sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Nainen, sä teit sen!



Minun täytyy tehdä tunnustus. Olen näet elänyt valheessa. Väittänyt muille miltei kaiken olevan mahdollista. Että rohkeuden puute on vain tiedon puutetta ja että et vielä tiedä, että tiedät. Ero, uusi ammatti, lasten saaminen, mikä tahansa muutos. Sinussa on kaikki viisaus!

Olen loistava ymmärtämään ja tsemppaamaan. Kaivamaan ihmisistä heidän parhaansa. Yhdessä, tietenkin. Ei minullakaan sentään kristallipalloa ole. Omassa elämässäni kuljen tiiviisti mukavuusalueellani. Varovasti ja horjumatta. Alisuoriudun, koska niin ei tarvitse laittaa itseään alttiiksi. Ristiriita alkoi käydä yhä rajummaksi. Miten voin ketään kannustaa muutokseen, jos itse pelkään sitä hysteerisesti?


Päätin alkaa elää, kuten opetan. Kulkea kohti pahimpia pelkojani. Lakata kysymästä, entä jos en kelpaa, osaa, en ikinä, enkä ainakaan enää? Entä jos kadun, eikä elämä kanna? Valitsin pahimman pelkoni, ja toteutin sen. Hyppään, eikä kukaan ole ottamassa kiinni.  




Työpaikan vaihtaminen vaatii rohkeutta. Hyppy tyhjään silkkaa hulluutta. Loikat ovat toisia varten. Ainakin nuorempia, heitä joille kaikki on vielä auki ja edessä. Minulle ei. Ikä on sulkenut ovia, joskus olen tehnyt niin minäkin. Tarkoituksella, tai tarkoittamatta. Mikä on paikkani? Olen kipuillut tämän asian kanssa jo kauan. Aina siitä asti, kun olin nuori. Hullua, eikö?


Vakituinen työ vakaalla työnantajalla on tavallaan kultainen häkki. Lähtemistä miettii kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta kanteilta. Kuka nyt huonompaan haluaa vaihtaa? Viime kesänä keräsin kaiken rohkeuteni ja aloin hakea uutta paikkaa. En väkisin, vaan tunnustellen mitä haluan tehdä. Sitten tuli heinäkuinen puhelu. Läheinen oli sairastunut vakavasti ja valitsin jäädä. Kultainen häkkini mahdollisti tehdä, kuten sydämeni sanoi; kulkea rinnalla ja olla se mitä voin. Peruin seuraavalle viikolle sovitut haastattelut. Kaikella on tarkoituksensa.


Kun tieto pienen toimistomme sulkemisesta ja henkilökunnan siirrosta tuli n. 3 kk sitten, tiesin aikani tulleen. Tieto ei tehnyt päätöksestä yhtään sen helpompaa. Jotain varmaan kertoo, että sanoin itseni irti viimeisenä mahdollisena päivänä, ja itsekin hämmästellen. En irtisanoutumista, vaan että todella uskalsin tehdä sen, mitä sydämeni sanoi. Tiesin, etten jaksaisi siirron mukanaan tuomia ”juttuja”. Haluan myös tehdä töitä arvojeni mukaisesti ja omaan työhöni vaikuttaen. En sano, etteikö näin voitaisi muuallakin tehdä. En vain näe sitä samoin. Talo on ollut hyvä ja viiden vuoden opit arvokkaita. Huonoja puolia on kaikissa ja kaikessa. Mitäpä niitä tässä erikseen kaivelemaan.


* * *


Olen saanut paljon viestejä, joissa onnitellaan rohkeudestani. Anteeksi mistä? En vain voinut elää ristiriitani kanssa! En voinut enää voida tämän pahemmin. Kävi kuten aikoinaan eroni kanssa; ahdistus saavutti lakipisteensä ja sen jälkeen lähtö olikin vain helpotus. Edeltävä prosessi vain oli vuosia pitkä. 


Olisin toki voinut jäädä roikkumaan, kunnes jotain varmaa tulee eteen. Lyhentää työaikaa (jos olisi ollut mahdollista, en tiedä), hakea vaikka sairauslomaa, pysyä kirjoilla ja kansissa kuitenkin. Se olisi ollut ehkä taloudellisesti järkevää, mutta ei reilua kenenkään kannalta. Halusin irti. Takana painoi liikaa kolmen vuoden takainen uupuminen. En ole koskaan siitä täysin toipunut, tuskin tulen olemaankaan. Tai ehkä ei ole kyse siitä, ehkä lopullinen toipuminen alkaa vasta omannäköisestä elämästä. 


Olenko siis rohkea vai tyhmä? Elän tulevat kuukaudet vailla varmuutta tulevasta. Pahin pelkoni oli juuri tämä. Enkä mitään muuta kokemusta näin paljon tarvinnut. Haluan laajentaa näkökulmaa. Ymmärtää pelon prosessia. Ja kaikkein eniten, haastaa pinttyneitä ajatuspolkujani. Kun olin päätökseni tehnyt, ja lopullinen varmuus koittavasta vapaudestani päivämäärineen tuli, alkoi yllättäen viritä keskustelua aiheesta ehkä. Se ehkä sijaitseekin sitten ihan muulla alalla. Kaikki on kuitenkin täysin auki, joka olisi aikaisemmin vain ahdistanut lisää. Nyt se tuntuu, no...ihan mukavalta!

