maanantai 22. huhtikuuta 2019

Tatuoimaton voimasana



Pääsiäinen alkaa olla viimeistä pyhää vaille taputeltu. Koska omani meni perinteisesti syvässä eksistentiaalisessa kriisissä ja erinäisiä oivalluksia, jopa kissan häntää nostavia päätöksiä tehden, tarvitsen vielä hieman aikaa jäsentää pohdintojani järkevään muotoon. Siksipä kirjoitan ihan jostain muusta. Kuten vaikkapa tatuoinneista ja voimasanoista. 



* * *


Minulla ei ole yhden yhtä tatuointia. Seikka ei johdu inhosta neuloja tai ihoon hakattuja kuvia kohtaan, vaan eräästä luonteeni peruspiirteestä. Kyllästyn näet kiusallisen helposti. Houkutteleva ajatus voimalauseesta tai yksittäisestä sanasta vasemmassa käsivarressa elää silti yllättävän sitkeässä. Ei, en ole sellaista hankkimassa, sillä kyllästymisriskin lisäksi punnittavaksi tulisivat seuraavat seikat;


Mitä sanaa kantaisin koko lopun elämääni? Rohkea? Uskalla? Elä? Entä jos sana ei olekaan enää ajankohtainen jossain kohtaa taipalettani? Pitääkö voimasanan rohkaista, vai rauhoittaa, jos on molempia vailla? Tyyni, rauha, toivo, usko, luota. Kättäni koristaisi pian sanakirja.
Ja ne lauseet sitten, suomeksi vai englanniksi? Be brave, ole utelias elämälle, amor vincit omnia, shit happen’s ja ananaskanaa kiinaksi.


Tarina kertoo naisesta, jonka ranteeseen on tatuoitu EI. Siitä on eri kätevä tarkistaa, mitä vastata kyseenalaisiin pyyntöihin ja erinäisiin reissuihin. Tuolla logiikalla omassani pitäisi lukea KYLLÄ! Nössölandiassa, jossa tapaan mukavuusalue –nimisessä kaupunginosassa aikaani viettää EI ei ole mikään ongelma.


* * *


Oletetaan, että olisin päätynyt vaikkapa sanaan uskalla. Siinä tatuointini kiiltelisi kelmun alla rasvattuna, kihelmöiden kahdesta ennakko-Buranasta huolimatta. Kotimatkalla iskisi kuumottava ajatus. Pitäisikö sananmuodolla olla uskallan, eikä käskysellainen? Uskalla, uskallan. Kaksi eri asiaa. Esitänkö käskyn itselleni, vai muille? Uskallan – entä jos kuitenkaan en? Laskuvarjohyppyjonosta kannoillaan kääntyneen ranteessa se sitten ilkkuisi. Ei se uskaltanut, ei tätäkään.


Ikuisena vatvojana todennäköisesti päätyisin katumaan – en edes sanaa, vaan sen muotoa. Varaisin ajan laseriin vaivalla punnitun poistoon, jättäisin kivuliaat kerrat kesken, ottaisin harjoittelija-alennuksella pilalle menneen päälle joko väsyneen leijonan tai liian suuren ruusun peittämään nolouteni rauniot, tai kulkisin lopun ikääni puoliksi raastettu lause käsivarressa.


Harmi, että nuoruudessani tatskat eivät olleet muotia. Olisi nyt muutakin kaduttavaa.


* * *


Kaltaisilleni vatvojille on kehitelty siirtotatuoinnit. Niitä voi vaihdella mielialatuulien mukaan. Kustomoituja ei tosin saa, ellei tilaa about 500 kpl haluamallaan tekstillä. Siinä sitä olisikin vuosiksi eteenpäin ”toivoa” ja ”rohkeutta”. Sukulaisille joululahjoja ja koulun arpaijaisvoittohin vähän vaihtelua, jos ei muuta. 
Oikeastaan en edes halua kuin jossain muodossaan oman voimasanan. Eräässä elämänlaadutustamokirjassa sellaisia neuvottiin kiinnittämään Post-it –lapuilla kaikille kuviteltaville kulkureiteille. Peiliin, autonrattiin, työpisteelle. Olen vahva. Luotan hyvään. Näen tarkoituksen. Jos en näe laskuja jääkaapin ovessa, mitäpä lotota pienten ja huonosti liimallaan pysyvien muistilappujen käyvän? Siellä niitä pyörisi autossa jalkatilan kumimatolla ja vessan lattialla. Haastavaa on.



