sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Unettomuus, täällä taas



Hengissä. Jollain tapaa mainittavasti kai kuitenkin. Unettomuus on valitettavasti löytänyt taas osoitteeseen vaivalloisesta salailusta huolimatta. Eikä mikä tahansa pikku pötköttely ennen sievän tuhinan alkua. Vaan The Unettomuus. Runteleva, lamaannuttava ja talttumaton pimeänhirviö, joka odottaa viatonta päänpainajaa vaiti, kuin hämärässä vaaniva peto.







Unettomuus venyttää tuskaisen yön tunnit. Se muotoilee kylkiluut painaviksi patjaa vasten ja rutistaa sydämenlyönnit kaikumaan korviin asti. Tum, tum, tum, ne hakkaavat, kunnes aamulinnut aloittavat avoimesta ikkunasta. Pimennysverhoista, korvatulpista huolimatta, tiedän niiden siellä olevan. Ja aamunsarastus, sekin on vain julmaa, kun ennen oli sentään kaunis.











Unettomuus kuiskii asioita, joita ei muuten usko. Että et selviä päivästä. Että raskaat kätesi roikkuvat kuin uupuneet köydet kylkiäsi pitkin, eivätkä jalkasi jaksa askelta nousta. Unettomuus uskottelee, ettet pysty mihinkään. Ja ettei se poistu koskaan. Sitä etenkin. Se ei tottele pyyntöjä, ei käskyjä. Sitä ei saa lähtemään hengittämällä Universumin rauhaa ja vakuuttamalla kaiken olevan hyvin sittenkin. Se lähtee vasta, kun on itse valmis. Kun tehtävänsä on täytetty. Mikä se nyt kulloinkin sattuu olemaan, yleensä näyttää, että kaikki oli hyvin sittenkin.


Kaikki oli hyvin. Kaikki tulee olemaan, vielä. 





keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Ydinvirhe ja muutama muu loistava ajatus


Olen viimepäivät viihdyttänyt itseäni miettimällä missä kohtaa tein ydinvirheen. Siis oikein virheistä virheen, josta seuranneena dominoilmiönä istun kirjoittamassa sinulle tätä postausta. Virheen jahtaaminen on järjen tasolla täydellisen turhaa. Tämän ymmärrän hyvin. Jostain syystä syyllisen pisteen löytyminen on hyödyttömyydestään huolimatta erityisen tärkeää. Vähän kuin ronkkisi koko ajan finniä, vaikka tietää sen vain tulehtuvan pahemmin. Täydellisen väärään lähtenyttä suuntaani pohtiessa täytyy ymmärtää tämä; kuherruskuukausi irtisanoutumisen voimaantumisesta alkaa olla kokolailla ohi ja tutut paska taisi osua tuulettimeen -epäilyt ovat täällä taas. Aaltoja sitten niille.


Minulla on kaksi vahvaa voittajaehdokasta. Ydinvirhe saattoi tapahtua vasta 2014 hakeuduttuani viimeiseen harjoitteluun paikkaan, jonka vakituisluontoisesta työsuhteesta nyt irtisanouduin. Toisaalta opiskelu alalle, jonka kiinnostavuusmarginaalin kapeus ei ainakaan millään tavoin korvaa sen alkuperäisen suunnitelman mukaista mahdollisuuspottia, taisi viitoittaa tieni vikaan. Ydinvirheen tapahtumisvuodeksi saadaan tällä laskutavalla hyvän ykkösen päättyminen ja huonon kakkosen alkaminen, jotka sijoittuivat kesään 2012. Kyynisempi kaveri kääntäisi kalenterinsivuja syntymävuoteen saakka, mutta se virhe ei sentään ollut omani, hehheh.



