torstai 4. huhtikuuta 2019

Koira(nkakka)juttuja



(Varoitus; seuraava postaus sisältää pohdintaa eräästä someraivon kestosuosikista, koiraeläimen jätöksistä.)






Jokakeväinen koirankakkakeskustelu on virinnyt kotikunnassani jo hyvän aikaa. Sulavan lumen paljastamat liukumiinat kaduilla eivät korota kenenkään mieltä, mutta varsin makaabereja piirteitä saanut keskustelu lähti jälleen luisumaan kohti henkeäsalpaavaa kekseliäisyyttä yllättävällä intensiteetillä. Omistajavetoinen keräyspakko näet pitäisi koskea myös metsää. Eikä edes polkua, vaan metsää sinänsä. Koiraeläin ei saisi jätöstään paskoa sinne, mihin ketut, puput, hirvet ja muutamat muut luontokappaleet ne tapaavat tehdä – lenkkeilijöistä puhumattakaan. 

Muinoin kun ystäväni manasi koiriensa aina löytävän ihmiskasan luonnosta (jonka seuraukset jokainen voi kuvitella itse), ymmyrkäisenä tiedustelin tapaa erottaa jätökset juuri oman lajitoverimme tuotteeksi. Ystävällä oli tähän varsin tyhjentävä vastaus; eläimet eivät pyyhi.









Koirankakkavihaajat kohdistavat raivonsa hihnan väärään päähän. Vaikka olen toki osani saanut minäkin. Kävelen päivittäin kahden sinänsä suuren eläimeni kanssa lenkkiä kotikyläni raitilla, kakkapussit nätisti hihnasta roikkuen. En tiedä minkälainen kerään näiden kakat -banderolli tai huomioliivi muassaan pitäisi kulkea, jotta saisi kattavan synninpäästön haittaeläimien omistamisesta. Muistan hyvin senkin kukkapuskaansa kuopivan raivottaren, jonka lyhyeksi leikatun orapihlaja-aidan yli käyty keskustelu eteni jokseenkin näin;

- mutinaa, jupinaa, suun aukomista
- anteeksi? (ottaa kännykänkuulokkeet pois korvilta)
- niin, että on se kumma kun koirien pitää paskantaa meidän tontille…
- siis mitä? (kuulee, mutta ei ymmärrä)
- mikä siinä on, että pitää paskantaa siihen meidän tontille?
- en kyllä osaa sanoa, kun nämä eivät ole koskaan paskantaneet teidän tontille, kerään aina kakat pois (näyttää hämmentyneenä kakkapussia, joka roikkuu hihnassa).
- ei se pussien mukana kuskaaminen tarkoita, että kakat kerätään! Joku siihen aina paskoo!!!
- millä tavalla tämä nyt minuun liittyy?
- sulla on koira, koirat paskaa meidän tontille!
Kaksi. Koiria on kaksi, sinä puusilmä.
- sulla on auto pihassa. Tuolla logiikalla olet siis rattijuoppo?

Näkemiin, erityisen hyvää päivänjatkoa sinullekin.






Minut on nähty sinnikkäästi pyllistelevän milloin Hänen Ylhäisyytensä Isovillakoira armollisesti laskee tarpeensa kohtaan, jonka joku omistaa, tai jota joku taho hoitaa. Labbis tekisi tuotteensa mieluiten 100 m Venäjän rajasta, mutta urbaaniolosuhteissa se tyytyy pidättelemään aina metsään asti. Sille ei tulisi mieleenkään vääntää pötköä näkyvälle paikalle. Mutta mikäpä siinä, ärsyttävät ne läjät asfaltilla minuakin. Ja suuresti ärsyttävätkin. Lenkkarinpohjassa lemuava muistutus ihmisolennon laiskasta itsekkyydestä jaksaa jurppia joka kerta erikseen. Syy ei koskaan ole eläimessä, ei edes sellaisen omistamisessa. Syy on aina ihmisen, joka ei jaksa taipua polvista. 










Koirankakat pitää yksiselitteisesti kerätä järjestyslain puitteissa hoidetulta alueelta taajamassa. Kyse on siis laista, ei vain huomaavaisuudesta ja yleisestä viihtyvyydestä. Ehkä tähän nojautuen, koirankakkakeskusteluissa on kannatettu varsin ponnekkaasti koiraveroa. Olipa joku nopeasti laskenut valtion kirstuun kilahtavan 30–60 miljoonaa tuloa karvaturreista. Summalla ilmeisesti sitten työllistettäisiin kunnalliset kakkasiivoajat, sillä muuten en ymmärrä miten juuri vero linkittyy jätekasoihin asfaltilla. Ne, jotka jättävät keräämättä, jättävät todennäköisesti myös veron maksamatta. Tulotasoon ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Ehkä uhkasakko toimisi paremmin tuhansien kieltojen maassa, kun kerran terve maalaisjärki ei?
Toinen varsin liputettu idea on koira-ajokortti. Vasta kennelliiton kouluttama keräävä valioyksilö saisi omistaa koiran. Ja huom. nythän ei ollut kyse lemmikin kohtelusta, vaan sen aiheuttamien kakkaläjien kitkemisestä! 









