lauantai 29. kesäkuuta 2019

Pellossa elämisen jalo taito



Meillä eletään ihan pellossa. Huolestuneille kanssamatkustajille tarkennukseksi, että pelto kestää kesäkuukaudet, joilla on mittaa tasan koululaisten loman ajan. Tai hieman vajaan, sillä arkeen laskeutuminen alkaa noin viikkoa ennen kieroksi kääntyneen unirytmin kellottamisella tavanomaiseen. Miksi muuten arkeen muuten laskeudutaan, eikä vaikkapa kiivetä? Tai no...

* * *


Penkistä kiinni, nyt seuraa järkyttävä fakta; meillä lapset saavat kesällä valvoa – ja nukkua – pitkälti kuten haluavat. Kyseessähän ei ole enää varsinaiset taaperot, vaan toiskymmenellään murrosiän viivästynyttä unirytmiä oppikirjamaisesti noudattavat teinikset. Valvomiselle on asetettu kaksi ehtoa; se tapahtuu kotona ja hiljaa. Kotiintuloaika ei näet ole venähtänyt varsin unirajoitteisen (minä) ihmisen pirtissä, jossa nukkumapuuhiin on päästävä keski-ikäisen (edelleen minä) ihmisen sisäisen rytmin mukaan. Niin ja sellaisen, joka saisi kyllä aamuisin nukkua, mutta koiranunisena herää miehen kelloon joka kerta kuitenkin.

Teinikset siis nukkuvat pitkälle päivään. Mikä saattaisi olla vaikkapa suvun eräälle patriarkalle pöyristyttävä aihe. Luterilaiseen kärsimysnäytelmään kun kuuluu larpata elämää sen ankarimman mukaan. Aamulla noustaan kello 5.00, tehdään woimisteluliikkeet, otetaan karaiseva kylmä suihku, harjataan ruumis karkealla pyyhkeellä verinahkaan asti, jotta taas yhden päivän saa pilattua rikkaruohojen kitkemisen ja erinäisten muiden kesäaskareiden vuoksi, koska on lomalla.







Joutilaisuus on jokseenkin pelsepuupista, sillä siten hukka perii ja katajaan ihmistaimi kipeästi kapsahtaa. Vähintäänkin suorittaa sinun aina pitämän. Äläkä ainakaan sisällä istu hukkaamassa aurinkoista päivää! (Vielä pahempi, nuku). 
Mutta kun me ei kerrota Patri Arkalle. Kaikki voittavat. Minä saan aamupäiväni lukuisat tunnit ja teinikset roikkua toisten kaltaistensa kanssa linjoilla. Tyttömerkkinen näet puhuu facetimea ja poikamerkkinen pelaa netissä kavereidensa kanssa. Tai ehkä he suunnittelevat vallankaappausta ja tilaavat netistä uninkonsiemeniä. Sellaisiin puuhiin kun eivät nuoret voi muutoin ryhtyä, kuin muumioiden mentyä maaten. Jonka vuoksi valvominen on pelsepuupista ja kellon tulisi soida 5.00. Lomallakin. Tällä samalla pellossa -metodilla on jo kaksi Kunnon Kansalaista maailmalle valmiiksi saatu, joten huoli pois unifasisteilta; kyllä ne oppivat vielä töihin heräämään. Kesätöihinkin, kun sellaisia joskus saavat. Palkkapussi on yllättävän tehokas motivaattori monelle meistä aikuisistakin.


* * *


Nuoret osaavat vielä rentoilun taidon. Piti oikein miettiä missä kohtaa omaksuin pingottamisen osaksi persoonallisuuttani. Jossain tapahtui niin, että lomalla täytyi siivota kaapit, laatikot, huoneet, varasto, sohvan alta ja pestä ikkunat. Mutta vain sadepäivinä. Aurinkoiset tuli käyttää ulko - ja hyötyliikuntaan ja puuhamaasärkänniemiuimarantaleikkipuisto -sekoiluun aamuseitsemästä iltakymmeneen. Omakotitalossa ja neljän lapsen katraassa riitti toki puuhaa sitä erikseen suunnittelematta, sillä aina oli joku kasvimaa perkaamatta tai jonkun kellonajan ruoka tekemättä. Ironista kyllä, opin pingottamisen jalon taidon jo paljon ennen taloa ja katrasta. Ehkä noin vuonna 1891.


Suomalaiset sananlaskut suorastaan rakastavat ahkeruudesta ilakointia. Ei Luoja laiskoja elätä ja siitä edelleen. Kautta aikojen uurastaminen on nähty hyveenä, laiskuuden ollessa yksi kuolemansynneistä. Ihmispolon elämä on toki ollut raatamista ja kaskenpolttoa, eikä se Luoja totisesti aina laiskoja elättänyt, vaikka valtio niin nykyisin tekisikin. Sodista selvittiin kotirintamalla nukkumalla 45 minuuttia seisaallaan ja siitä aamulypsyn kautta tehtaaseen päiväksi, kun se toinen puoli potentiaalisesta työväestä pisti ylivoimalle kovasti hanttiin jossain syvällä kannaksella, ja nukkui vielä vähemmän. Aina oli waimowäellä vähintään joku villasukka tai virkkuu kesken, nekin hetket, kun olisi voinut vain olla ja lojua. Sitten meistä kasvoi kansa, joka uupuu työssään ja elämässään, jää sairauslomalle ja / tai määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle ajaksi X ja opettelee uutta suhdetta suorittamiseensa. Eikä se ole kenenkään vika. Työ ei ole enää ojankaivuuta, se väsyttää ihan eri tavalla. Muutos on ollut valtava ja nopea. 