* * *



Kärsivällisyys, usko tulevaisuuteen, kyky heittäytyä luottaen jokaiseen päivään. En ollut paikalla, kun niitä jaettiin. Pintavaurioita korjaillaan nyt, vaihtelevalla menestyksellä. Koska kasvua on Luojalleni kohtalainen kiitos sentään tapahtunut, järki kertoo tunteen nyt vain lapioivan jotain PMS-höpinän tasoista sontaa, jota itsesäälisuutin tuuttaa pään täydeltä. Ihmisellä on n. 60 000 ajatusta joka päivä. Kuka väitti että edes suurin osa olisi jotenkin laadukkaita?


Tämän olen oppinut.

Ajatus on vain ajatus. Sen ei tarvitse olla millään tavoin totta.
Ajatus kyllä uskottelee aina olevansa totta.
Ajatus menee ohi, kun tulee muuta ajateltavaa. Yleensä tulee.



* * *


Kalenterini on juuttunut kohtaan 4.8.2019. Siihen saakka kestää sairauslomani, johon mennessä toivottavasti kaikki tutkimukset ja konsultaatiot on tehty ja papereissa muutakin kuin jotain epämääräistä ja epäilyttävää. En siis edes voisi tehdä muuta kuin tuumailla ja odottaa kesän yli. En ainakaan hakea töitä tai perustella toiminimeä. Minulla on nyt yltäkylläisesti aikaa miettiä missä kohtaa kaikki alkoi mennä pieleen. Kaikki on tietenkin liioiteltua. Työ ei ole elämässä läheskään sata.


Pitäisi vissiin kurkkia laatikon ulkopuolelta ja miettiä muutakin kuin ilmiselviä ja näitä nykyisiä vaihtoehtoja. Mitäs kun mikään (muukaan) ei kiinnosta? 
Jos sinä kysyisit minulta noin, vastaisin ettei kysymyksellä ole perusteita, ennen kuin olet oikeasti kokeillut kaikkea. Järkimieli vastaa minullekin niin. Sitten on se Tunneheppu, joka epäilee vallan. Sen mielestä on hirveän tärkeää löytää syy ja sitten velloa kunnolla siinä! Ratkaisusta se ei ole erityisen kiinnostunut koskaan, vaikka muuta väittää. Siitä kun tuntuu siltä, ettei mikään kiinnosta.

Tunneheppua ei innosta edes tuleva kesä. Hiirenkorvista kasvavat lehdet ja omenankukat hukkaan, koska sitä pelottaa niin paljon. Mitä jos tässä kävikin huonosti? Järkimieli runttaa Tunnehepulle kovat vastaan ja sanoo saavansa aina jotain töitä. Tunneheppua ei kiinnosta tehdä jotain. Se haluaa tehdä mielekästä työtä, jossa ei tarvitse väistellä nitojia ja puhelinjohtoja spontaanin itsensä vahingoittamisen pelosta, kun viikonloppuun on vielä kolme päivää ja kesälomaan kuukausia.

Mutta kun sitä Tunneheppua ei kuitenkaan kiinnosta mikään.

Ei kiinnosta rakennusala. Ei kiinnosta puutarha-ala. Ei kauppa, kioski, ravintola, päiväkoti, postinjako, porrassiivous, ripsien laitto tai yksisarvishoito. Tunneheppu kyllä keräisi vaikka käpyjä henkensä pitimiksi, mutta kiinnostaa sitä tarvitse ei. Tunneheppu pelkää, ettei siitäkään tule mitään, johon joulukuussa päättyy opinnot. Koska Tunneheppu epäilee aivan kaikkea.


(Luodaan ihminen. Luodaan sille kyky epäillä. Jäädään seuraamaan viihdettä).



* * *


Epäily on inhimillistä. Ja sitten sekin on, että epäilee epäilyä. Etenkin se. Päätin käyttää luppoaikaini hyväksi. Aloitin kirjoittamaan kirjaa. Sitten mietin, että VMP ja painoin delete.


