sillä kuluvatko ne? Kun istun tässä, näen iloisen keltaiset orvokit takapihan terassilla. Kuulen lasten leikit pihalla, tietokoneen hurinan. Tunnen koiran lämmön varpaitani vasten. Sen turkki on pehmeä ja siloinen ja ihana. Öisinkin se käpertyy jalkojani vasten, milloin sohvan ja sängyn väliä kuljen. 
Puuttuuko minulta oikeastaan mitään? Voin nähdä surkeuteni. Luetella kaikki muutkin epäkohdat. Käydä läpi tarkasti yksitellen menetykseni ja pettymysten aiheet, oikein marinoida mieltäni murheilla, sillä kylläpä niitä on riittänyt! Mutta miksi antaa yhden yksittäisen päivän (yön) ankeuden määritellä hetkiä tästä eteenpäin, kun voi valita myös toisin? 





Siitä huolimatta, että nukun huonosti tai vain muutaman tunnin, päätän antaa sen vaikuttaa mahdollisimman vähän. Siitä huolimatta, että epäreiluja asioita on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, päätän antaa niiden vaikuttaa mahdollisimman vähän. ”Siitä huolimatta” on eräs tärkeimmistä ohjenuoristani. En halua enää takertua mihinkään yksittäiseen, sillä vaikka kuinka pelottaisi, ahdistaisi, väsyttäisi, ärsyttäisi tai mitä ikinä, voin silti toimia toisin. En voi päättää olla pelkäämättä, mutta voin toimia pelosta huolimatta.


Tästä vielä esimerkki elävästä elämästä. Kärsin aivan valtavasta korkean paikan kammosta. Taannoisella Wienin matkalla huomasin kauhukseni istuvani maailmanpyörässä, jonka turvallisuusmääräykset tuskin (?) kotomaassa lävitse menisivät. Hetkeä ennen olin lausunut huolimattoman ”kyllä”, sillä haluni nähdä kaupunki kattojen päältä oli ratkaisevan sekunnin verran suurempi, kuin pitelemätön kauhuni korkeita kohtaan. Sitten olikin myöhäistä perääntyä. 
Jo astuessani kiikkerään vaunuun tiesin tehneeni kamalan virheen! Tärisin kauttaaltaan. Puristin tankoa rystyset valkoisina, rutistin leuan rintaan ja silmät tiukasti kiinni. Vaunu liikkui kohti maailmanpyörän korkeinta lakeaan, piinallisen hitaasti, pysähtyen lopuksi ylös. Olin oksentaa silkasta kauhusta. Tuuli keinutti meitä tuskin huomattavasti, mutta tarpeeksi, jotta silmät oli pakko avata. Painoin itseni kaikin voimin vaatimatonta selkänojaa vasten. Liimasin katseeni lattiaan. 
Seuraava kierros oli jo vähän helpompi. Kolmannella otin kuvia, katselin vapautuneesti ympärilleni, ehkä pienesti jopa nautin. Suurin riemu tuli kuitenkin tästä; peloistani huolimatta pystyin.








* * *


Älä anna ankeuden pilata päivääsi. Tiedä, ettei mennyt ennusta tulevaa, ja että vielä on aikaa vaikka mihin. Vaikka et voisikaan hallita ajatuksiasi, hylätä pelkojasi tai olla välittämättä kivusta ja kärsimyksestä, voit päättää niistä huolimatta yrittää tehdä toisin. Ja jos katkeruus milloin tarraa tiukasti, rimpuile henkesi hädässä irti. Itsesi, mutta myös läheistesi vuoksi.

Näin itse ajattelen ja näillä menen. Aina seuraavaa maailmanpyörää kohti.




16 kommenttia:

  1. Kuule, aivan samoja teemoja olen pyöritellyt lomalla päässäni. Törmään usein erääseen mielensäpahoittajaan, ihmiseen, jolla harvoin jos koskaan on hyvä päivä. Huonona päivänä muistuttaa juuri Muumilaakson mörköä ja kylvää kylmyyttä myös ympärilleen. Silminnähden nauttii, jos pääsee aiheesta (tai aiheetta, välillä) huomauttamaan. Jotenki ihan hirveän ärsyttävää, mutta ennen kaikkea surullista.

    Eiköhän tässä itse kukin voisi katkeroitu valinnoista, valitsemattajättämisistä ja siitä, millaisia märkiä rättejä elämä on pyytämättä paiskonut naamalle, mutta se katkeroituminen... onko se tosiaan valinta olla pahasti katkeroitumatta. Vai luonteenpiirre? Ominaisuus ihmisessä? Siitä en ole aivan päässyt selville.

    Jatketaan tutkimuksia ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ei näytä edes nauttivan mörköilystään, vaikka hetkittäin siltä saattaisi vaikuttaa.