Pärjäilen siis vastakin vitivalkoisen neitseellisnahkani kanssa, kuten olen tehnyt jo ensimmäiset neljä täyttä vuosikymmentä ja jokuisat vuodet päälle. Yritän löytää tsemppihenkeni jollain muulla tavalla. Vaikkapa hyväksymällä sen, etten ole ihminen jolla on kiitollisuuslistoja ja voimasanoja, kuin korkeintaan korviensa välissä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä.


Minkä sanan tai lauseen sinä kirjoittaisit itsellesi?





sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Sinä olet hyvä



Jos olisin keksinyt tavan puristaa pilleriksi ja purkittaa itsensä hyväksymistä, olisin miljonääri. Samaan tuoteperheeseen voisi toki lisätä omien rajojensa tervettä puolustamista, saavutustensa arvostusta, lempeää hyväksyntää ja mitä näitä nyt on. Ne sulattaisivat vankat vastalauseet, kehon ja mielen yli kävelevien mahdollistajat. En voi. En saa. En pysty. Minun ei kuulu haluta muuta, minä en ansaitse parempaa. Jos vain olisin viisaampi, kauniimpi, nuorempi tai lahjakkaampi. Loputon lista ankaran omavalmentajan ruoskaniskuja – sen joka katsoo peilistä.


Olen miettinyt tätä paljon. Harva suo itselleen asioita, joista ei mitenkään moittisi esimerkiksi parasta ystäväänsä. Kuten lepoa, omaa aikaa, oikeutta näköiseensä elämään. Tässä yksilöllisyyttä palvovassa maailmassa itsekkyys on yllättäen yhä varsin suuri pelote. Ironista kyllä, itsekkyyteen sairastumista pelkäävät eniten he, joilla on siihen vähiten aihetta. En tiedä kuinka moni mies sitten murehtii näitä, mutta naisotannalla tuntuu olevan varsin tavallista elää jollain tavalla vajaata elämää, koska ajatellaan sen palvelevan tarkoitustaan ja ennen kaikkea muita.









Koska viimeksi ajattelit olevasi juuri siinä missä sinun pitääkin? Juurevasti omalla paikallasi, omasta tahdostasi. Koska arvostit tekojasi, katsoit vartaloasi hyväksyvästi, kuittasit kädenheilahduksella puutteillesi? 
Unohda, aikamääreellä ei ole merkitystä. Sillä on, miten saat kelan pysähtymään, jos nauha päässäsi aloittaa taas Ankaran Omavalmentajan äänellä moittimaan ja arvostelemaan.

Tietenkin pitää kasvaa. Pitää oppia riitelemään rakentavasti, ottamaan vastaan palautetta, sietämään asioita ja ihmisiä, joita ei niin jaksaisi. Niin, ja sitä tylsyyttä ja ahdistusta, luopumistakin. Itsensä hyväksyminen ja lempeä ymmärtäminen eivät mitenkään sulje pois tärkeää tehtävää tulla Parhaimmaksi Mahdolliseksi Minuksi. Ikä armahtaa, mutta ei suinkaan kaikkea. Jossain kohtaa ehkä hyväksyy sen, ettei sattunut syntymään erityisen kauniina. Lauluäänessäkin olisi sanomista, eikä älyllä ihan mensaan päästä. Hyväksyntä ei tarkoita että pitäisi aina kaikista fyysisistä ominaisuuksistaan tai taipumuksistaan. Mutta niiden kanssa yleensä tulee jotenkin sinuiksi ainakin aikaa myöten, ellei nyt sitten sattunut jo lähtökohtaisesti saamaan "vähän erilaisia haltijakummeja syntymäjuhliinsa yltäkylläisine lahjoineen". 

Entä se mieli sitten? Ihmiset vaativat itseltään aivan uskomattomia asioita. 