Mikä puuttuu, ympäröi oikea vastaus.

a) idea
b) omaperäisyys
c) lahjat
d) aika
e) kaikki muut, paitsi aika.

Eniten e -vastauksia saaneet saavat pillimehun ja avatun tikkarin.

BINGO!



Sitten päätin aloittaa sen toisen blogin, jossa voisin sarkastella sensuuritta ja jatkaa hymistelyä täällä. Nimeen asti pääsin, esipuhe oli vielä vaiheessa. Delete soi sillekin.

Tässä nyt istun ja leppoisasti naureskelen Maailmankaikkeuden loistavalle huumorintajulle. Kerrankin olisi aikaa vaikka lampaat söisi, mutta niitä lampaita ei enää ole.


* * *



Nousen. Pesen koirankuonoiset ikkunat. Sitä ei voi mikään minulta pilata.






sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Hyvää äitienpäivää



En ole koskaan saanut aamukahvia vuoteeseen. Toteamuksen täsmällisestä ajankohtaisuudesta huolimatta sanoihin ei liity katkeruuden, edes puuskittaisen pettymyksen tunnelmaa. Päinvastoin. Sänkyyn kannettu aamiainen saattaa toisille olla vallankin ihana rakkaudenosoitus, etenkin jos tarjotinta kantavat pienet ja niin rakkaat kädet. Ymmärrän tämän hyvin, vaikka itselleni ajatus on yhtä kutsuva, kuin syödä lounas kylpyhuoneen lattialla tai illallinen autossa. Onnekseni kukaan poikasistani ei ole yrittänytkään ilahduttaa emoaan kyseisellä tavalla. Muutoinhan olisin toki liittynyt liian pitkään hereillä kourivassa pissahädässä nukkumista teeskenteleviin kanssasisariini. Sen sijaan olen saanut sängyn täydeltä pieniä käsivarsia ja suloisia omatekemiä lahjoja. Ja ne kortit, niistä on suurin osa tallessa vieläkin. 






Pienistä käsivarsista on jo aikaa, eikä koulussa kortteja juuri tehdä. Kotona on kaksi teinimerkkistä, joiden unet venyvät puoleenpäivään. Viisi vaatimatonta tuntia heräämiseni jälkeen. Tai no, tytär aloittaa äitipäivän isilässä sen osuessa perinteisesti parittomaan viikonloppuun, mutta haetaan toki kotiin kakkukahveille, koska Isot Weljetkin tulevat. Jokavuotinen perinne käpykakusta kahvipöydässä juontaa juurensa 23 vuoden taakse. Uuden vauvan ja vähän reissussa rähjääntyneen äidin sairaalasta kotiutumisen kunniaksi hankittu synnytysuhrilahja. Synnyttely loppui jossain kohtaa, aloin ostaa harkittua herkkua vuoden virallisen äitipäivän iloksi. Se muistuttaa minua elämäni parhaista lahjoista, joita olen saanut peräti neljä kappaletta. Siirappista, mutta niin riipivän totta.




Olen saanut pitää oman äitini. Kuten hänkin omansa. Ajatus elämästä ilman äitiä on koko lailla mahdoton, vaikka sylipaikasta varsin vapaaehtoisesti jo vissiin ensimmäisen vuoden jälkeen luovuinkin. Esikoisena ja kolmen sittemmin syntyneen siskon osana napanuoran katkaisu tapahtui jotenkin hyvin vaivihkaa ja varhain. Sama tuntuu toistuvan oman äidiksitekijäni kohdalla. Lapsi, joka lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen (lennot vaihtoineen, junamatkat, metrot, joita ei ole edes koskaan käyttänyt) yksin, ketään mukaan pyytämättä. Lapsi, jonka itsenäisyys ja yksinpärjääminen tuntuvat toisinaan kipeänä piikkinä äitilihassa. Kasvatin parhaan taitoni mukaan itsenäisen pärjääjän, koska luulin sen olevan parasta elämän kannalta. Vasta myöhemmin ymmärsin, että kyky luottaa, uskoa murheensa ja tulla autetuksi sittenkin ovat.