En halua kirjoittaa koiravihaajien alimmasta ja henkisesti hyvin sairaasta lajista, myrkyttäjistä ja naulansyöttäjistä. He eivät ansaitse riviäkään ihmettelyä osakseen. Mutta mitä someraivoon tulee, lisään omaa hyvinvointiani jättämällä lukematta itsestäänselvyyksiä ylipäätään, etenkin niitä jotka saavat varsin ikäviä sävyjä. Aina on joku, joka jaksaa yllättää mielipiteellään, kuten nyt vaikka kakasta keskellä metsää. Omalla esimerkillään voi yrittää muuttaa asenteita, vaikka ei silläkään ihmeitä tehdä. Toivon silti, että joku joskus ja jossain, on edes pienesti ilahtunut nähdessään minut noukkimassa Hänen Ylhäisyytensä Isovillakoiran peräpään välittömässä läheisyydessä lämmintä ja tuoretta sitä itseään


Ilahtui tai ei – kerään silti. Se on lopulta mitättömän pieni vaiva siitä ilosta, mitä nämä hassut tuovat elämään. 

Wuf!







4 kommenttia:

  1. Kerääminan ja myös kisujen hiekkaloota on tosiaan pieni vaiva kaikesta ilosta. Olen tätä vihaa miettinyt ja en keksi muuta sanaa kuin pelko. Joskus jos ei esim. ole lapsuudessakaan tottunut eläimiin, voi pelätä eläimiä ja siitä sitten juontaa viha, kun ei kehtaa tietty pelkojaan myöntää. Muuten ne lapset jotka ovat kasvaneet kotieläinten parissa ovat taatusti miltei pääsääntöisesti eläinrakkaita.

    Meillä ei muuten ole tälläistä, joskus muutama kylähullu tapaus tullut vastaan, eräs kireisiin trikoisiin mm. alati lenkkeilevä nainen, luulisi endorfiineja vapautuvan, mutta ei. Meitä on moneen junaan ja monesti se eläinkin on kasvattajansa kuvajainen.

    Ihanan lempeän näköiset kaverit teillä.

    Aurinkoista viikkistä Nelina. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, repeilin tuolle "luulisi endorfiineja vapautuvan..." :D No niinpä!

      Lempeitä kavereita ovatkin, persoonia ja hassuja. Itse olisin lapsena halunnut oman koiran, tai edes jonkun lemmikin, mutta isäni oli allerginen ja vaikeasti "heinänuhainen". Akvaarioon oli tyytyminen.

      Lapselle eläin opettaa vastuunkantoa ja huolehtimista, mutta varsinkin murkulle usein se paras kaveri ja lohduttaja. <3

      Ihanaa sunnuntaita sinulle, Tiia. <3

      Poista
  2. Ensinnäkin ihanat koirat sulla. Meillä oli kultainen noutaja joka eli 15,5 vuotiaaksi ja voin sanoa että aikuistuttuaan ja opittuaan tavoille se ei koskaan suostunut tekemään tarpeitaan jalkakäytävälle/pyörätielle/polulle. Se siveästi rouvashenkilönä valitsi aina jonkun pusikon jonka viereen kyykistyi. Koirankakkakasa siellä missä kävellään/pyöräillään on ulkoiluttajan välinpitämöttämyyttä. Mutta se raivo kohdistuu sitten kaikkiin koiranomistajiin. Tuo sinun keskustelupätkä oli aika hykerryttävä; sullon auto, oletko rattijuoppo. Meidän mökin pihassa oli kaksi isoa hirvenkakkakasaa, huudanko metsään perkeleitä vai....

    No, kaikesta huolimatta leppoisia kevätpäiviä. Omaa Elsa-rouvaa on joskus ikävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Elsa-rouva. ❤ Kylläpä eli pitkään. Ikävä ja haikeus seuraavat varmasti mukana, vaikka aikaa myöten laimenevat - onneksi.

      Olen joskus lukenut, että koiralle olisi luontaista "tehdä piiloon isot tarpeensa". Kasasta kun voi päätellä esim tekijänsä sairaudet, jotka koiramaailmassa ovat yhtä kuin heikkoudet. Tiedä sitten.

      Mukavaa viikkoa sinulle Anli. ❤

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!