Meillä ei ole ehkä ollut valmiuksia ottaa uutta asennetta lepoon. Edelleenkin vahvassa elää vanha kiinalainen sananlasku; kun ruumis on väsynyt, rasita mieltä, kun mieli on väsynyt rasita ruumista. 
Ei. 
Kun mieli on ihan oikeasti väsynyt – rentoudu. Tee niin myös, kun ruumis on väsynyt. Kun ylipäätään on väsynyt, kannattaa levätä, eikä riehua kortisolit vielä enemmän tappiin. Kiinalainen sananlasku on todennäköisesti ajalta loitsut ja muut tehokkaat hoitomenetelmät, eikä siten enää siirrettävissä tälle vuosituhannelle. Poikkeuksena toki hiipivä masennus; liikunnalla on ihan todistettavia vaikutuksia mielialaan. Eli jos masentaa, mene lenkille. Jos pää on tukala silkasta ajattelusta, ota kirja, nokoset tai lämmin suihku.


* * *


Meidän suvussa ahkeraliisan palkinnon ansaitsi ehdottomasti mummi. En tiedä nukkuiko se oikeastaan koskaan, ehkä seisaaltaan siivouskaapin nurkassa mopinvartta vasten. Niin siistiä ja vastaleivottua ei kellään ollut! Saksantunnit ja voimistelun lopetti vasta muistisairaus. Hellastakin oli pakko ottaa sulake pois. Viimeiset vuotensa mummi tuijotti seinää vanhainkodissa, jonka nimi oli jokin lehtoon tai iltaan liittyvä. Kuten niissä aina. Eikä tehnyt enää mitään, ei. 
Pappa kyllä otti lepiä, milloin ei kalassa ollut. Mutta kalastaminen on periaatteessa tuottavaa tekemistä kuitenkin, eikä ainakaan hurrikaanin lailla rätin ja imurin kanssa riehuvan waimon pakoilua. (Eipä). Mielestäni siinä piilee suuri viisaus; pitää osata ottaa rauhallista aikaa, milloin ikinä on sen tarpeessa.









Ehkä pitkä ja polveileva jorinani onkin vain huonon tavan kasvattajan puolustuspuhe lasten oikeudesta kesäpeltoon. Mutta tässä täytyy muistaa, että vuodesta kuluu 10 kuukautta loskasateisessa kello-orjuudessa kuitenkin. Kaksi rennosti otettua tuskin tekee ketään pilalle. Kenpä ties, näistä seuraavista kasvaa sukupolvi, joka ei jää pitkälle sairauslomalle uupumustaan, kuten vaikkapa allekirjoittanut hulluina vuosinaan. Satasta suoraan seinään (kuvainnollisesti) on kyllä tehokas, mutta ei niin kovin suositeltava tapa höllötä kaasua. Kätevintä olisi oppia tekemään niin ns. moottorijarrutuksella, eli ajoissa. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. 


Oli miten oli, näytti taas aurinko miltei paistelleen, vaikka meillä vaan nukuttiin. Miten hirveää tuhlausta.

Ja tänään en tee sitten yhtään mitään.




keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Parempi versio itsestään



Me Naiset julkaisi verkkosivuillaan aivan loistavan kirjoituksen romanttisista väittämistä koskien parisuhdetta. Voisin jättää tähän pelkän linkin, sillä asia kaikessa napakkuudessaan tuskin minun mielipiteistäni paranee. Väärinymmärryksenkin uhalla lisäisin listaan kuitenkin yhden ristiriitaisen väittämän; parisuhteessa saa aina olla oma itsensä.


Ihan alkuun tarkennus. Tietenkin parisuhteessa saa ja pitää olla aitona itsenään, sillä elämää ei larpata, eikä ihmissuhteissa kilpailla kirkkaimman kärsimyskruunun voittajuudesta. Myötä ja vastoinkäymisissä tavataan luvata myös vihkikaavassa, ja erilaiset mielialat nyt vain kuuluvat ihmisenä olemiseen. Läheisimmissä ihmissuhteissa täytyy saada olla paljaana ja haavoittuvana. Jokaisella on huonoja päiviä, joskus murkuttaa vielä aikuisenakin. Mutta olla omana itsenään sisältää myös pahimmillaan kuopan käyttäytyä toista kohtaa kuten nyt kulloinkin sattuu huvittamaan. Tällänen mä olen, mitäs läksit…





Nuorena minulla oli tuttavapariskunta, joka tappeli avoimesti ja julkisesti aina milloin satuimme silloisen avopuolisoni kanssa nelistään yhdessä aikaa viettämään, eli todella usein. Näistä julkisista tunteenpurkauksista jäi joka kerta yhtä karvas maku, lopulta ei edes arvannut kutsua heitä iltaa istumaan. Oli niin perin kiusallista kuulla yksityiskohtia henkilökohtaisista asioista. Toisaalta ainoat, jotka tuntuivat tilanteesta kärsivän, olimme me ulkopuoliset. Siinä oli ilmeisesti vakka kantensa hyvin valinnut, sillä tulinen taisto näytti toimivan heidän suhteensa polttoaineena. Vasta kun riidat laantuivat, hekin erosivat. Ehkä he sitten olivat omina itseinään parhaat versiot toisilleen. Tai ehkä eivät saaneet olla mitä oikeastaan olivat ja riidat vain joskus tulivat loppuun riidellyiksi, niiden perimmäinen tarkoitushan kun tunnetusti on muuttaa toista ja vallitsevaa tilannetta. Mene ja tiedä.  


Temperamentti on synnynnäinen taipumus reagoida asioihin, mutta jota ympäristö ja kasvatus muokkaavat. Kukaan ei siis periaatteessa synny heittelemään lautasia seiniin, vaan omaa reagointitapaansa voi tarkastella, jopa jalostaa. Missään muussa yhteydessä sitä tuskin voi tehdä niin tehokkaasti, kuin ihmissuhteissa. Itselleni ainakin läheiset ovat toimineet erityisen hyvänä osoittamaan heikot kohtani. Ja niitä on riittänyt, riittää yhä edelleen yhden elämän tarpeiksi.