      Taipumus katkeroitumiseen taitaa tulla osittain geeneissä. Tai lähinnä, erilaiset ympäristöt ruokkivat eri taipumuksia. Tästä on olemassa erilaisia suhdelukuja, mutta geenit näyttäis ohjaavan taipumusta 50 %. Itse olen siitä joutunut ihan tieten taistelemaan negatiivisuuden otetta vastaan, siihen vajoaminen olisi luontaisesti helpompaa, kuin nähdä hyviä puolia. Työtä olen tehnyt ja hedelmää se on kantanut. Eroni aikaan saatoin olla hieman...hmmm...hapan? :O

      Mutta kuten sanoit, jatketaan tutkimuksia ♥

      Poista
    2. Kukapa ei olisi hapan eron aikoihin ;-) ?!?

      Poista
    3. No se happamuus alkoi saada jo kieltämättä jokseenkin surrealistisia piirteitä. :D

      Poista
  2. Milloin mikäkin on mennyt hukkaan?
    Loppujen lopuksi hyvin monet asiat ovat mahdollisia aina niin kauan kuin henki vaan pihisee. Jos ei viiteenkymppiin mennessä ole voittanut lotossa niin onko tullut tehtyä vääriä valintoja? Estävätkö ne lottovoiton ensi viikolla?
    Vai pitäisikö vaan opetella elämään ilman sitä lottovoittoa eikä tuumia, että elämä voi alkaa vasta sen jälkeen?

    On tietysti asioita joiden on tapahduttava nyt tai ei koskaan. Kuten lapset on saatava suurinpiirtein parinkymmenen vuoden aikaikkunan sisällä, NHL-pelaajaksi on lähdettävä noin parikymppisenä ja kesäloma on vietettävä silloin kun se on vaikka silloin tietysti sataa.
    Elämäni on peruuttamattomasti pilalla koska vuonna -91 valitsin väärän kesälomakuukauden eikä kaikki muutkaan ole aina menneet nappiin. Joten ei kannata edes katsoa ikkunasta paistaisiko tänään aurinko?

    Joku löytää tahtomansa hyvän parisuhteen vielä eläkeikäisenä, toinen lukee itsensä ylioppilaaksi kahdeksankymppisenä eivätkä juuri märehdi sateista kesälomaa -91. Joku saa elämänsä kuntoon istuttuaan elinkautistuomion. Kaverini jäi kuusvitosena eläkkeelle, aloitti pianotunnit ja perusti bändin. Ihan turhaan tietysti koska ei heistä Beatlesta tullut..

    Että missä vaiheessa se elämä meni niin pilalle, että ei enää voi muuta kuin märehtiä pilalle mennyttä elämää?

    Toki aina voi olla kuin Pikku prinssin juoppo joka juo unohtaakseen että juo. Riittääpähän joka päivälle tekemistä omassa noidankehässään.

    Minä lähden nyt pilaamaan päiväni lämmittämällä saunan. Turhaa se tietysti on. Saan vain tikkuja sormiini ja illalla tietysti viereeni puskee rapainen koira joten yhtä tyhjän kanssa koko saunominen ja varmasti joudun vielä pyykkäyshommiinkin eikä kaupassa ollut edes Dr Pepperiä saunajuomaksi. Joten valmiiksi pilalla tämäkin saunareissu.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä kommentista tuli erityisen hyvä mieli. Ei pelkästään siksi, että kaikki mitä kirjoitit on niin totta ja tussilla alleviivattavissa. Vaan tuosta saunan lämmittämisestä, koirasta ja mitä niiden rivien välistä luen. Olet jossain maalla! Kaupunkiluukussa ei lämmitellä puilla saunoja.

      Poista
  3. Kiitos Nelina kirjoituksestasi ja sohvasika kommentista. Päiväni piristyi ja mieleni keventyi.
    E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos niin paljon ihana sinä. Se on vähän niinku tämän blogin tarkoituskin. ♥

      Poista
  4. Katkeruus syö ihmistä. Pahimmillaan se vie kaikki voimat ja elämänhalun.
    Olen kerran elämässäni tuntenut syvää katkeruutta. Siihen liittyi vahvasti suuri suru, kateus ja viha.
    Tästä voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen postauksen, mutta se olisi niin surullista ja rumaa luettavaa, että taidan jättää väliin.
    Sisulla, vertaistuella ja ihanien ystävien sekä läheisten kanssa juttelemalla sain suruni surtua, vihan taltutettua ja kateuden kokonaan kadotettua tunneskaalastani. Siinä sivussa hälveni katkeruuskin, ja toivon todella hartaasti, että tässä oli tämän ainutkertaisen elämäni ainutkertainen kohtaaminen katkeruuden kanssa.
    Minä myös kiitän sinua Nelina tästä erinomaisesta kirjoituksesta! Kiitän myös sinua sohvasika kommentistasi! Ainakin yhden hienon ahaa-elämyksen saaneena ja hyvillä mielin lähden tästä saunan lämmitykseen, silläkin uhalla että saan tikkuja sormiini ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana-Ansku! Ja Sohvasian kommentti oli kyllä kirsikka kakun päälle, ellei sitten ihan koko kakkukin. :D