Äitiys on ollut uskomattomin tarina ja seikkailu, johon olen päässyt mukaan. Sen kylkiäisenä tuli paitsi pakahduttava rakkaus ja tuleen kävelevä epäröimättömyys omieni puolesta, myös kaksi ikävää tunnetta. Huoli ja syyllisyys. Näin 23 vuoden jälkeen jälkimmäinen on– onneksi – laimentunut, kun taas huoli vain jatkaa kasvamistaan. Sen lisäksi, että osaan pelätä kaikkia mahdollisia onnettomia kohtaloita, pelkään itselleni sattuvan jotain. Kuka hellästi saattelee kaksi vielä pitkään alaikäistä aikuiseksi? Ajatus sisältää niin paljon tuskaisia komponentteja, joista mainittakoon vain se oleellisin; äiti-ihmisen loputon tuska tarpeellisuudestaan. Ensin omat lapset, sitten lapsenlapset. Ihmisnaaras lienee lajina niitä harvoja (ellei ainoa), joka pääsääntöisesti elää vielä pitkään oman lisääntymiskykynsä sammumisen jälkeen. Se on luonnon suoma tapa varmistaa myös seuraavien polvien selviäminen.


Yhtä asiaa jaksan yhä hämmästellä. Äitiydestä kirjoittaessa pitäisi jostain syystä muistaa mainita, etteivät kaikki halua lapsia. Mikä on jokseenkin sama, jos puutarhalehden omakotitaloasumista koskevassa artikkelissa kerrottaisiin myös heistä, jotka haluavat asua kerrostalossa, ja käytäisiin läpi erilaisia syitä kerrostaloasumiseen. Äitiydestä saa kirjoittaa. Siitä saa olla onnellinen ja ammentaa häpeilemättä iloa, vaikkapa pienen blogin sivuilla. Omani eivät ole keltään muulta pois, iloni ei vähennä Universumin Hyvien Tunteiden - varantoja kenenkään edestä. Tahaton lapsettomuus on kuitenkin yksi suurimmista murheista, joita ymmärrän olevan. Sivusta seurasin hoitoja ja niiden hiipumista ymmärrykseen, ettei omaa lasta koskaan tule. Siihen suruun ei ole sanoja. Miten voisikaan olla? Mutta en ymmärrä miksi äitiydestä kirjoittaessa muistetaan mainita, etteivät kaikki halua lapsia ja heidän osuutensa on kymmenessä vuodessa miltei tuplaantunut (esim. Aamulehti 12.5.2019)? Ihmiset haluavat erilaisia asioita, ja nykyinen yhteiskunta tarjoaa siihen onneksi vaihtoehtoja. Lasten saamisenkin.





Pahinta äitiydessä ovat olleet lapsille tapahtuneet onnettomuudet. Parasta kaikki muu. Aika kultaa uhmat ja kiukut, eikä se murrosikäkään nyt niin pelottava oikeasti ole. Niin kai voi jo sanoa, kun neljästä enää kaksi hormonihuuruja ja otsalohkonsa kehittymistä kipuilevat. Jokaisessa iässä on omat harminsa ja ihanuutensa, eikä mitään niistä saa takaisin. Olisi epäinhimillistä ja tekopyhää silti väittää, että ihan kaikesta pitäisi muistaa niin kovin alati nauttia. Ei pidä. On ollut aikoja, jolloin suurin kiitollisuus on päivän pääseminen iltaan.

En taaskaan saanut aamiaista vuoteeseen. Käytin koirat, keitin kahvin. Kirjoitin tämän tekstin talon vielä huokaillessa unta. Varmistin toiseksi nuorimman heräämisen rippikirkkoon. Sitten lähdin yksin salille. Vähän myöhemmin tulevat kaksi vanhinta ja nuorin. Syödään käpykakkua ja puhutaan hassuja. Ihan parasta.