Mitä jos sallisi olevansa vähän melankoliaan tarttuva, tehoiltaan hidas ja toisinaan sisäänsäsulkeutunut? Tämän ajatuksen kanssa teen toisinaan yhä töitä. Erityisesti introverttius tuntui haastavalta hyväksyä. Kuinka kukaan kahvitauoilta tuttu porukan sanavalmis pelle voi vakavasti väittää olevansa introvertti? Hän, joka on aina ihmisten kanssa työskennellyt? Helposti. Koska jokainen ulkoa annettu määritelmä meistä on yhtä kuin onnekas arvaus.
Sivuan hieman aihetta, josta tulen varmasti vielä oman juttunsa kirjoittamaan, mutta on huomattu, että ihmisen elinikäiset kiinnostuksen kohteet ovat jossain muodossaan olemassa jo alakouluiässä. Mikä kiinnostaa, motivoi, mitä pitäisi saada tehdä. Jotta voisi elää parasta mahdollista elämää, tulisi voida jossain muodossaan voida toteuttaa samoja asioita, joista nautti jo lapsena (terveissä rajoissa toki). Minä rakastin tarinointia, hauskuuttamista, ja … olla yksin. Noin muutama mainitakseni. Kumman vaikeaa sitä oli miltei neljä vuosikymmentä myöhemmin ymmärtää.








Ihmisten ongelmat ovat aika universaaleja. Ainakin siis nykyajassa ja hyvinvointiyhteiskunnassa. Kun aika ja voimavarat eivät enää mene katovuosista ja tartuntataudeista selviämiseen, voi hyvin alkaa potea riittämättömyyttä ja vajavaisuutta erinäisiä asioita kohtaan. Olen koko aikuisikäni ollut mestari juuttumaan näihin. Vasta viimeinen vuosi on ollut jotenkin oikein suurten oivallusten aikaa, kuin ilotulitusnäytöksen loppuraketit piirtäneet yhä suurempia ja näyttävämpiä valokaaria pimeälle taivaalleni. Voin hautaani asti kasvaa ja kehittyä, mutta minusta ei koskaan tule juuri sitä ihanneminää, jollaiseksi haluaisin. En halua tuhlata aikaani mahdottomaan. 



Huomaa hyvä itsessäsi, hyväksy särmäsi, pehmeytesi ja puutteesi. Korjaa sieltä, mistä voit. Älä tuhlaa energiaasi murehtimalla mitä voisit olla, mikäli se vain ei ole millään tavoin edes mahdollista – sillä jos se olisi, todennäköisesti olisit sitä jo. Puhu arvostavasti, tai jos et siihen pysty, ole hiljaa. Itsenä alituinen moittiminen voi toki ruoskia joitakin parempaa, mutta useimmat meistä se vain lannistaa. Lannistunut ei näe mahdollisuuksiaan. Lannistunut ei näe itseään, ei kuten muut näkevät.


Olet ihana. Olet ainutlaatuinen. Olet tarpeellinen. Olet riittävä. Olet oikeutettu. Olet onnistunut. Olet tärkeä. Osaat, pystyt, voit. Juuri kaiken tarpeellisen.

Itsensä ja puutteidensa hyväksyminen ja realististen parannuskohteidensa erottaminen ei tapahdu yleensä hetkessä. Ajatusurat ovat syvät, mutta niiden suunta vaihdettavissa. Jos päänsisäisellä puheellaan on kerran mahdollista vahvistaa surkeuttaan, miksi sitten jotain muutakin?






Ei. Sellaista pilleriä, joka näihin auttaisi, ei ole keksittykään. Lääkkeeksi käykin se ainoa toimivaksi todistettu. Nähdä hyvä itsessään. Lakata moittimasta ja inttämästä sille vastaan. Tänään. Huomenna. Joka päivä.

Sinä olet hyvä. 




sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Ajatus vai fakta



Otsikon mukaiseen kysymykseen törmääminen aloitti tapahtumaketjun elämässäni, jota vieläkin hämmästellen haparoin todeksi. Vaatinee hieman avaamista.