Ajatukset synnyttävät tunteita, tunteet käytöstä ja käytös lopulta myös ajatuksia. Jotkut sanovat pystyvänsä hallitsemaan ajatuksiaan – hyvä heille – mutta me loput voidaan tässä triangelissa oikeastaan vaikuttaa lähinnä käyttäytymiseen. Toisin kuin uhmaikäinen tai murkku, aikuiseksi kasvettuaan ihmisolento oppii yleensä riittävällä tasolla hallitsemaan impulssiherkkyyttään. Lyhyesti; vaikka kuinka korvien välissä kiehuisi, ei kanssaihmisiään tarvitse polttaa karrelle. Jos esimies on epäoikeudenmukainen tai kollega ärsyttää, kuinka pitkää työuraa mahtaa ennustaa jatkuva kilahtelu kahvihuoneessa? Miksi sitten kotona tai lähipiirissä sama käytös olisi täysin hyväksyttävää? 
Olla oma itsensä, voisi kuulua myös näin; pyrkiä olemaan parempi versio itsestään. Ja tämän sanon nyt täysin vailla tekopyhää hymistelyä. Parempi versio itsestään jää toteutumatta monella muullakin alueella, kuin varsinaisesti lähisuhteissa. Liikenne – ja someraivo näistä ehkä yleisimmät esimerkit. Raivo-Raimot – ja Riitat ovat oikeasti aika raskaita ihmisiä alituisine kilahteluineen. Yksinkertaisesti vain huonoa käytöstä on turha yrittää verhota temperamenttiin, että mä nyt vain ole tämmöinen… Ei. Älä ole. 












En ole saanut olla oma itseni aina minäkään. En edes se parempi versio, saati paljas ja haavoittuva. Minulla on ollut väärän lajin huumorintaju, tyhmät ystävät, typeriä tapoja ja odotuksia. Jos ei kelpaa omana ydinitsenään, miten voisi edes yrittää olla parempi ihminen? Koska koin etten oikein saanut olla mitä olin, aloin olla pahin mahdollinen versio itsestäni. Lopulta en enää tiennyt, olinko oikeasti niin negatiivinen, vai puristivatko vaatimukset minusta kaiken hyvän. En syytä asiasta ketään, korkeintaan itseäni. Vähän jalostuneemmalla järjellä varustettuna olisin älynnyt puhaltaa pelin poikki aikaisemmin, tai ainakin ymmärtänyt kommunikoida paremmin ja ilman sitä iänikuista egojorinaa. Toisaalta pitkään ajattelin, että ehkä minä sitten vain olen vääränlainen. 

Jossain lähempänä neljääkymppiä aloin tutustua itseeni ihan alusta. Tällainen minä näköjään olen. Nauran näille asioille, näitä arvostan ja näitä elämässäni vaalin. Tässä ovat minun rajani ja tarpeeni, eikä kumpaakaan niistä kukaan läheiseni saa alituiseen polkea. Ja jos minun täytyy niin kovasti muuttua ydinitsestäni, on se toinen tyyppi vain väärän ihmisen seurassa. 
Joskus kaksi ihmistä yhdessä ovat katastrofi, mutta joidenkin toisten kanssa kaunis tarina. Eikä se ole kummankaan vika. 





Jos minun pitäisi antaa omalle tyttärelleni parisuhdevinkki, kuuluisi se jotenkin tähän tapaan. Etsi rinnallesi sellainen ihminen, joka saa sinusta parhaat puolesi esiin. Silloin voit aina ja kaikissa tilanteissa olla todellinen oma itsesi. Sillä vaikka tekisit välillä väärin, sanoisit tyhmästi, eläisit oletuksissa ja olemattomissa ajatustenluvuissa, tietäisit sen toisen haluavan olla juuri sinun kanssasi. Siksi, mitä sinä oikeasti sisimmässäsi olet. 

Vaan koska tyttäret eivät tapaa kuunnella äiti-ihmisten parisuhdeneuvoja, taidan varuiksi printata Me Naisten jutun tulevaa käyttöä varten. Siinä kun on sanottu ihan kaikki oleellinen kuitenkin.



tiistai 18. kesäkuuta 2019

Kuvaa vähemmän, elä enemmän (tai jotain siihen suuntaan)



Oletko koskaan istunut lapsesi kevätjuhlissa tai ystäväsi häissä kuvaamassa ikimuistoisia hetkiä kännykällä tai millä välineellä nyt kuvia kukin tahollaan sattuu ottamaan? Oletko keskittynyt saamaan parhaan mahdollisen otoksen, vangitaksesi tunnelman, pysäyttääksesi liikkeen ja – mikäli osaat homman minua paremmin – varmistamaan ettei taustalla sijaitse turhan häiritsevää. Kuten vaikka lipputanko, joka näyttää kasvavan morsiamen päästä, tai rippijuhlakalun takana kyyryssä kakkiva koira. Minä olen. Olen tuijottanut lapseni näytelmää pienen ruudun läpi, katsoakseni sitä myöhemmin pienen ruudun läpi. Koska lapsi todennäköisesti haluaa tähtihetkensä ikuistettavaksi. Olen tehnyt niin pyytämättä. En tee enää, ainakaan vailla painavaa harkintaa.


Oikein malliotos taas, tällä tekeekin paljon...