      Luulen, että katkeruuden kanssa joutuu jokainen joskus vähän keskustelemaan. Tai ainakin kateuden. Kulttuurissamme on ylipäätään vain vähän tilaa "ikäville" tunteille, kuten kateus, viha, suru, pelko. Vaikka jokaista niistä meillä ajoittain on, eikä mikään niistä ole täysin turhaan. Kateus ja viha muuttuvat katkeruudeksi milloin päälle jäävät, mutta ehkä se pointti onkin siinä päälle jäämisessä. Kyllä minä ainakin tunnen edelleen toisinaan kateutta, eikä se onneksi muutu katkeruudeksi. Kateushan on tunteena sikäli tärkeä, että se kertoo aina mitä oikeastaan haluaisi. En voi kadehtia toista ilman tunnetta, että tuota minulta puuttuu. Kateus saa tulla ja mennä, kunhan tekee jälkimmäistä.

      Ystävät ja läheiset ylipäätään ovat kyllä niin tärkeitä peilin pitäjiä omille ajatuksille, ja juuri tuon surun ja vihan taltuttamiselle. Sisu ja vertaistuki tietenkin, hyvä että mainitsit nämä. Vertaistuki on ehkä mielestäni jopa tärkein, sillä vain saman kokenut voi täysin aidosti tietää miltä jokin tuntuun. Ja siitä huolimatta jokaisen kokemus on omanlaisensa kuitenkin.

      Toivottavasti et saanut tikkuja sormiin. ;)

      Hali ♥

      Poista
    2. Ilmaisin itseäni taas huonosti, kun ajatukset ryöpsähtelevät nopeammin kuin sormet ehtivät naputtaa :D
      Kyllä minäkin tunnen yhä edelleen kateutta, mutta en enää negatiivisella, katkeruutta aiheuttavalla tavalla. Lähinnä juuri siten, kuin sinäkin tuossa edellä totesit, eli tavalla joka ilmaisee minulle, mitä itsekin haluaisin. Voin tuntea kateutta ja olla samalla iloinen toisen puolesta, ilman että siinä on mitään ristiriitaa. Kateutta voi siis tuntea myönteiselläkin tavalla ja vain ohikiitävinä hetkinä.

      Sain eilen illalla vain erinomaiset löylyt, en tikkuja sormiin enkä mihinkään muuallekaan ;)
      Kiitos Nelina ja hali sinullekin ♥

      Poista
    3. Ei kyllä se olin minä, kun kommentissa itseäni ilmaisin huonosti!
      Ymmärsin hyvin mitä sinä ihanainen tarkoitit. Katkeruus ei kuulu tunneskaalaasi, terve kateus saakin kuulua siihen. :)

      Ei ikäviltä tunteilta voi kokonaan kukaan välttyä, tai sitten ei omaa minkäänlaisia yhteyksiä itseensä, jos muuta keksii väittää. Tuhoava kateus on asia erikseen. Juuri kuten kirjoitit, kateutta voi tuntea myönteisellä tavalla. ♥

      Poista
  5. Mieletön teksti, joka riipaisi ihan rinnasta. Vaikka lapsemme eivät ole katkeria, yksi maailman iloisin on nykyään arka ja ihmisarka, lähipiirissä, lue suvussa, löytyy katkeraa, jolta saan aina tekstarin vain silloin kun hän löytää minusta jotain negatiivista ja tämä on tärkeää kertoa, koskaan ei positiivista sanottavaa ja ehkä vanhemmalta odottaisi enemmän. Olen ollut surkealla mielellä koko viikonlopun, onneksi oli kiva päivä tätini kanssa.

    En tiedä onko katkeruus valinta, ihminen lipuu sinne huomaamattaan, elämä on hänelle velkaa, muut ovat velkaa, koska on varmasti kestämätöntä katsoa taaksepäin ja katsoa itseänsä peiliin ja huomata, hei minä olen tehnyt kaikki nämä valintani itse.

    Ja pelkoja kohden, olen niin ylpeä susta, että voitit pelkosi ja hei uskalsit ottaa kuviakin sieltä korkealta. Pelkoja kohden on mottoni mun.

    Haleja supertyypille. <3 tsemppiä, täälläkin vaikka mitä lasten kanssa, huoaahhhhh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, surkeat mielet! Lämmin etähalaus täältä. Ja ihan käsittämättömän rektaalista tuo, että saa tekstarin vain silloin kun löytyy jotain negatiivista sanottavaa. Aaargh! Millä luvalla?

      Lainaan sinua; "elämä on hänelle velkaa, muut ovat velkaa, koska on varmasti kestämätöntä katsoa taaksepäin ja katsoa itseänsä peiliin ja huomata, hei minä olen tehnyt kaikki nämä valintani itse." Tämä! Hitokseen hankalaa huomata oma osuus. Kirvelevää.

      Ja kiitos, minäkin olen vallan ylpeä pelkoni voittamisesta. :D

      Haleja ja tsemppejä täältä. ♥

      Poista