Meillä kaikilla on rajoittavia uskomuksia itsestämme ja ympäröivästä todellisuudesta. Hieman pessimistinen tulevaisuuskuva on itseasiassa ollut yksi ihmislajin selviytymistä tukevista seikoista. Paremman metsästyssaaliin toivossa tehty loikka kallionkielekkeeltä toiselle edellyttää uskoa onnistumiseen, tai ainakin riskianalyysin asettumista kohtaan ”kannattava”. Aina on ollut heitä, jotka yrittävät kaikesta huolimatta, onnistuvat tai putoavat kuolemaansa. Varmimmin säilyy hengissä, jos ei tee tavallisesta poikkeavaa. Silloin on tosin vaarana nälkäkuolema. Ainakin tässä teoreettisessa loikka -esimerkissä siis. Yhtä kaikki, tehdasasetuksena aivot tykkäävät epäillä asioita ja pysytellä totutussa. Siinä, joka on jo havaittu turvalliseksi ja toimivaksi.



Ihmisiä on kuulemma kolmea lajia; uhreja, selviytyjiä ja kukoistajia. Monet ongelmien moukaroimat saavuttavat selviytyjä -vaiheen. Omaa tekemistä ja olemista ei enää ohjaa uhriutuminen, vaan ihminen on oppinut keinoja selviytyä ongelmista. Mutta kukoistaakseen ei pelkkä selviytyminen riitä. Jotta voisi elää itselleen tarkoitettua elämää, pitäisi pystyä huomaamaan omat rajoittavat tunteet, erottamaan fakta ja ajatus. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki on mahdollista. Jalaton ei voi juosta, joten katkera haaveilu maratonista vie vain turhaa energiaa joltain muulta. Toisaalta, proteeseillakin voi kaiketi juosta. Nyt tullaan asiani ytimeen; osata erottaa mikä on fakta ja mikä rajoittava ajatus.

En oikeastaan pidä sanasta kukoistaa. "Itsensä näköistä elämää" on toinen yhtä niskakarvoja kutittava lausahdus. Niissä piilee itsekeskeinen harha. Mutta jotta voisi elää ilman turhaa ahdistusta ja omaviritteisiä ansoja, päänsisäisen tavaran kyseenalaistaminen kannattaa.

En mä osaa / pääse / pysty kuitenkaan. Ajatus vai fakta? Mistä tietää, ennen kuin on kokeillut?






Ajatukset ovat siitä hassuja, että niitä alkaa helposti elää todeksi. Silloin alun rajoittavasta väitteestä totisesti tuleekin fakta. Klassikkoesimerkki sinkkumaailmasta; en enää koskaan löydä ketään. Ihan takuulla rajoittava uskomus, mutta samalla myös ennuste, jota alkaa elää todeksi. Ehkäpä takana onkin pelko. Ihmisen yksi ydinpeloista, mitä jos jään yksin? On parempi tokaista Universumille ja kaikille uteliaille, että se juna meni jo. Parempi kuin olla haavoittuva ja takki alas asti auki. Paremmassa on vain se ikävä puoli, että jää yksin.

Rajoittavan ajatuksen takana on siis usein pieni mutta ja ponnekas pelko. Tutkimalla omia väitteitään pääsee aika nopeasti käsiksi näihin pirulaisiin. Mitä minä oikeastaan pelkään? Toisaalta joskus ajatusta erehtyy pitämään faktana ihan silkkaa väärinkäsitystä tai tietämättömyyttään. Ajatus voi olla myös meihin syvään iskostettu. Jos jollekin on jo lapsesta hoettu, ettei sinusta ole mihinkään, mitä muuta voi tulla tilalle?






Elämäni suurin tulppa on ollut ajatella, että en voi valita. Minun on pakko tehdä näin tai... Pakkojen aiheet ovat toki vaihdelleet ja osa niistä on varmasti näin ollutkin, mutta loppujen lopuksi ehdottomia asioita on elämässä aika vähän. 
Työuupumus. Olisin voinut esimerkiksi pyytää lyhennettyä työaikaa jo vuosia sitten. Pienemmät tunnit olisivat auttaneet jaksamaan, mutta pienempi palkka ahdisti ajatuksena liikaa. Tosiasiassa kyse oli rajoittavasta uskomuksesta. En ollut kokeillut, en siis tiennyt. Lisäksi haluttomuus tinkiä vielä jostain ajoi jaksamiseni edelle arvoasteikollani. Lopulta ahdistuksen lakipiste ylitti taloudellisen katastrofin ja irtisanoin itseni. Järkevää? Ei ehkä, mutta välttämätöntä. 