* * * 

Seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan tunteelliset. Tapanani on nostalgisoida kaikkea, nähdä kultareunoja pilvillä, joiden tummuutta aina niin kauhulla katselin. Olen varmasti kaikkea ja yhtä aikaa. Surullinen, helpottunut, kärsimätön, haikea, riemusta halkeava. Ja aina kun epäröinti alkaa kalvaa, luen viestit uudelleen luurini ruudulta. Nainen, sä teit sen!






P.s. Olisi kiva kuulla kokemuksiasi ja ajatuksia aiheesta. Oletko tehnyt jotain sinulle ominaisen ajattelutavan vastaista, eksynyt epämukavuusalueelle tai saavuttanut ahdistuksen lakipisteen, jonka jälkeen jokin päätös on ollut lopulta ihan helppo? 



14 kommenttia:

  1. Mä - kaikesta huolimatta - onnittelen rohkeudesta <3

    Tunnistan niin hyvin tuon ahdistuksen lakipisteajatuksen omasta erostani. Sitä kohti oli kuljettu vuosia, tehty mitä osattu, terapiatkin käyty, mutta sitten kun se varmuus tuli, se oli suunnaton helpotus. Ja on edelleen, kaikesta taloudellisesta epävarmuudesta huolimatta.

    Voi elää omannäköistä elämää. Sitä olen hokenut ja niin olen kokenut. Se avaa niin paljon, helpottaa henkisesti.

    Olen varma, että sä asetut oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan, sulla on mahtavat eväät: ajattelu ja tunteet, tasapainossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos sinä ihana! <3

      Ennemmin taloudellinen epävarmuus kuin jatkuva ahdistus. Mitenkään taloudellista puolta väheksymättä siis.

      Toivottavasti joku paikka löytyy. Muukin kuin paperinkeräysmolokissa! :D

      Muksaa viikkoa Marjaana. <3

      Poista
  2. Mä nostan hattua sulle! Onnittelut itsesuojeluvaiston kuuntelemisesta!

    Itsekin olen jo siinä pisteessä, että nyt käy jo semmoisetkin vaihtoehdot, jotka ei olis missään nimessä käyneet puoli vuotta sitten. Niin se ajatus jalostuu.

    Jos mulla olisi toinen arjen kulujen jakaja niin olisin varmaan itsekin irtisanoutunut jo. Kielen päällä ollut jo niin monta kertaa!

    Kyllä se elämä kantaa :). Hyvä sinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti kantaa niin, ja jos ei, ainakin voin sanoa kaikille sateenkaaria, hattaraa ja kissanpentuja -tyypeille, että mitäs minä sanoin! :D

      Kyllä se ajatus jalostuu, juu. Omassa tilanteessani pitkään miettin juuri tuota kulujen jakamispuolta. En voi, pysty, halua laskea omia pakollisia menojani kenenkään toisen harteille, uusperheessä ajattelen lasteni olevan minun vastuulla taloudellisesti, vaikka toinen ei ikimaailmassa varmasti niin ajattelisi! Jokin itsenäisen naisen itsepäinen pakkomielle. Säästöjä onneksi on vähän ja taito elää suu säkkiä myöten. Tiedä sitten miten pitkälle riittävät.

      Tsemppiä! <3

      Poista
  3. Ihanainen, pitkästä aikaa! En onnittele, mutta rutistan sinua ja taputan olalle nyökytellen taputuksen tahtiin. Joskus on vaan tehtävä asioita jopa järjen vastaisesti, vailla lupausta siitä, että kaikki lopulta järjestyy. Ja silti uskon siihen, että niin se menee. Itse jätin eläkepaikkani (lue virka) viisitoista vuotta sitten, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään. Epävarmuutta se tiesi vuosiksi eteenpäin, mutta opetti elämään rohkeuteen, intuitioon, sisäiseen ääneen ja mitä näitä nyt on, uskoen. Ja päivääkään en ole katunut. Aina välillä sitä löytää itsensä housut kintuista, mutta niissäkin kohdissa voi vaan avata silmänsä ja katsoa peiliin. Vastaus löytyy sieltä.

    Toivotan sinulle siis iloa ja valoa sekä uskoa tulevaan, elämä kannattalee kyllä, kun uskalsit sen kyytiin hypätä! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana sinä! <3

      Rohkaisevaa kuulla, sillä tämänkin piti olla oma eläkevirkani. Varma ja vakaa. Olin juuri saanut työnantajalta muistamisen ja kesästä alkaen palkankorotuksen. Nimellisen, mutta sen symbolinen merkitys on meillä yhtä kuin "hienoa, hyvin vedetty!" Mutta sisäinen pakko siihen johonkin omaan paikkaan on vain suurempi, kuin tarve elää turvassa. Ei näitä meidän esiäidit ajatelleet. Ehkä nykyään on vain liikaa aikaa ahdistua. Tai, sitten koska valinnasta on ylipäätään tullut mahdollista.

