sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Havahtuminen



Oletko koskaan havahtunut johonkin omaa toimintaasi koskevaan asiaan täydellisen hölmistyneenä? Tuntenut itsesi tilannesokeaksi, vähän ehkä tyhmäksikin? Oletko selittänyt tarinaasi toisin ja kieltäytynyt näkemästä jaksamisesi todellista tilaa? Elämässäni on näistä lukuisia esimerkkejä. Tässä niistä viimeisin.






Omituinen välitila. En ole töissä, enkä työtön. Maanantaiaamuna ei soita kello. Kalenteri siistiytyi kerrasta. Missä minä olen?

Välitilan valtaa aivosumu. Pääni tuntuu olevan raskaana asioista, jotka ovat kasaantuneet vuosien varrella. Työstressi. Elämästressi. Mikähuolitahansakäy -stressi. Työni taisin aina hyvin. Olin skarppi ja tarkka, aivouupunut ajattelusta useinkin ja iltaäreä silkkaa väsymystä, mutta kaikenlaisille varoitusäänille varsinainen jyrä. En ole nukkunut kunnolla kuukausiin, jos ehkä vuosiinkaan. En ole ymmärtänyt miten lopussa kovalevyni oli, kunnes piti yllättäen opetella uutta asiaa aivan toisesta kontekstista. Klikkaa tuosta, lisää tuonne, laita ja laajenna. Niin siis miten?


* * *


Stressi tuhoaa aivoja. Huono uni elämää. Kuinka sokea ihminen voi olla itselleen?

Esimerkiksi näin. 

1,5 vuotta kivut "selittyvät" milloin milläkin, on niskajumia ja lavassa vissiin joku tulehdus. On ja off. Välillä vähän parempia aikoja, sitten taas huonompia. Pahimpina öinä herään jokaisella kyljenkäännöllä. Pahimpina päivinä lattia keinuu ja horisontti vaihtaa alati paikkaa. Näyttöpäätetyö, nainen ja niskat kipeänä. Ainahan niitä särkee ja huimaa, valivali. Olo on kokonaisvaltaisen huono.
Tammikuun alussa kuuluu uusi KRUTS, silmissä pimenee. "Lihasjumi" paljastuu vasta miltei 3 kk myöhemmin kookkaaksi välilevyn pullistumaksi, joka ahtauttaa hermojuuria. Siellä se on varmasti ollut, ihan siitä ensimmäisestä kerrasta lähtien. Ja vieläkin, siinä lääkärin vastaanotolla kuvia katsoessani mietin, kenen kanssa ovat omani vaihtuneet? 
Yhtäkkiä en olekaan kuvitellut kaikkea, luonut päässäni luulosairaita ajatuksia ja aistinut olemattomia. Sillä se on aina ollut yksi ydinpeloistani; valittaa turhasta, tai ylipäätään.

Pitkä sairausloma, leikkausarvioon kutsu. Onpa kummallinen uni.


* * *


Olen romu, rähjä ja kyllästymiseen saakka naureskellut ”eikä tässä vielä kaikki” ja ”eläin olisi jo lopetettu, hehheh”. Kuluvan vuoden kolmeen ensimmäiseen kuukauteen on mahtunut monta muutakin epäonnista tapahtumasarjaa, jotka ovat tehneet elämästä oikukkaan vaivojen vuoristoradan. Epikriisien määrä hävettää, sillä yllättävän tiukassa elää synnintuskainen ajatus alatisairaasta huomionhausta. Yhtäkään tutkimustulosta en ole kuitenkaan voinut kuvitella, en ultraa, en testiä, en verikoevastausta. Yhteenkään en olisi itse voinut vaikuttaa. Miten kaikki voikin tulla aina samalla ovenavauksella? 