Nyt kun se isoin tulppa on irronnut, yritän tarkastella muitakin pinttyneitä mietteitäni; onko tämä ajatus, vai fakta. Jos tämä on ajatus, kenen ajatus se on? Rajoittaako ajatus elämästä kuten voisin elää, kukoistamasta? Tarkastelua helpottaa tieto, että ajatukset saavat aikaan tunteita, tunteet käytöstä. Jos siis minulla on tunne jostain, sitä on edeltänyt ajatus. Voin valita käyttäydynkö tunteiden mukaisesti.





Töistä irtisanoutuminen on ollut pahinta mitä olen koskaan tehnyt. Tai no, ero oli aikoinaan kyllä pahempi. Mutta se oli sitä eri tavalla. Näiden kahden repäisyn leikkauspisteessä seisoo hämmentynyt helpotus. Mikään päätös ei ole tullut tuskitta. Joskus päätös on ollut sittenkin olla päättämättä mitään. Toiset meistä loikkaavat varovaisemmin kallionkielekkeeltä, vaikka saalis sinänsä olisikin suuri ja hyöty ilmeinen. Tärkein oivallus omalla kohdallani on oppia selvittämään, miten ohitan tiedostamattoman autopilotin ja tarkastelen kriittisesti omia ajatuksiani.

Siinä sitä puuhaa lopuille vuosikymmenille. 


* * *



P.s. Mitä ajatuksia sinulle heräsi? Mistä voisi tunnistaa, onko jokin ajatus vai sittenkin fakta? Olisi kiva kuulla mietteitäsi.




torstai 4. huhtikuuta 2019

Koira(nkakka)juttuja



(Varoitus; seuraava postaus sisältää pohdintaa eräästä someraivon kestosuosikista, koiraeläimen jätöksistä.)






Jokakeväinen koirankakkakeskustelu on virinnyt kotikunnassani jo hyvän aikaa. Sulavan lumen paljastamat liukumiinat kaduilla eivät korota kenenkään mieltä, mutta varsin makaabereja piirteitä saanut keskustelu lähti jälleen luisumaan kohti henkeäsalpaavaa kekseliäisyyttä yllättävällä intensiteetillä. Omistajavetoinen keräyspakko näet pitäisi koskea myös metsää. Eikä edes polkua, vaan metsää sinänsä. Koiraeläin ei saisi jätöstään paskoa sinne, mihin ketut, puput, hirvet ja muutamat muut luontokappaleet ne tapaavat tehdä – lenkkeilijöistä puhumattakaan. 

Muinoin kun ystäväni manasi koiriensa aina löytävän ihmiskasan luonnosta (jonka seuraukset jokainen voi kuvitella itse), ymmyrkäisenä tiedustelin tapaa erottaa jätökset juuri oman lajitoverimme tuotteeksi. Ystävällä oli tähän varsin tyhjentävä vastaus; eläimet eivät pyyhi.









Koirankakkavihaajat kohdistavat raivonsa hihnan väärään päähän. Vaikka olen toki osani saanut minäkin. Kävelen päivittäin kahden sinänsä suuren eläimeni kanssa lenkkiä kotikyläni raitilla, kakkapussit nätisti hihnasta roikkuen. En tiedä minkälainen kerään näiden kakat -banderolli tai huomioliivi muassaan pitäisi kulkea, jotta saisi kattavan synninpäästön haittaeläimien omistamisesta. Muistan hyvin senkin kukkapuskaansa kuopivan raivottaren, jonka lyhyeksi leikatun orapihlaja-aidan yli käyty keskustelu eteni jokseenkin näin;