Hyvää äitienpäivää!




lauantai 4. toukokuuta 2019

Miksi uuden aloittaminen on niin hankalaa?



Oletko koskaan miettinyt, miksi jonkin uuden aloittaminen ja omaksuminen on niin vaikeaa? Jääkö elämäntaparemontti toistuvasti maalikaupassa samoilun asteelle? Lähtisitkö opiskelemaan uutta ammattia, mutta kun…

Vastaus löytyy aivoista.


* * *


Esimerkki elävästä elämästä. 

Kun aloin kymmenen vuotta sitten opiskella kätilöksi, olin jo ehtinyt varsin vakiintuneeseen ikään ja neljän lapsen äidiksi. Opintojen aloittaminen ei ollut mikään hetken päähänpisto. Saatuani opiskelupaikan, siirsin aloittamista vuodella, jotta nuorimmainenkin saisi vielä kasvaa hieman. Minulla oli siis tasan vuosi aikaa miettiä, haluanko todella nuoruuteni haaveammattiin. Halusin, enemmän kuin koskaan.

Kun sitten aloitin opiskelun, sain joka ikinen aamu kuulla mieleni propagandaa. Luovuta, se sanoi. Intuitio tässä hei, kuules kun tämä ei vain ole sun juttu. Eikä vain aamuisin, manifesti raikui pitkin päivää ja vielä viimeiseksi illalla mieleni mutkissa. Ei sinusta ole tähän. Usko jo.


Miten johonkin niin motivoituneeseen voi tulla vahva vastarinta? Koska aivojen tehtävä on pitää meidät tasapainossa. Aivoille tasapaino on yhtä kuin pysyvä tila, ei ylenpalttisia muutoksia. Olemmehan pysyneet tällä mallilla hengissä tähänkin asti, miksi nyt lähteä hyvää horjuttamaan? 
Keskusyksikkömme tahtoo kaikessa viisaudessaan pitää meidät totutussa, koska se on turvallista ja ennakoitavaa. Mitä vieraampi ja hankalampi asia, sitä kovempi vastus. 

Ihmisaivot pyrkivät toimimaan autopilotilla, koska se on energiatehokasta ja järkevää henkiinjäämisen kannalta. Kapasiteettia säästellään, jotta ihminen olisi toimintavalmiudessa jonkin todellisen uhkan varalle.
Kaikesta uudesta jää jälki. Hermorataverkostoja syntyy ja ne vahvistuvat toistojen myötä. Epämukavuusalue onkin itse asiassa uusien hermorataverkostojen luomisen aikaa. Kun verkostot toimivat, uusia asia tai tapa onkin jo omaksuttu osaksi elämää  ja vastustus alkaa hiljalleen hellittää.


Aivoista täytyy siis tietää tämä; jos ne vastustavat lenkkeilyn aloittamista tai muuttoa uudelle paikkakunnalle, ne toimivat kuten on alun perin tarkoitettukin.


* * *


Entä jos uudesta ei koskaan tulekaan helppoa, edes ylimalkaisen siedettävää? 

Ehdin opiskella unelmieni ammattia kaksi vuotta ennen avioeroa, joka käytännön syistä pakotti sinnikkäästä tahdosta huolimatta päästämään irti. Koko tuon ajan, ennen jokaista harjoittelua uudessa paikassa päässäni soi sama raina. Luovuta, et sinä koskaan valmistu. Et osaa, et pysty. Ei sinusta ole tähän. Terveesti toimivista aivoista tuli ylireagoiva painos. Intuitio? Sillä ääntä selitin monesti. Vaan mitäpä selitykseni pitäisi seuraavasta.