Kropasta en ole huolissani – pää onkin kai jo toinen juttu. En ole masentunut tai iloton. Kaikki uusi vain vaatii kapasiteettiin nähden kohtuutonta pinnistelyä ja väsyttää. Koko. Ajan. Väsyttää. Tämä otti aikansa tulla, joten ottanee myös aikansa mennäkin. Nyt nainen vähän armoa ja malttia, jookos?!?



Pitää alkaa kuuntelemaan itseään ihan toisenlaisella korvalla. Sillä, joka edes tunnistaa olevansa kipeä. Kukaan ei ole vaatinut jaksamista äärirajojen tuolla puolen, en minä itsekään. En vain osannut ottaa asioita todesta. Korkea aika oppia.

Havahtuminen todellisuuteen, toiminta. On ehkä kovin kulunutta ja kliseistä hehkuttaa hidasta elämää. Joojoo, tiedetään. Näitä on joka akkainlehti täynnä, blogeja, kirjoja, haastatteluja kolmetoista tusinaan. Oli tai ei, tiedän millä kroppa saadaan kuntoon, mutta aivoille en oikein muuta keksi. Tarjoan niille nyt puidenlatvojen tuijottelua ja hiljaisuutta. Ihan niin kauan kuin tarvetta on. Ja ehkä vähän hyvää (aivo)ruokaa ja sympatiaakin. 

Täältä noustaan!




4 kommenttia:

  1. Tuo on tuttua, ettei vaan valita, ainakaan turhasta. Mulla kanssa kroppa on reistaillut viime vuosina ihan kunnolla, ja sen kanssa elämään opettelu on kyllä nimenomaan korvienvälien ruuvailua vaativa asia. Ei aina kovin hauskaakaan niissä tunteissa rypeä. Mutta näillä mennään, käydään vähän halailemassa puita ja porskutellaan eteenpäin. ;)
    Nyt sitä aikaa vaan itselle. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se juuri menee. Myös kipu ja kärsimys kuuluvat elämään. Täysin harhainen ajatus, ettei kroppa koskaan renaisi, tai että täällä kukaan olisi kaikelta kurjuudelta suojassa. Sen kanssa eläminen ja asian hyväksyminen onkin sitten sitä korvienvälin ruuvailua juuri, kuten sanoit.

      Puita en ole tänään varsinaisesti halannut, mutta niiden latvoja kylläkin sinnikkäästi tuijotellut. (=lue; vältellyt opiskeluun liittyvän kirjallisuuden lukemista).

      Kiitos ihana Taina. <3

      Poista
  2. Me tyypilliset suoriutujat, pysähdytään vasta, kun jokin osa putoaa kolisten maanääriin. Eikä se mukavaa ole, kaikkea muuta kyllä. Mitä jos nyt katselisit elämää uusin silmin, tarjoaisit hiukan armollisuutta ja lempeä itsellesi, tuulten huminaa aivojen kaarteissa ja vähemmän suoritteita kuin aikaisemmin? En tiedä, miten se oikeastaan tehdään, mutta ajatuksen hyvä, teoriassa, tiedäthän?

    Suuri, lämpöinen virtuaalirutistus sinulle, Nelina ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarjoan itselleni nyt totaalista pitkästymistä ja tyhjää kalenteria. Jännä sinänsä, että luulisi nyt jos koskaan olevan sellainen jännittynyt ja huomista elävä fiilis, mutta kävikin toisin. En äkkiä osaa pelätä mitäjosseja. Se "pahin" on mielestäni jo tapahtunut, eikä se ollutkaan yhtään niin pahaa. Nyt on jo helppo elää hetkessä.


      Eilen leikkelin jo kankaita "sillä silmällä", koska jostain vasemmalta iski vimma saada taas nähdä kättensä työt. Vaikka piirtäminenkin sellaista tavallaan on, ompelu ja kaikenlainen väkertäminen on ihan parasta. En ole tehnyt käsitöitä vuosiin. Ei ole ollut aikaa. Nyt on!

      Halaus sinulle, ihana! <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!