maanantai 22. huhtikuuta 2019

Tatuoimaton voimasana



Pääsiäinen alkaa olla viimeistä pyhää vaille taputeltu. Koska omani meni perinteisesti syvässä eksistentiaalisessa kriisissä ja erinäisiä oivalluksia, jopa kissan häntää nostavia päätöksiä tehden, tarvitsen vielä hieman aikaa jäsentää pohdintojani järkevään muotoon. Siksipä kirjoitan ihan jostain muusta. Kuten vaikkapa tatuoinneista ja voimasanoista. 



* * *


Minulla ei ole yhden yhtä tatuointia. Seikka ei johdu inhosta neuloja tai ihoon hakattuja kuvia kohtaan, vaan eräästä luonteeni peruspiirteestä. Kyllästyn näet kiusallisen helposti. Houkutteleva ajatus voimalauseesta tai yksittäisestä sanasta vasemmassa käsivarressa elää silti yllättävän sitkeässä. Ei, en ole sellaista hankkimassa, sillä kyllästymisriskin lisäksi punnittavaksi tulisivat seuraavat seikat;


Mitä sanaa kantaisin koko lopun elämääni? Rohkea? Uskalla? Elä? Entä jos sana ei olekaan enää ajankohtainen jossain kohtaa taipalettani? Pitääkö voimasanan rohkaista, vai rauhoittaa, jos on molempia vailla? Tyyni, rauha, toivo, usko, luota. Kättäni koristaisi pian sanakirja.
Ja ne lauseet sitten, suomeksi vai englanniksi? Be brave, ole utelias elämälle, amor vincit omnia, shit happen’s ja ananaskanaa kiinaksi.


Tarina kertoo naisesta, jonka ranteeseen on tatuoitu EI. Siitä on eri kätevä tarkistaa, mitä vastata kyseenalaisiin pyyntöihin ja erinäisiin reissuihin. Tuolla logiikalla omassani pitäisi lukea KYLLÄ! Nössölandiassa, jossa tapaan mukavuusalue –nimisessä kaupunginosassa aikaani viettää EI ei ole mikään ongelma.


* * *


Oletetaan, että olisin päätynyt vaikkapa sanaan uskalla. Siinä tatuointini kiiltelisi kelmun alla rasvattuna, kihelmöiden kahdesta ennakko-Buranasta huolimatta. Kotimatkalla iskisi kuumottava ajatus. Pitäisikö sananmuodolla olla uskallan, eikä käskysellainen? Uskalla, uskallan. Kaksi eri asiaa. Esitänkö käskyn itselleni, vai muille? Uskallan – entä jos kuitenkaan en? Laskuvarjohyppyjonosta kannoillaan kääntyneen ranteessa se sitten ilkkuisi. Ei se uskaltanut, ei tätäkään.


Ikuisena vatvojana todennäköisesti päätyisin katumaan – en edes sanaa, vaan sen muotoa. Varaisin ajan laseriin vaivalla punnitun poistoon, jättäisin kivuliaat kerrat kesken, ottaisin harjoittelija-alennuksella pilalle menneen päälle joko väsyneen leijonan tai liian suuren ruusun peittämään nolouteni rauniot, tai kulkisin lopun ikääni puoliksi raastettu lause käsivarressa.


Harmi, että nuoruudessani tatskat eivät olleet muotia. Olisi nyt muutakin kaduttavaa.