      Ihanaa, että et ole katunut. Toivottavasti yllän samaan.

      Hali! <3

      Poista
  4. Haluan onnitella sinua rohkeudesta, sillä rohkea olet, vaikka mitä muuta väittäisit :)
    Tove Janssonin sanoin: "Ei ole konstikaan olla rohkea jos ei pelota."

    Minulla on tyhjän päälle hyppäämisestä kokemusta. Oikeastaan teen sitä jatkuvasti, sillä freelancerina saamani työsopimukset ovat aina määräaikaisia, enkä läheskään aina saa uutta edellisen päätyttyä. Olen hyväksynyt tämän taloudellisen epävarmuuden osana omaa elämääni. Ajoittaista, mutta yllättävän lievää ahdistumista esiintyy joskus vieläkin, mutta laajemmin tilannetta aina tutkaillessani, jäävät hyvät puolet reippaasti plussan puolelle. En halua enää mistään hinnasta antaa pois tätä mahdollisuutta työskennellä enemmän oman tahtoni ja jaksamiseni mukaisesti.
    Aiemmat ahdistumiset olivat sitä luokkaa, että jotain oli pakko tehdä. Muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan ollut kuin lähteä tarpomaan uusia, ei valmiiksi viitoitettuja, ja turvallisiksi tallattuja polkuja.
    Onhan tälläkin työelämän taipaleella tullut kompuroitua, mutta täysin rähmälleni en toivottavasti enää koskaan rojahda.

    Olen niin valtavan iloinen että päätit uskaltaa hypätä, mutta muista ettei kenenkään tarvitsekaan ottaa kiinni, sillä SINUN siipesi kyllä kantavat ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos niin paljon rohkaisevista sanoistasi, Ansku!

      Epävarmuudessa ilmeisesti sitten pystyy elämään, etenkin kun ne hyvät puolet peittoavat vähemmän hyvät. Tällaiselle turvallisuushakuiselle pitkänmatkan ohjukselle vakava opin paikka. Mutta on vain kuljettava omia polkuja. Kuten sanoit, niitä valmiiksi viitoittamattomia.

      Poista
  5. Kyllä minäkin rohkeudesta onnittelen, sillä kuuntelit sydäntä, ehkä järkeäkin, mutta et järkeä varmaa palkkapussia kohden, vaan kaikkia niitä muita sydämestä ja viisaudesta kumpuvia arvoja.

    Kyllä olen tehnyt vastaavan, kun irtisanouduin vakituisesta työstä, asunnosta kaikesta tutusta ja lähdin mieheni ja hänen kahden lapsen kanssa viideksi vuodeksi ulkomaille kuuden kuukauden seurustelun jälkeen. No mutta tässä ollaan, joten kannatta olla rohkea.

    Kovasti halauksia ja tsemppiä, sillä voin kuvitella, että tulee hetkiä, että pelottaa kovasti. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia! ❤

      Olet ollut rohkea, mutta samalla kuitenkin varma ja luottavainen. Onneksi lähdit miehesi matkaan! Elämässä on näitä nivelkohtia, "jos olisinkin". Jälkeenpäin voi vain olla tyytyväinen, että kaikki meninkin juuri kuten piti.

      Hali ❤

      Poista
  6. Onnittelut rohkeudesta! Minä olen niitä -kerran täällä vaan eletään - ja -asioilla on tapana järjestyä -. Varsinaisesti en tyhjän päälle ole koskaan heittäytynyt, mutta tehnyt kyllä paljon ratkaisuja fiilis pohjalta, ja ollut niihin yleensä tyytyväinenkin.
    Olen elänyt 20 v erittäin harkitsevan insinöörin kanssa, muuten saataisi spontaaneja vetoja löytyä enemmänkin! :D
    Työpaikan vaihto on aina huimaa, mutta kannattaa.
    Tsemppiä kovasti sen oikean duunin löytämiseen, ja iloista viikonlopun jatkoa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana! Fiilikset vaihtelee. Nyt kova glorifiointi käynnissä, mutta ehkä tämä tästä. 😊

      Poista
  7. Se, että tuntee -kuitenkin- tekevänsä oikein, on huippua! Hyvä sinä! Vaikka paljon on epävarmaa, se oma jännittynyt mutta tyytyväinen olo on parasta. Tästä alkaa taas jotakin uutta...

    Viisi vuotta mietin avioeroa ja kun sen sain sanottua, putosi kyllä koko maailma hartioilta. Samalla tapaa kuin sinä nyt, jäin pois työstä. Ei se rohkealta tuntunut, mutta oikealta.
    Hyvä sinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sen oman eropäätöksen jälkeen työn lopettaminen ei ihan järkyttävästi voi perustaa enää horjuttaa. Vaikka mitenkään kevyesti se ei tämäkään käynyt, mittakaavassa aika mitätön kuitenkin.

      Kiitos, ja hyvä sinäkin! 😁

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!