Kun nuorimmaiseni päätti alakoulu-urakkansa kättelemällä ja halaamalla Maailman Parhaan Opettajan, tein minä mitä muutkin vanhemmat omiensa kohdalla. Otin kuvan. Enkä vain yhtä kuvaa, räpsin kännykkäni hädässä otoksia, jotta edes yhdessä ei näkyisi käden heilahdus tai pelkkä selkä. Hetimmiten halauksen jälkeen jäin miettimään jotain perin järjetöntä. Halasiko lapsi molemmilla käsillään, vai vain toisella roikottaen vapaata raajaansa kuin rannalle nostettua lahnaa auringonpaisteessa? Kättelikö se kunnolla? Muistiko niiata pyytämättä? Enhän minä niitä nähnyt, minä kuvasin. Ei tietenkään hätää, saatoin tarkistaa tapahtumat sumeiksi zoomatuista (jo toinen hyvänä myyty paskakamerakännykkä menossa) jälkikäteen. Seikka, joka jäi vaivaamaan suuresti. Ei siis lapsen taitamattomuus, sillä kuvista kyllä näkyi kahdenkäden halaus, ei huolta mama. Minua näet vaivasi, etten taaskaan ollut hetkessä läsnä. Ainutlaatuinen, herkkä hetki jouti toisten samanlaistensa joukkoon, kuviksi laitteeseen, joita kukaan ei jälkikäteen juuri katso.





Kävimme rakkaan ystäväni kanssa eilen ihanassa Vaihmalan hovissa. Hetken mietin järkkärini mukaan ottamista, sillä rakastan valokuvaamista tapahtuen sillä tavalla oikeasti, en hyvänä myydyn paskakamerakännykän kautta. Valokuvaaminen on minulle meditaatio, johon en muuten oikein kykene. Kun etsin täydellistä kuvakulmaa, tarkennan tietäen kukan terälehteen, makaan milloin maassa tai puussa, olen eniten läsnä hetkessä. Kameraa en kuitenkaan mukaan ottanut, sillä vaikka olisinkin kuvatessa eniten läsnä hetkessä, en ole lainkaan läsnä tilanteessa. Huomioni vie yksityiskohtien kauneus, ei ympäristön jatkumo, joka liikkuu hetkestä toiseen lintujen laulussa, tuulessa, jalkojen alla ratisevassa sorassa, ystävän äänessä ja kaikessa siinä mitä valoinformaatio saa aivoissa aikaan kuljettuaan matkan verkkokalvojen kautta näkörataa pitkin perille; liikkuvaksi kuvaksi tulkittua todellisuutta. Otin kuvat ainoastaan kattohirsistä, ja nekin miehelle. Sillä jaamme niihin liittyvän saman haaveen. (Eikä tähän liity hirtehistä huumoria edes).








* * *


Älä ymmärrä väärin, en millään tavoin ja mitenkään halua ylevöidä itseäni valaistuneena valokuvausvastaisena propagandanaattorina, sillä ihminen on aina jakanut kokemuksiaan ja muistojaan toistensa kanssa. Puuduttavat valokuvakansiosessiot tuttavaperheen Kreikan matkalta ovat ehkä vain vaihtuneet Facebook - ja Instagram päivityksiksi – ja hyvä niin. Oma lukunsa on toki puoliammattilainen tai muutoin tärkeänä harrastuksena toimiva sisällöntuottaminen eri kanaviin. Kuvat ovat elinehto sellaisiin.

Tietenkin otan ja jaan kuvia, napsin niitä täältä kotoakin Suurena Humoristina milloin tilannekomiikka ylittää matalan kynnyksen lähettää kuva jollekin naurua arvostavalle kanssakulkijalle. 

Koira turkin ajamisen jälkeen. Vai sittenkin turkki koiran ajamisen?


En jaksa enkä halua katsoa ainutlaatuisia hetkiä pienen laitteen näytön läpi, jos voin kokea tunnelman autenttisesti ja läsnä mieleeni painaen. Aivojen tallennusjärjestelmässä on vain yksi iso ongelma. Se ei toimi luotettavasti. En enää muistaisi miltä esikoinen näytti ensimmäisenä koulupäivänään aivan liian suuressa pulpetissa jalat tuolilla roikkuen, ellen olisi ottanut siitä kuvaa. Surullista, mutta niin totta. Jotta voin palata joihinkin hetkiin, ei ole hataraan päähäni luottaminen. Ja kyllä minä haluan. Joskus ja pienesti ehkä kuitenkin, varttuneen vanhuuteni hetkinä, tai ainakin kun omansa aloittaa koulutaipaleensa. Kylläpä onkin ihan kuin isänsä!


* * *


Japanilaisturistien sanotaan ottavan niin paljon kuvia, koska loma tavallaan tapahtuu vasta kotosohvalla niitä jälkikäteen katsoen. Että matka on periaatteessa vasta väline saavuttaa myöhempi rentoutunut autuus, eli varsinainen loma. En tiedä pitääkö paikkaansa, mutta mikä minä olen sellaista kummastelemaan. Pääasia kai, että lomatunnelma jossain kohtaa koskettaa muutakin kuin lompakonpohjaa. Jotain pienesti turistia minussakin lienee, sillä olen omassa todellisuudessanikin palannut Espanjaan kuviensa kautta. Haikaillut ja muistellut. Sellaisella on toisinaan oma erityinen arvo.



Kuvaa vähemmän, elä enemmän, tai ehkä sittenkin, malta elää myös kuvattavassa hetkessä. Näin yritän muistaa. Että kuvaaminen ei lipsahtaisi enää olemaan fokus, vaan itse tapahtumaa tukeva myöhemmän ajan muistitikku. Vapaaehtoinen ja harkittukin. Tai ainakin tiedostaa, että ihan joka hetki ei tarvitse olla heilumassa kameran kanssa. Kuten nyt vaikka lapsen viimeisenä alakoulupäivänä, viimeisen halauksen ja kättelyn aikana.