Toisilla meistä on erityisen korostunut turvallisuuden tarve ja taipumus ahdistua rankasti, milloin ikinä perusturvallisuuttamme horjutetaan. Uusi on uhka. Uusi on pelottava ja kaikki pelottava ahdistaa. Ahdistukseen auttaa tunnetusti parhaiten ahdistusta aiheuttavien tilanteiden vältteleminen. Jos ei kykene esiintymisjännitykseltään pitämään puhetta, todennäköisesti valitsee tekemisensä tuon pelon mukaisesti. Välttelemiskäyttäytymisessä on kuitenkin se paha puoli, että se harvoin laajentaa mitään. Päinvastoin. Ihminen voi elää näennäisen tyytyväistä elämää olettaen valintojen olevan omiaan, vaikka taustalla onkin välttelemiskäyttäytyminen. Elämä kutistuu. Ahdistuksen välttelystä tulee opaslanka. Epämääräinen tyytymättömyys, kateus, mikä tahansa tunne, että tässäkö tämä nyt on, kaihertaa jossain taustalla kuitenkin. Pettynyt ääni, itseen ja elämään.


* * *


Korostunut turvallisuuden tarve ja epäonnistumisen pelko kulkevat käsikkäin. Ylireagoivilla - ja vahvasti aivojen autopilotointiin taipuvaisilla yksilöillä ensimmäinen askel on tämän ymmärtäminen. Kuka nyt haluaisi alati pettyä ja tuntea olevansa surkein ja hyödyttömin yksilö ikinä! Mutta juuri epäonnistuminen on inhimillistä ja tekee meistä helposti lähestyttäviä ja sympaattisia. 
Jos mietit tuttavapiiriäsi, istuisitko mieluummin kahvilla Täydellisen Onnistujan, tähtien lemmikin ja elämänsä Hannu Hanhen kanssa, vai sen joka on vähän rähmälläänkin käynyt, yrittänyt, erehtynyt, oppinut? Kumpi osaisi rinnalla kulkijana tukea ja auttaa parhaiten? Kummalle soittaisit, jos mokaat? Täydelliseltä Onnistujalta voi oppia asioita, mutta pitkässä juoksussa kovin haluttua seuraa harvoin ovat.


Itseankaruuden tilalle itsemyötätuntoa. Onnistumisien muistelua. Isojen tavoitteiden pilkkomista paljon pienempiin osiin. Ymmärrystä, että liskoaivot ne vain tässä nyt muutosta vastustelevat, menee kohta ohi. Niillä pääsee jo pitkälle. 
Kaikki tekeminen alkaa jostakin pienemmästä. Jos haluat matkalle, tuskin ensimmäisenä seisot turvatarkastusjonossa. Ehkä ensin mietit sopivaa aikaa ja kohdetta, otat selvää majoitusvaihtoehdoista ja nähtävyyksistä. Varaat lentoliput. Teet muut tarvittavat käytännön järjestelyt lomaa varten. Mietit kuka hakee postit ja hoitaa lapset / lemmikit / kukkien kastelun. Pakkaat laukun ja asetat herätyksen seuraavalle aamulle. Miksi sitten vaikkapa elämäntaparemontin pitäisi alkaa porkkanoita imeskellen kahden tunnin spinningillä, jos kunto on huono ja aivovastustus 101 % ? Liian suuret tavoitteet ovat suuren riskin epäonnistujia. Epäonnistumiset nakertavat itsetuntoa ja perusturvallisuutta. 

Kuulostaako tutulta? 


* * *


Ihan jokaista tavoitetta ei edes voi pilkkoa osiin. Silloin tärkeintä on välitön palkinto. Kun lopetin aikoinaan tupakoinnin kerrasta, hirveissä vieroitusoireissa kärvistellessä minua ei yhtään motivoinut keuhkosyöpäriskin väheneminen kymmenen vuoden kuluttua. Mutta ihon kirkastuminen ja kunnon paraneminen riittivät motivoimaan lähitavoitteena. Niin siis sen lisäksi, että inhosin riippuvaisuutta yli kaiken. Epämukavuusalueella oleminen on siedettävämpää, kun ymmärtää mistä vastustus johtuu ja kun siellä olemisesta saa riittävän hyvän palkinnon. 

