sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Havahtuminen



Oletko koskaan havahtunut johonkin omaa toimintaasi koskevaan asiaan täydellisen hölmistyneenä? Tuntenut itsesi tilannesokeaksi, vähän ehkä tyhmäksikin? Oletko selittänyt tarinaasi toisin ja kieltäytynyt näkemästä jaksamisesi todellista tilaa? Elämässäni on näistä lukuisia esimerkkejä. Tässä niistä viimeisin.






Omituinen välitila. En ole töissä, enkä työtön. Maanantaiaamuna ei soita kello. Kalenteri siistiytyi kerrasta. Missä minä olen?

Välitilan valtaa aivosumu. Pääni tuntuu olevan raskaana asioista, jotka ovat kasaantuneet vuosien varrella. Työstressi. Elämästressi. Mikähuolitahansakäy -stressi. Työni taisin aina hyvin. Olin skarppi ja tarkka, aivouupunut ajattelusta useinkin ja iltaäreä silkkaa väsymystä, mutta kaikenlaisille varoitusäänille varsinainen jyrä. En ole nukkunut kunnolla kuukausiin, jos ehkä vuosiinkaan. En ole ymmärtänyt miten lopussa kovalevyni oli, kunnes piti yllättäen opetella uutta asiaa aivan toisesta kontekstista. Klikkaa tuosta, lisää tuonne, laita ja laajenna. Niin siis miten?


* * *


Stressi tuhoaa aivoja. Huono uni elämää. Kuinka sokea ihminen voi olla itselleen?

Esimerkiksi näin. 

1,5 vuotta kivut "selittyvät" milloin milläkin, on niskajumia ja lavassa vissiin joku tulehdus. On ja off. Välillä vähän parempia aikoja, sitten taas huonompia. Pahimpina öinä herään jokaisella kyljenkäännöllä. Pahimpina päivinä lattia keinuu ja horisontti vaihtaa alati paikkaa. Näyttöpäätetyö, nainen ja niskat kipeänä. Ainahan niitä särkee ja huimaa, valivali. Olo on kokonaisvaltaisen huono.
Tammikuun alussa kuuluu uusi KRUTS, silmissä pimenee. "Lihasjumi" paljastuu vasta miltei 3 kk myöhemmin kookkaaksi välilevyn pullistumaksi, joka ahtauttaa hermojuuria. Siellä se on varmasti ollut, ihan siitä ensimmäisestä kerrasta lähtien. Ja vieläkin, siinä lääkärin vastaanotolla kuvia katsoessani mietin, kenen kanssa ovat omani vaihtuneet? 
Yhtäkkiä en olekaan kuvitellut kaikkea, luonut päässäni luulosairaita ajatuksia ja aistinut olemattomia. Sillä se on aina ollut yksi ydinpeloistani; valittaa turhasta, tai ylipäätään.

Pitkä sairausloma, leikkausarvioon kutsu. Onpa kummallinen uni.


* * *


Olen romu, rähjä ja kyllästymiseen saakka naureskellut ”eikä tässä vielä kaikki” ja ”eläin olisi jo lopetettu, hehheh”. Kuluvan vuoden kolmeen ensimmäiseen kuukauteen on mahtunut monta muutakin epäonnista tapahtumasarjaa, jotka ovat tehneet elämästä oikukkaan vaivojen vuoristoradan. Epikriisien määrä hävettää, sillä yllättävän tiukassa elää synnintuskainen ajatus alatisairaasta huomionhausta. Yhtäkään tutkimustulosta en ole kuitenkaan voinut kuvitella, en ultraa, en testiä, en verikoevastausta. Yhteenkään en olisi itse voinut vaikuttaa. Miten kaikki voikin tulla aina samalla ovenavauksella? 

Kropasta en ole huolissani – pää onkin kai jo toinen juttu. En ole masentunut tai iloton. Kaikki uusi vain vaatii kapasiteettiin nähden kohtuutonta pinnistelyä ja väsyttää. Koko. Ajan. Väsyttää. Tämä otti aikansa tulla, joten ottanee myös aikansa mennäkin. Nyt nainen vähän armoa ja malttia, jookos?!?



Pitää alkaa kuuntelemaan itseään ihan toisenlaisella korvalla. Sillä, joka edes tunnistaa olevansa kipeä. Kukaan ei ole vaatinut jaksamista äärirajojen tuolla puolen, en minä itsekään. En vain osannut ottaa asioita todesta. Korkea aika oppia.

Havahtuminen todellisuuteen, toiminta. On ehkä kovin kulunutta ja kliseistä hehkuttaa hidasta elämää. Joojoo, tiedetään. Näitä on joka akkainlehti täynnä, blogeja, kirjoja, haastatteluja kolmetoista tusinaan. Oli tai ei, tiedän millä kroppa saadaan kuntoon, mutta aivoille en oikein muuta keksi. Tarjoan niille nyt puidenlatvojen tuijottelua ja hiljaisuutta. Ihan niin kauan kuin tarvetta on. Ja ehkä vähän hyvää (aivo)ruokaa ja sympatiaakin. 

Täältä noustaan!




sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Omistamisähky ja tarvitsemisen kyseenalaistaminen


Taipaleeni opiskelevana neljän lapsen yksinhuoltajana löi minuun lähtemättömän leiman. En tiedä kuinka suuret vuositulot tarvittaisiin, tai miten muhkea pankkitilin saldo, jotta voisin vieläkään täysin pidäkkeettä ostaa asioita vain koska sattuvat silmää miellyttämään. Sen vain tiedän, että omani eivät ole lähelläkään.
Yllättäen kyse ei kuitenkaan ole edes rahasta. Tai, tietenkin oli – aluksi.