(Noloa!)




torstai 13. kesäkuuta 2019

Siitä huolimatta



”Kun ei tarttis enää aamulla herätä”. Näillä sanoilla minua tervehti eräs hyvin tuntemani poikettuamme luonaan kauniin päivän päähänpistona poikaseni kanssa. Tokaisu oli vasta alkukattaus, sillä sitä seurasi asianmukainen litania erinäisistä epäkohdista, hukkaan menneestä elämästä ja vääristä valinnoista. Jos happamuudesta voisi tehdä patsaan, tässä olisi helposti aloillaan pysyvä malli.



Aamujensa äkillistä hupenemista toivonut osaa olla tyyni ja maailman lempein, mutta hänen toinen puolensa on muumilaakson mörkö. Ja nyt en tarkoita kaikkien rakastamaan Lempäälän omaa Mörköä, vaan alkuperäisen tarinan hyistä ja pelottavaakin. Paitsi että minä en häntä pelkää – korkeintaan kärventymistä kaltaisekseen. 
Möröllä oli ilmeisen huono päivä, jonka vuoksi koko eletty elämäkin oli huono. Vaikka Mörkö kyllä todennäköisesti keksii väittää asiaa päinvastoin. Pilalle mennyt elämä kun on mielestään varmin tapa tuottaa huonoa tuulta tuleviinkin päiviin. Seikka, josta lie turha alkaa vääntämään, milloin mörköpäivä kohdalleen osuu. 

Kahdenkymmenen korvia kuumottaneen minuutin jälkeen lausuin kotimatkalla pojalleni painokkaat sanat; älä koskaan, ikinä anna minkään tehdä sinusta noin katkeraa! Vaikka mitä tapahtuisi, päätä päästä yli. Sillä katkeruus ei ole koskaan kohtalo, se on aina valinta. 


* * *


Käynnistä tuli paha olo tunneiksi, yöllä oli hankala saada unta. Mikä ei sinänsä ole mitenkään epätavallista huonon nukkumisen asetuttua päälle sinnikkään matalapaineen lailla. Negatiivinen ryöpytys pääsi kuitenkin jollain tapaa livahtamaan ihon alle. Ymmärrän häntä hyvin. Kokemus vain huonoista valinnoista on varmasti todellinen kantajalleen, eikä sitä tuskaa ainakaan loivenna ymmärrys ajan rajallisuudesta. Elämä ei ole reilua, eikä hyvää tuuria jaeta tasatahtiin vastoinkäymisten kanssa. Valinnat ovat kuitenkin olleet omiaan, eivät olosuhteiden tai kenenkään toisen ihmisen pakottamia. Ihminenhän aina niin mielellään syyttäisi muita, eikä suostu ymmärtämään tehneensä parhaansa sillä hetkellä, sen aikaisen ymmärryksensä valossa. Katuminen joskus myöhemmin ei auta. 
Enkä minä väheksy, elämä ei totisesti ole hellintä puoltaan näyttänyt. Huonomminkin voisi silti olla. Paha olo on joskus oksennettava ulos, se joskus on vain valitettavan usein läsnä nykyisin. Millä autat sellaista, joka ei edes halua tulla autetuksi?


Jos luetella alkaisin, löytäisin heti tusinan syitä olla nousematta aamulla. Mutta yksikin syy nousta, on kyllin hyvä perustelu kammeta ruoto pystyyn ja kintut lattialle. Miksi luetella epäonniensa määrää? Millä oikeudella vaatisin elämäni menevän oman käsikirjoitukseni mukaan, kun se ei mahdollista muillekaan? Voimme näennäisesti saada kaiken haluamamme, jopa järjellisessä järjestyksessä. Olen itsekin saavuttanut suurimmat unelmani. Joitain niistä kieltämättä myös iäksi menettänyt. Kaikki saavuttamamme ovat lopulta mahdollisia vain tässä hetkessä, huomenna voi olla jo toisin. Toisaalta mikään kerran annettu ei kokonaan pyyhkiydy pois, vaikka se muuttaisi muotoaan. Meistä jokainen on kesken tarinaansa, mitä tahansa voi vielä tapahtua. Hyvässä. Pahassa. Luomme itse merkityksiä tapahtuneille, annamme niille sanoja, leimoja, määritelmiä. Se mikä toisen lyö maahan, nostaa toisen entistä sinnikkäämpään ylös. Niin se vain valitettavasti on.


* * *


Luin eilisen lehdestä itseäni nuoremmasta isästä, joka sai kuolla kotona. Hänelle ei enää tullut uutta aamua. Ehkä hän oli jo tavallaan toivonutkin lähtöä, väsynyt kipuihin ja ruumiinsa rajoituksiin. Kirjoitus kolahti, sillä huonosti nukutun yön jäljiltä taipumus happamiin mietteisiin on minussakin tehdasasetuksena, milloin pääsevät takavasemmalta yllättämään. 

Punainen raivo hiipui väsyneessä päässäni. Se joka intti, että johan se nyt on prkl kun päivät kuluvat hukkaan hiihdellessä seiniä pitkin. Sillä kuluvatko ne? Kun istun tässä, näen iloisen keltaiset orvokit takapihan terassilla. Kuulen lasten leikit pihalla, tietokoneen hurinan. Tunnen koiran lämmön varpaitani vasten. Sen turkki on pehmeä ja siloinen ja ihana. Öisinkin se käpertyy jalkojani vasten, milloin sohvan ja sängyn väliä kuljen. 
Puuttuuko minulta oikeastaan mitään? Voin nähdä surkeuteni. Luetella kaikki muutkin epäkohdat. Käydä läpi tarkasti yksitellen menetykseni ja pettymysten aiheet, oikein marinoida mieltäni murheilla, sillä kylläpä niitä on riittänyt! Mutta miksi antaa yhden yksittäisen päivän (yön) ankeuden määritellä hetkiä tästä eteenpäin, kun voi valita myös toisin? 