* * *


Kaltaisilleni vatvojille on kehitelty siirtotatuoinnit. Niitä voi vaihdella mielialatuulien mukaan. Kustomoituja ei tosin saa, ellei tilaa about 500 kpl haluamallaan tekstillä. Siinä sitä olisikin vuosiksi eteenpäin ”toivoa” ja ”rohkeutta”. Sukulaisille joululahjoja ja koulun arpaijaisvoittohin vähän vaihtelua, jos ei muuta. 
Oikeastaan en edes halua kuin jossain muodossaan oman voimasanan. Eräässä elämänlaadutustamokirjassa sellaisia neuvottiin kiinnittämään Post-it –lapuilla kaikille kuviteltaville kulkureiteille. Peiliin, autonrattiin, työpisteelle. Olen vahva. Luotan hyvään. Näen tarkoituksen. Jos en näe laskuja jääkaapin ovessa, mitäpä lotota pienten ja huonosti liimallaan pysyvien muistilappujen käyvän? Siellä niitä pyörisi autossa jalkatilan kumimatolla ja vessan lattialla. Haastavaa on.



Pärjäilen siis vastakin vitivalkoisen neitseellisnahkani kanssa, kuten olen tehnyt jo ensimmäiset neljä täyttä vuosikymmentä ja jokuisat vuodet päälle. Yritän löytää tsemppihenkeni jollain muulla tavalla. Vaikkapa hyväksymällä sen, etten ole ihminen jolla on kiitollisuuslistoja ja voimasanoja, kuin korkeintaan korviensa välissä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä.


Minkä sanan tai lauseen sinä kirjoittaisit itsellesi?





18 kommenttia:

  1. :)
    niin samaa mieltä! Mistä sen voi mitenkään tietää, mikä toimii parhaana tsemppilauseena vuoden - kahden - kymmenen- viidentoista kuluttua? (eihän se yksi lause kanna kuin päivän-kaksi eteenpäin - vai johtuuko se siitä, ettei ole tatuoiduttanut sitä ohimoonsa?)

    Olen muutaman päivän verran kypsytellyt ajatusta ylipäätään pysyvyydestä. Kirjassa, jota viikonloppuna luin, hehkutettiin "pysyvää elämänmuutosta". Mistä helkatasta sen tietää että on pysyvä, ainakaan ennen kuin vainaana?
    Ja toisaalla hehkutettiin vakiintunutta parisuhdetta. Puolen vuoden seukkailun jälkeen. Minä olen ollut yhdessä ja samassa parisuhteessa parikymmentä vuotta, enkä sittenkään ole aivan vakuuttunut siitä, olenko vakiintuneessa parisuhteessa.

    Vinkeätä kyllä, että maailmassa on ihmisiä, jotka uskaltavat luottaa niin vahvasti pysyvyyteensä, että uskaltavat tatuoida voimalauseita, julistaa pysyvää elämänmuutosta ja olla vakiintuneessa parisuhteessa. Minä luultavasti en luota itseeni ja omaan pysyvyyteeni :) (tai pystyvyyteeni, kummin vain)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta! Pysyvän pysyväisyyden voi luotettavasti todentaa vasta siinä vaiheessa, kun on myöhäistä. Siis ainakin että itse todistaisi asian pysyvyyden. Esimerkiksi oma tupakkalakkoni on ollut pysyväislaatua jo vuosia, mutta entä jos repsahdan 2 viikkoa ennen exit-päivää? Ei se sitten ollutkaan pysyvää. 😁

      Poista
  2. En oikein tatuoinneista piittaa minäkään. Sporttis-atleettisena nuorukaisena vatsanahkaan tatuoitu kuva silloisesta tyttöystävästä ei olisi enää ajankohtainen, eikä keski-ikäisellä kaljamasulla kovin näköinenkään.
    Jos nyt jotain nahkaan pitäisi tatuoida niin lasten syntymäpäivät rannekellokohtaan. Ne nyt eivät muutu, eikä muistiini ole aina luottaminen.

    Voimasanasi olkoon "rohkeutta".
    Kyllä sinulla sitä on mutta pieni muistutus silloin tällöin on aina paikallaan.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Rohkeutta on oikea sana ja jotenkin taas niin ajankohtainen. Kunpa sitä vaan olisi enemmän.

      Rannekellokohta olisi kyllä hyvä ylipäätään. Tekstin pitäisi tosin olla turkasen pientä tai kellon valtava, jotta tarvittaessa piiloon saisi. Tosin, eikös tatuoinnin idea ole näkyä?