 

Jos tämä kaikki kerran pitää paikkaansa, mitä esimerkiksi minun olisi pitänyt tehdä jatkaakseni unelmieni ammattiin opiskelemista? Olla myötätuntoisempi ja joustavampi itseäni kohtaan. Asettaa välitavoitteita ja palkita itseäni niistä. Opintojen lopettamisen sijaan ottaa aikalisä, yrittää mennä vaikka töihin vuodeksi ja kerätä voimia ja motivaatiota. Hakea sinnikkäämmin vaihtoa terveydenhoitajaksi (päiväopintoja ja lyhempi opiskelu, myöhemmin olisi voinut täydentää vielä kätilöksi).  Ja kaikkein tärkein; tsempata itseäni. Tämän kaiken tiedän nyt, tuolloin se ei ollut mahdollista. Ehkä lopputulema olisi ollut täsmälleen sama. En voi tietää miltä kaikelta olen säästynyt, kun elämä menikin tätä polkua. Kukaan meistä ei.


* * *


Haluan sinun muistavan tästä kirjoituksesta seuraavan. Yksikään pieleen mennyt muutosyritys elämässäsi ei ole tapahtunut, koska olisit jotenkin saamaton, luuseri tai luontainen epäonnistuja. Aivosi ovat vain sinnikkäästi pitäneet kiinni automaattisesta tehtävästään ja toisaalta ehkä välitön palkinto on ollut liian pieni ja tavoite kaukainen. Lohdullisinta on kuitenkin se, että mieli ja tietoisuus ovat muutakin kuin aivot. Kun tämän ymmärtää, on ylipäätään mahdollista voittaa vastustus, kiusaus ja epämukavuuden tuomat tuntemukset. Riittävän pienin askelin, joka ikinen päivä.





keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Yksi kaupunkiloma myöhemmin



Jos vuodessa on pääsääntöisesti 365 vuorokautta, mikä on todennäköisyys sairastua ainoana sellaisena päivänä, jolloin istut vieraan maan taksissa matkalla lentokentältä hotelliin?

Aivan.


Joutsenia Tonavassa




Tulipa koettua ihana, ja jo varsin kesäinen Wien. Menopäivänä lämpö helli 28 asteella, eikä sadetta saatu ennen lähtöaamua kertaakaan, vaikka mittarilukemat tippuivat reilusti ja aurinko ujosteli pilvipeiton takana. Puut olivat toki jo kunnolla lehdessä ja puistojen tulppaanit alkoivat lakastua. Paikalliset kulkivat takit päällä, mutta meillä oli kesä! 


Kaupunkiloma on jo lähtökohtaisesti ladattu oletusarvonaan enemmän täyteen ohjelmaa, kuin rantalöhörentoutusreissu. Kolmessa päivässä tuli käveltyä muutaman muunkin edestä, vaikka ratikkaa ja metroakin välillä käytettiin. 

Kävellen tutustuu kaupunkiin parhaiten, viipyillen ja spontaanisti. Edellyttäen todella hyviä kenkiä ja kohdallaan olevaa kisakuntoa. Kengät menivät nappiin, kunto ei. Buranalla ja nuhatipoilla doupattuna viilettäminen pitkin kaupunkia aamukymmenestä iltakahdeksaan ei ole suosittelulistallani kärkisijoilla millään tavoin. Kuumeen yksi tarkoitus on kaiketi pistää ihmisruoto makuulle ja odottamaan aikoja parempia. Mutta että viettäisi kolme päivää hotellissa saksaksi dubattuja ohjelmia televisiosta katsellen, kun ulkona huutavat kaikki ihanat nähtävyydet ja rakennukset?