Siitä huolimatta, että nukun huonosti tai vain muutaman tunnin, päätän antaa sen vaikuttaa mahdollisimman vähän. Siitä huolimatta, että epäreiluja asioita on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, päätän antaa niiden vaikuttaa mahdollisimman vähän. ”Siitä huolimatta” on eräs tärkeimmistä ohjenuoristani. En halua enää takertua mihinkään yksittäiseen, sillä vaikka kuinka pelottaisi, ahdistaisi, väsyttäisi, ärsyttäisi tai mitä ikinä, voin silti toimia toisin. En voi päättää olla pelkäämättä, mutta voin toimia pelosta huolimatta.


Tästä vielä esimerkki elävästä elämästä. Kärsin aivan valtavasta korkean paikan kammosta. Taannoisella Wienin matkalla huomasin kauhukseni istuvani maailmanpyörässä, jonka turvallisuusmääräykset tuskin (?) kotomaassa lävitse menisivät. Hetkeä ennen olin lausunut huolimattoman ”kyllä”, sillä haluni nähdä kaupunki kattojen päältä oli ratkaisevan sekunnin verran suurempi, kuin pitelemätön kauhuni korkeita kohtaan. Sitten olikin myöhäistä perääntyä. 
Jo astuessani kiikkerään vaunuun tiesin tehneeni kamalan virheen! Tärisin kauttaaltaan. Puristin tankoa rystyset valkoisina, rutistin leuan rintaan ja silmät tiukasti kiinni. Vaunu liikkui kohti maailmanpyörän korkeinta lakeaan, piinallisen hitaasti, pysähtyen lopuksi ylös. Olin oksentaa silkasta kauhusta. Tuuli keinutti meitä tuskin huomattavasti, mutta tarpeeksi, jotta silmät oli pakko avata. Painoin itseni kaikin voimin vaatimatonta selkänojaa vasten. Liimasin katseeni lattiaan. 
Seuraava kierros oli jo vähän helpompi. Kolmannella otin kuvia, katselin vapautuneesti ympärilleni, ehkä pienesti jopa nautin. Suurin riemu tuli kuitenkin tästä; peloistani huolimatta pystyin.








* * *


Älä anna ankeuden pilata päivääsi. Tiedä, ettei mennyt ennusta tulevaa, ja että vielä on aikaa vaikka mihin. Vaikka et voisikaan hallita ajatuksiasi, hylätä pelkojasi tai olla välittämättä kivusta ja kärsimyksestä, voit päättää niistä huolimatta yrittää tehdä toisin. Ja jos katkeruus milloin tarraa tiukasti, rimpuile henkesi hädässä irti. Itsesi, mutta myös läheistesi vuoksi.

Näin itse ajattelen ja näillä menen. Aina seuraavaa maailmanpyörää kohti.




lauantai 8. kesäkuuta 2019

Itsekritiikkiä ja höttöistä hellehöpinää



Istun ja tuijotan tyhjää näyttöä. Tai ei se tyhjä ole, avoimen Wordin lisäksi alapalkissa on kaikenlaista siihen kiinnitettyä, ja kello ja päivämäärä ja mitä näitä nyt on. Täytehöpinästä alkaa muodostua sanoja ja sanoista lauseita, jotka eivät vie pois siitä, että täytehöpinää ovat kuitenkin. Miten voikin muutama tukalan helteinen yö tyhjentää pään näin täydellisesti?


* * *


(Yksi alakertaan raahattu lattiatuuletin myöhemmin.)


Ihana Tiia, joka on aina jaksaa uskoa ja kannustaa, julkaisi muutama päivä sitten aiheesta mikä on hyvän blogin määre. Sattuneesta syystä allekirjoittanut pudotti leukansa ja miltei lukuvälineenä toimineen kännykkänsä, kun tuli mainituksi ihailemansa kirjoittajan toimesta. Mainituksi on hyvin lievä ilmaus tässä yhteydessä. En tiedä mikä Universumin Ajoitusvastaavan kristallipallo on käytössään ollut, sanat tulivat niin oikeaan kohtaan. Itsekriittisyyttä kun on ollut ilmassa taas.


Piskuinen blogini ja sen pää-hännätön kirjoitteluni ovat aina silloin ja tuolloin saavuttaneet mittavan epäilyn tilan mielessäni. Ensinnäkin, aika harvoin teksti syntyy innokkaan helposti ja sukkelaan, kuin liitäen lauseina paperille, mikä on tietenkin turhan kryptisesti kuvailtu. Näytöllehän tässä kirjaimia peräjälkeen sovitellaan. Olen kuitenkin jo onneksi päässyt yli blogin aihepiirin rajauksesta (sitä ei ole), mutta en niinkään seikoista, kuten pitääkö olla kuvia, ja jos, pitääkö kuvien olla linjassa aiheen kassa. Entä pitäisikö käyttää väliotsikkoja vai riittääkö tekstin lihavoiminen poimimaan oleellisuuksia. Kuinka pitkä teksti saa olla ja sitten se vakavin; pitäisikö kirjoittaa useammin, vai jäävätkö siten kokonaan lukematta? Jatkan pohdintaa, ehkä kokeilujakin. Koittakaa kestää.


* * *


Olen jo jonkin aikaa viihdyttänyt itseäni mm. miettimällä miksi ihmisellä on kyky epäillä, ja eritoten itseään. Että mitähän tarkoitusta sellainenkin palvelee? Ovatko varhaiset esivanhempamme muokanneet susiturkkia vaatteeksi päänsä päällä puhekupla ”mitähän tästäkin tulee”. Tai piirtäneet luolansa seinät täyteen antilooppeja katsellen valmista työtä että ei hitto mitä hirveää shaibaa. Onko epäilyn taustalla huono itsetunto? 