      Poista
  3. Ei ole tatuointeja täälläkään ja ihan ehkä siitä syystä, että koska kaikilla nykyään on ja siksi taas kerran jotenkin en pääse mukaan tähän intoon ja kuljen vastavirtaan. Korvisreiäthän laitoin aivan turhaan joskus 33-vuotiaana, koska tyttärelle laitettiin, niin ihan yhteisenä kokemuksena. Nyt ne reiät on sitten ummessa.

    Voimasana voisi olla nyt klisesti vaikka "kyllä", koska niin helposti sanon ei. Erikoisuuden tavoitteluna taas sana "pumpernikkeli", sillä se on lempisana ja sanassa on kaikki mitä suomen kielessä on hauskaa ja jotenkin hulluttelevaa.

    Mukavaa uutta viikkoa Nelina.<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, voi kyllä. Ei ei tuota itsellekään mitään ongelmia.

      Pumpernikkeli on kyllä hauska. 😁 Itse en osaa nimetä lempisanaa, hauskan kuuloisia on esim mielinkielin, mutta sen merkitys on jotenkin, no...arveluttava.

      Hörppy, tinki ja kara ovat hauskoja sanoja, mutta eivät nekään varsinaisesti lempisellaisia. Tatskana tosin melko uniikkeja 😁

      Mukavaa viikkoa Tiia. ❤

      Poista
  4. Olen jostain syystä varsin tatuointivastainen. Ne eivät vain istu minun esteettiseen kuvastooni. (Ei nyt puhuta siitä yhdestä lentokoneessa ohikulkeneesta miehestä jonka käteen oli tatuoitu jotain sellaista kuin "Vahvat käteni ovat sinua varten/voit nojata minun käsiini" tms - tosin englanniksi, ja joka sai minut hieman ...hmmm... pois tolaltani.)

    Minun versioni voimalauseesta on rannekoru (Vernadalta) jossa lukee "Unelmoi. Usko. Taistele. Uskalla. ♥" Se on pakko laittaa joka päivä käteen ja välillä, vaikeina hetkinä, vilkuilla vaivihkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Pois tolaltani..." repesin! 😁

      Hei, m i t e n olen kokonaan unohtanut korut tästä repertuaarista? Kiitos!

      Nuo neljä sanaa ovat oikein hyvät. ❤

      Poista
    2. "Pois tolaltaan" on musta yksi maailmankaikkeuden parhaista eufemismeista. Tai "understatementeista", jos niin haluaa ajatella ;-)

      Poista
  5. Eipä ole ensimmäistäkään tatuointia meikäläisellä, eikä ehkä tule olemaankaan. Olen ajatellut aikoinaan, että ottaisin lentävän pääskysen pienen tyttäreni muistoksi, ja ankkurin, joka symboloi pysyvyyttä ja voimaa selvitä kovistakin myrskyistä, sekä olisi samalla myös kunnianosoitus rakkaan merimiespappani muistolle.
    En vaan ole saanut aikaiseksi edes miettiä tatuointien paikkaa, saati toteutusta... Ja kun tässä vuosien mittaan olen nähnyt lukuisia pääskysiä sekä ankkureita toisten iholla, niin... siitä se ajatus sitten lopahti ;)
    Nykyään on nahka jo sen verran ryppyinenkin, ettei siihen mitään kuvia viitsi enää hakkauttaa, ja sehän taatusti sattuukin ihan pirusti!

    Voimasanoja ja -lauseita on meikäläisellä niin monia, joiden välillä en millään osaisi päättää, joten lopputuloksena olisi tekstiä täyteen tatuoitu täti-ihminen, apua!