Wienin parhaista nähtävyyksistä käytiin lopulta kolme (ja lisäksi tietenkin niitä omia suosikkeja). Sacher-kakku jäi syömättä, mutta parempi puolisko vetäisi sentään asiaankuuluvasti wienineleikkeen. Flunssan vuoksi minulle maistui lähinnä tämä: 





Ihan keskustassa sijaitsi tämä ihana keskiaikainen goottilainen katedraali (Stephansdom, eli Pyhän Tapanin tuomiokirkko), jossa tuli parikin kertaa käytyä ihastelemassa.  




Valokuva ei anna oikeutta holvin korkeudelle. Miten ihmeessä näitä on tuolloin tehty? 



Tiedä sitten onko syyttäminen tautia vai hetkessä elämisen tahtoa, kuvia tuli otettua aika vähän. Järkkäri kulki laukussani mukana lopulta täysin työttömänä. Toisaalta ihmisvilinässä pysähtyminen ja keskittynyt zoomailu, kuvanrajaaminen ja käypäisen asettelun sommitteleminen ei sinänsä tuntunut kovin järkevältä. Kännykkä oli niin paljon nopeampi kaikin tavoin. Joka tapauksessa aina oli jonkun takaraivo edessä kuitenkin, eikä rakennuksista saanut oikein hyviä kokonaisotoksia. 


* * *


Turisteja oli jo tähän aikaan vuodesta todella paljon. Belvederen linnaan oli iltapäivisin talon kiertävä jono, mutta heti avaamisen jälkeen aamulla päästiin kävelemään suoraan sisälle. Taidekokoelma oli mittava, mutta itse rakennus ehkä lievä pettymys. Oliko odotusarvoni sitten liikaa Pariisin Verailles’n palatsin suuntaan, jossa huoneiden loistokkuus kaulusteineen oli aivan omaa luokkaansa. 


Lipunmyyntiin oli toki vielä oma jononsa.













Wienin luonnonhistoriallinen museo oli tietenkin pakko nähdä, mutta jos siellä jo nyt oli sisälämpötila paikoin vaatimattomat 40 astetta (oma arvio), mitä lienee sydänkesällä pitkien helteiden jälkeen? Nähtävää oli paljon yli lipun hinnan. Dinosauruksia, meteoriitteja, muinaisia esineitä, mittava kokoelma kiviä ja täytettyjä eläimiä, muutama mainitakseni. Näiden dinosaurusten lisäksi valaan leukaluut olivat kyllä melko vaikuttava näky!







Esi-ihmiset -simulaattori ja eräs hieman myöhäisempi laji. :D 





Tällainen tippuisi taivaalta niskaan? 


Kirkkoja oli kaikkialla. Rakastan niitä ja hautausmaita, myös ihan täällä kotokamarallakin. Kirkot kuiskivat aikansa kieltä. Millaiset murheet, ilot, surut ovat puupenkkejä istuneilla ihmisillä olleet? Maalaan mieleeni häitä ja hautajaisia. Jälkimmäiset muistuttavat kipeästi elämän rajallisuudesta. Pitäisi ymmärtää elää enemmän hetkessä ja toteuttaa unelmiaan. 














Paluulennoksi oli nuhakin jo onneksi painunut keuhkoputkiin, eikä pärskiminen enää tapahtunut kanssamatkustajien kohtaloksi. Ikävästi veti kyllä toisen korvan kipeään tukkoon (kuten aina), mutta onneksi vain ne viimeiset puoli tuntia lentokorkeuden laskemisen vuoksi. Onni ei kyllä tullut sanana ensimmäisenä mieleen kyseisestä tunteesta.



Sateinen Wien jäi taakse ja aurinkoinen Helsinki tervehti väsynyttä, mutta varsin onnellista matkaajaa. Sanonta pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle pitää kyllä paikkaansa. 







Mihis seuraavaksi?