Alkuun muutama alustava sana itsetunnosta. Itsetunnolla tarkoitetaan – ta daa – ihmisen käsitystä omasta itsestään. Hyvän itsetunnon määreitä ovat erimerkiksi seuraavat: uskallusta olla omanlaisensa, rohkeutta puhua, toimia, pukeutua ja ajatella tavallaan. Hyvän itsetunnon omaava ihminen tuntee ja hyväksyy itsensä ja uskoo myös tulevansa hyväksytyksi. Hyvää itsetuntoa on kykyä tunnistaa puutteensa, eikä pitää itseään parempana kuin muut. Perussävyinen käsitys omasta olemisestaan on kuitenkin positiivinen. Eli. Kaiken järjen ja järjestyksen mukaan minulla pitäisi olla käypäinen itsetunto, vaikkei käsitys ihan aina vahvasti positiivimerkkinen olisikaan. Miksi sitten epäilys? Koska sisälläni asuu Painava Kriitikko.


* * *


Oletko koskaan jättänyt tekemättä jotain, koska yksinkertaisesti vain et uskonut mahdollisuuksiisi? Minä olen. Kerrat ovat lukuisat, ja niitä yhdistävä seikka on, etten edes yrittänyt. Keskustietokoneeni on tehnyt riskiarvion, jonka mukaan yrittämiseen kuluva energia ei ole mitenkään yhteneväinen mahdollisesti saatavan hyödyn kanssa. Painava Kriitikko on muuten sukua Sisäiselle Lannistajalle, mutta ei sama tyyppi kuitenkaan. Lannistaja on tarinan roisto, jonka läsnäolo ei tiedä mitään hyvää. Kriitikko puolestaan osuu joskus jopa oikeaan, niin liioiteltuja ja värikynällä käytettyjä kuin juttunsa ovatkin.  


Itsekritiikki voi olla seurausta liian ankarasta kasvuympäristöstä, mutta ei silti syntyäkseen vaadi erityisiä lapsuudentraumoja. Takana voi olla ihan mihin tahansa ikään sijoittunut iso moka jossain itselle tärkeässä asiassa, joka alkaa vallata tuleviakin arvioita kyvyistään pientareille levinneen Lupiinin lailla. 
Esimerkki. Luin kerran tarinan Barbara Streisandista, joka unohdettuaan kerran keikallaan sanat, ei esiintynyt yli 20 vuoteen. Kenties Barbara oli nukkunut huonosti. Ehkä kyseinen kappale ei kuulunut niihin yleisimmin esitettäviin. Yksi inhimillinen moka ei mitenkään poistanut lahjakkuutta ja aikaisempia ansioita, vaan mikä mahtoi olla Barbaran ajatuskupla?


Epäilystä ei voi päästä kokonaan eroon, mutta sen kanssa voi elää ihan hyvää elämää laittamalla Painava Kriitikko pakkolaihdutukselle. Olen alkanut soveltaa siitä huolimatta ja mitä sitten -menetelmiä. Siitä huolimatta, että teksti saattaisi Painavan Kriitikon mukaan olla läpikuultavaa tuubaa, painan "julkaise". Sillä lopulta, mitä sitten? Ja tämän sanon teitä lukijoita mitenkään aliarvioimatta. Monesti ne parhaat tekstit ovat olleet eniten epäileviäni.

Voiko ylipäätään aina yltää sankarillisiin suorituksiin, tai tasaisen laadukkaisiin? Pitäisikö edes? Harvassa ovat huippu-urheilijatkaan, jotka jokaisen kilpailun voittavat. Silti he jaksavat treenata ja osallistua, uudelleen ja uudelleen aina uransa loppuun. Sitä paitsi, helmet eivät erotu, ellei ole jotain johon verrata. Epäilystä huolimatta pitää yrittää, sillä mitä sitten vaikka mokaa? Näillä laihdutetaan Painavaa Kriitikkoa. Joskus se piru livahtaa salaa jääkapille. Inhimillisyydeksi sellaista kai kutsutaan.


* * *


Sainpas kirjoitettua, vaikka pääni ennusti pelkää tyhjää. Pätkäunet 30-asteisessa saunassa hitaasti hauduttaen eivät ole vahvuuteni alkuunkaan. Niin paljon kuin hellettä rakastankin, öitä vihaan koko rahalla.

Nyt painan "lähetä". (Ilman kuvia.)  Voi hyvin! 




sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Eräs teoria vertailusta



Jälleen yksi lukuvuosi on saatettu päätökseen ja opiskelijat kaiken ikäiset kirmautettu kesälomille. Some on ylistystä todistuksista ja stipendeistä, soraääniä epäreiluja määräytymisperusteita kohtaan, sekä muistuttelua, että kaikki ovat kuitenkin tärkeitä ja arvokkaita sellaisenaan. Kenenkään arvo ei tietenkään riipu menestyksestä. Mutta miksi kateus niin helposti kirpaisee toisten hehkuttaessa ja miten ylipäätään lapsen menestys on niin suuri ylpeyden aihe vanhemmalle?


Kaikelle toiminnalle on aina jokin selitys, myös sille, miksi mielellämme suitsutamme omiemme menestystä ja miksi siitä osattomaksi jäämisen tunne tuntuu niin pahalta. Rakastamani evoluutiopsykologia antaa tähän järkeenkäypiä vastauksia. Monimutkainen ihminen ei näet lajina ole lopulta muita kummoisempi, sillä perimmäinen syy kaikelle käytöksellemme löytyy tarpeesta selviytyä – yksilönä ja lajina. Patsastelu ravintoketjun huipulla on helppo mieltää itsestäänselvyydeksi keskuslämmitteisessä asunnossa, jääkaappi ja juokseva vesi muutaman metrin päässä mielihaluista. Mutta jos minut laitettaisiin Afrikan savannille tai paiskattaisiin Kanadan ylängöille harmaakarhujen kotikonnuille, huonosti kävisi.