    Parempi siis vaan yrittää pitää visusti nuo sanat ja lauseet mielessä, niin pysyy ehkä muistisairaudetkin loitolla ;)

    Ihanaa alkanutta viikon jatkoa ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jestas, ajattele jos tultais aivan rauhallisesti sanomalehtinä aamiaispöytään. Runoja, jokunen lyhyt novellikin nahkaan ikuisesti painettuna. 😂

      Ja nuo pääskyset ja ankkurit toisten iholla. Aivan! 😁
      Pidetään siis neitseelliset nahkamme. Ainakin toistaiseksi. Tarpeeksi kipua jo muutenkin joutuu sietämään.

      Poista
    2. Niin ja lisäys, ihanaa alkanutta viikkoa sinulle myös Ansku! ❤

      Poista
    3. Repesin ihan totaalisesti kun mielessäni näin meidät "sanomalehdiksi" tatskattuina :D
      Vannomatta paras, mutta näillä näkymin neitseellisen nahkani kanssa kuljen hamaan hautaan asti, sillä kipua en totta tosiaan haluaisi kokea enää yhtään enempää ;)
      Novelli, tirsk...en nyt pääse tästä ajatuksesta ylitse ihan heti, joten hihitellen täällä toivottelen hauskaa viikon jatkoa sinullekin Nelina ❤

      Poista
    4. Kaveri kerran nukahti pää pöytää vasten (alkoholilla ei tietenkään osuutta asiaan) ja heräs päivän lehden tekstiä peilikuvana poskessa. Ja tämä tarina on tosi, koska omin silmin todistin. 😁

      Poista
  6. Ihanaa, Kinttupolku-Marikan sivulta löysin sun kiinnostavaan blogiin.
    Mullakaan ei ole tatuointia, enkä varmaan edes ota. EN ole koskaan keksinyt asiaa, jonka haluaisin ihooni. Sellaista, joka olis mun JUTTU. Pari vuotta sitten hennatatuoin käteeni tekstin Because I can. Se oli (ja ehkä on) mun motto. Motto tuli eron jälkeen muutama vuosi sitten.
    Mutta tarvitsenko sitä tekstiä käteeni ikuisesti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä juuri! Ajat muuttuvat, mutta ihoon hakattu lause on ja pysyy.

      Kiva kun piipahdit, tule toistekin. 😊
      Mukavaa viikonloppua.

      Poista
  7. Iskemätön iho löytyy minultakin, joskin ajatuksen olen joskus tatuoinneille antanut. Hiukan pihinä ja hiukan kivulle herkkänä ajatus siitä, että laittaisin satoja €uroja neulan hakkaamana ihooni ei nosta värähtelyä kovin korkealle tasolle. On niitä parempiakin rahareikiä. Ja tarpeellisempia. Ja tosiaan, kaikki nämä mutkat minussa, niin voi taivas, että rypistyessään kauniskin näyttäisi joltakin ihan muulta!

    Niin, mutta se voimalause... Joskus muinoin päivittelin Facebookia hauskoilla latinankielisillä syvällisyyksillä. Siinä ehkä olisi ideaa, olisi sitten jotain, mitä vanhana yrittää palauttaa mieleen: "Miii-täs tämä nyt oikein tarkoittikaan...Aliquando insanire iucundum est." Kauniiltahan se kuulostaisi ja näyttäisi. Eikö?

    Vappua edeltävä suuri rutistus huhtikuiseen hulluuteen, Nelina <3

    VastaaPoista
  8. (Yksi kaupunkiloma ja keuhkoputkentulehdus myöhemmin)

    Latinankieliset lauseet ovat kyllä hauskoja - myös arvuutella mitä tarkoittavat. Siinä sitä olisi mietittävää muistisairauden orastaessa; miksi kädessäni lukee vaikkapa Canis meus id comedit (koirani söi sen). No koska se oli hyvä läppä joskus... 🙄

    Pidetään sit vissiin neitseelliset nahkamme. Omat syyni ovat samat kuin sinun. Toisaalta, jos tässä alkaa rahattomuus venyä...mitä jos myös mainostilaa 😂

    Vappuhali! ❤

    VastaaPoista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!