- mutinaa, jupinaa, suun aukomista
- anteeksi? (ottaa kännykänkuulokkeet pois korvilta)
- niin, että on se kumma kun koirien pitää paskantaa meidän tontille…
- siis mitä? (kuulee, mutta ei ymmärrä)
- mikä siinä on, että pitää paskantaa siihen meidän tontille?
- en kyllä osaa sanoa, kun nämä eivät ole koskaan paskantaneet teidän tontille, kerään aina kakat pois (näyttää hämmentyneenä kakkapussia, joka roikkuu hihnassa).
- ei se pussien mukana kuskaaminen tarkoita, että kakat kerätään! Joku siihen aina paskoo!!!
- millä tavalla tämä nyt minuun liittyy?
- sulla on koira, koirat paskaa meidän tontille!
Kaksi. Koiria on kaksi, sinä puusilmä.
- sulla on auto pihassa. Tuolla logiikalla olet siis rattijuoppo?

Näkemiin, erityisen hyvää päivänjatkoa sinullekin.






Minut on nähty sinnikkäästi pyllistelevän milloin Hänen Ylhäisyytensä Isovillakoira armollisesti laskee tarpeensa kohtaan, jonka joku omistaa, tai jota joku taho hoitaa. Labbis tekisi tuotteensa mieluiten 100 m Venäjän rajasta, mutta urbaaniolosuhteissa se tyytyy pidättelemään aina metsään asti. Sille ei tulisi mieleenkään vääntää pötköä näkyvälle paikalle. Mutta mikäpä siinä, ärsyttävät ne läjät asfaltilla minuakin. Ja suuresti ärsyttävätkin. Lenkkarinpohjassa lemuava muistutus ihmisolennon laiskasta itsekkyydestä jaksaa jurppia joka kerta erikseen. Syy ei koskaan ole eläimessä, ei edes sellaisen omistamisessa. Syy on aina ihmisen, joka ei jaksa taipua polvista. 










Koirankakat pitää yksiselitteisesti kerätä järjestyslain puitteissa hoidetulta alueelta taajamassa. Kyse on siis laista, ei vain huomaavaisuudesta ja yleisestä viihtyvyydestä. Ehkä tähän nojautuen, koirankakkakeskusteluissa on kannatettu varsin ponnekkaasti koiraveroa. Olipa joku nopeasti laskenut valtion kirstuun kilahtavan 30–60 miljoonaa tuloa karvaturreista. Summalla ilmeisesti sitten työllistettäisiin kunnalliset kakkasiivoajat, sillä muuten en ymmärrä miten juuri vero linkittyy jätekasoihin asfaltilla. Ne, jotka jättävät keräämättä, jättävät todennäköisesti myös veron maksamatta. Tulotasoon ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Ehkä uhkasakko toimisi paremmin tuhansien kieltojen maassa, kun kerran terve maalaisjärki ei?
Toinen varsin liputettu idea on koira-ajokortti. Vasta kennelliiton kouluttama keräävä valioyksilö saisi omistaa koiran. Ja huom. nythän ei ollut kyse lemmikin kohtelusta, vaan sen aiheuttamien kakkaläjien kitkemisestä! 









En halua kirjoittaa koiravihaajien alimmasta ja henkisesti hyvin sairaasta lajista, myrkyttäjistä ja naulansyöttäjistä. He eivät ansaitse riviäkään ihmettelyä osakseen. Mutta mitä someraivoon tulee, lisään omaa hyvinvointiani jättämällä lukematta itsestäänselvyyksiä ylipäätään, etenkin niitä jotka saavat varsin ikäviä sävyjä. Aina on joku, joka jaksaa yllättää mielipiteellään, kuten nyt vaikka kakasta keskellä metsää. Omalla esimerkillään voi yrittää muuttaa asenteita, vaikka ei silläkään ihmeitä tehdä. Toivon silti, että joku joskus ja jossain, on edes pienesti ilahtunut nähdessään minut noukkimassa Hänen Ylhäisyytensä Isovillakoiran peräpään välittömässä läheisyydessä lämmintä ja tuoretta sitä itseään


Ilahtui tai ei – kerään silti. Se on lopulta mitättömän pieni vaiva siitä ilosta, mitä nämä hassut tuovat elämään. 

Wuf!