Ihmisellä on kautta aikojen ollut ulkoisia uhkia vastaan taistella, jotta itse selviytyisi ja jotta mahdollisimman moni jälkeläisistä jäisi eloon. Eräs tärkeä henkiinjäämistä edistävä seikka on ollut vertaileminen. Onko minulla yhtä paljon aseita, ruokaa ja muita resursseja kuin toisillakin? Olenko tarpeeksi samanlainen, jotta minut hyväksytään laumassa ja jotta siten saisin sen tuoman suojan? Mikä on asemani? Mikään heimo ei ole koskaan ollut täysin hierarkiavapaa. Vahvat, menestyvät jälkeläiset ovat voineet nostaa myös vanhempiensa asemaa, puhumattakaan siitä, että geeniperimä jatkuu elinvoimaisissa yksilöissä. Nykyihminen laittaa facebookkiin kympin lapsen todistuksen, koska vertailu ja vanhemmanylpeys ovat meihin niin vahvasti koodattu. Ei siinä ole lopulta sen kummempaa.


Vertailua vallitsevaan todellisuuteen tapahtuu koko ajan ja osin tiedostamatta. Mikäli tavoiteltavia resursseja on kaikilla jokseenkin yhtä paljon, asiat ovat hyvin riippumatta mikä vallitseva todellisuus lopulta on. Tämän vuoksi esim. slummissa voi elää sinänsä ihan onnellisia ihmisiä, sillä kellään muullakaan ei ole sen parempia kortteja pelata. Mutta kun yksilö laitetaan keskelle (vaikka oletettuakin) erilaisuutta, alkaa pahoinvointi. Sanotaan, että helpoin tapa saada teini-ikäinen tyttö masentumaan, on näyttää hänelle tarpeeksi paljon kuvia vain kauniista ja täydellisistä. (Tämä siis karkeasti yleistäen toki!) Kun oma vartalo ei ole mitä ”pitäisi”, kasvot kamalat ja hiuksetkaan eivät varsinaisesti paksuutta kasva, on samankaltaisuutta kipeästi hakevassa iässä lapsellisen helppoa vaipua alakuloon. Myös moni aikuinen nainen tunnistaa tämän, vaikka on tietoinen ryppyvoidemainosten harhaisen sileiden kasvojen olevan vain kuvamanipuloitu valhe.
Kun poikkeaa massasta, on aina riski jäädä lauman ulkopuolelle. Varhaiselle ihmiselle tämä tiesi lähes varmaa kuolemaa. Siksi tuntuu  niin pahalta erottua joukosta, ellei se ole oma valinta tai hellän hyväksynnän tulos. Nykyihmisellä on näet jotain, mihin varhaisella ei ollut varaa; ymmärtää luolamiesaivojensa ylivirittyneet signaalit jokseenkin turhiksi. Todellisia uhkia ei vaanikaan enää jokaisen nurkan takana. Ehkä urbaanissa ympäristössä pätevät yhä samat omistamisen ja hierarkian lait. Uhat eivät vain enää uhkaa henkeämme, ellei nyt stressitason noususta johtuvia sairauksia oteta lukuun.


Olen tietenkin ylpeä omistani minäkin, niin monin tavoin. Mutta jos edes joku lapsistani olisi joskus saanut sen erään kipsisen pään, en tiedä olisiko laittanut uutista omaan someeni. En todellakaan tiedä. Tämä on aihe, jossa ei voi voittaa. Tein jo vuosia sitten päätöksen, etten kerro lasten todistuksista mitään. En suuntaan jos toiseenkaan. Päätöksen takana ei ole itseään nostava tekopyhyys, edes periytynyt heikkolahjaisuus (heh). Jotenkin vain ajattelen ehkä kyseessä olevan heidän oma asiansa. 



* * *


Jos lastesi hymypatsaat jäivät saamatta ja stipenditkin vei aina joku muu, kerron sinulle tarinan tosielämästä. 
Lukihäiriöinen, sittemmin jopo-luokan kautta ammattikouluun ponnistanut poikanen oli jostain suhteellisen harmittomasta kolttosestaan alakoulun rehtorin puhuttelussa, äiti mukana tietenkin. Rehtori sattui tietämään pojan koulumenestyksen hankaluuden tason ja oikoi mutkat suoriksi lausuen sanat, jotka painuivat kipeinä kahteen sydämeen; ”kyllä sinusta vielä hyvä työmies tulee (mutta ei koskaan yhtään sen enempää). Työmiehessä ei ole mitään vikaa, tietenkään! Mutta lauseen sävyssä oli. Ivallisessa, mitätöivässä, vertailevassa. Uuttera työmies pojasta tulikin. Aluksi. Nyt on jo 19-vuotiaana toimessa, johon ei kukaan villeimmissä kuvitelmissaan voinut uskoa. 

Saako äiti olla ylpeä? Saavutus ei ole mitenkään omansa. Vaikka se ehkä pienesti, ettei nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin valaa uskoa epäilijöidenkin edestä. Saada lapsi itsekin sisäistämään, ettei yksikään numero, lukihäiriö tai naureskeleva aikuinen ole tekosyy elää puolikkaana koko kapasiteetistaan. Miten helppoa onkaan luovuttaa, kun ei koskaan loista. Minä jo kuka sen tiedän. Mutta se onkin jo toinen tarina. 


Ole siis ylpeä. Hehkutat tai et. Ja jos toisten riemu jollain tapaa ärsyttää, voit aina lohduttautua aivojesi toimivan kuten niiden on alun perin suunniteltukin; ahdistumalla, koska osaavat yhä vertailun jalon taidon.