Vuosia ja vuosia pihistin kaikesta mahdollisesta omastani, jotta pystyin suomaan lapsille terveeseen järkeen perustuvan kulutustottumoisen elämän. Ostin meidän kaikkien vaatteet, kengät ym. alennusmyynneistä, kierrätin, vaihdoin, hankin käytettynä siitä mitenkään erikseen numeroa tekemättä. Poikain kanssa tosin jouduin sittemmin tekemään poikkeuksia äkillisen kasvupyrähdyksen tai pyöräntangon yli kaaressa lentämisen seurauksena, toisinaan ihan silkasta heltymisestä. Siinä kohtaa, kun teinimerkkistä eivät enää menkkahaukkafarkut tai marketin kengät saaneet sulamaan vuolaaseen kiitokseen, ovat voineet lahja – ja kesätyörahoillaan ostaa itse paikkaansa muodin taivaasta. Kummasti asioita oppii arvostamaan, kun niiden eteen on ensin tehnyt töitä.



Aina ei ole kyse säästämisestä. Joskus jotain ei vain "tule hankittua".
(19v ja poikamiesyksiö )



Asun pienellä paikkakunnalla, jossa on keskimääräistä hyvätuloisempaa kunnallisveronmaksajaa. Puhelinta ei kuitenkaan uusittu kerta vuoteen per lapsi, vain koska ”kaikilla muillakin on”. Asiaa ei onneksi tarvinnut perustella edes rahalla, ihan puhtaat järkisyyt riittivät. Itsetunto täytyy voida rakentua muutenkin, kuin laumahenkiseen omistamiseen perustuen, vaikka se nuorten kohdalla onkin ymmärrettävää. Tärkeintä on löytää jonkinlainen tasapaino tarpeiden ja järjen välillä.

Vaikka kaikkien mediaanien mukaan olimme varmasti äärimmäisen köyhiä, en koskaan alleviivannut sitä lapsille. Säästin myös heiltä salaa. Opettelin YouTubesta miesten hiustenleikkuun malliin (omillaan asuvat käyvät muuten edelleen äitiparturissa), ruoka tehtiin peruselintarvikkeista itse. Kaupassa kävin vain kun oli pakko, joka on muuten yllättävän tehokas keino karsia menoja! Valot ja laitteet sammutettiin milloin ei tarvittu. Suihkussa luttaavaa teiniä muistutettiin varsin napakasti sulkemaan hana. Vesiennakkomaksuisessa taloudessa kun on myös mittari ja kerran vuodessa joulun alla palautuva summa muhkea, ellei jokainen keksi seistä kahtakymmentä minuuttia lämpimässä vesihöyrysaunakylpyhuoneessa per siivu.



* * *


Tilastollisena köhänä koin, ettei mistään oleellisesta jääty paitsi. En ole matkustelevaa tai elämyshakuista sorttia, viihdyn kotona ja omieni kanssa. Eipä niiden lastenkaan joka oikkuun tarvitse lähteä mukaan, jos ei omiinkaan. Tähän olin toki oppinut jo suurperheen äitinä, jonka talouden toiselle vastuulliselle osapuolelle ei ollut rahankäyttögeeniä ihan syntymäasetuksena suotu. Ehkä minua kantoi myös tieto, ettei mikään vaihe elämässä kestä loputtomiin. 
Valmistuin, pääsin töihin. Maksan opintolainaa pois. Jossain kohtaa saavutin kummallisen tilan, jolloin en enää ympyröinyt tilipäivää kalenteriin. En tietenkään ollut valtion vaatimattomalla palkalla mitenkään varakas. Viimeistä kymppiä ei kuitenkaan tarvinnut arpoa enää leivän ja bensan välillä, mikä tarkoitti, että se vaatimatonkin riitti ihan erikseen jokaista mandariinia ja leipäpakettia harkitsematta. 






Tilannekohtaisesta köyhäilystä tuli jopa palkitsevaa. Vieläkin tavoitan saman onnesta hyrisevän tunteen, kun jokin mitä tarvitaan, on hyvässä alennuksessa. Aivojeni palkitsemiskeskus on kallistunut kai pysyvästi asentoon ”löytöjä”.


Nykyisin kulutustottumuksiani ohjaavat omistamisähky ja tarvitsemisen kyseenalaistaminen. En tekopyhäile tässä ilmastonmuutoksella tai ylemmillä arvoilla, vaikka toki takaraivossa kumistelevat. Pidän minäkin kauniista vaatteista, kengistä, laukuista, koruista ja kynsilakkavärin vaihtelusta. Niitä vain on jo kylliksi. En osta, jos en tarvitse. Mitä vähemmän vuoraan asuntoani tavaralla, sitä paremmin voin. Ostamatta jättäminen on vielä helppoa, tavaroiden perusteellinen konmaritus onkin sitten ihan toinen juttu. Vaikka pitäisi muistaa sekin, että kokonaan kulutushanat kiinni vääntäen luodaan aika monta työtöntä tähänkin maahan lisää. Ehkä tavaran sijaan pitäisi ostaa palveluita? Sanoo hän, joka leikkaa itse lastensa hiukset. (Köh.)


Niin, aihe ei ole vallan yksinkertainen ja mielipidettä on varmasti monta. En missään tapauksessa ylenkatso kenenkään kulutustottumuksia tai prioriteetteja. Joillekin sisustaminen ja uusin muoti ovat enemmän kuin harrastus tai intohimo, ei se minulta ole mitenkään pois. Kartan kaikkia ehdottomuuksia ja ismejä aivan yhtä tasaisesti. Tiedän vain sen, että omalla kohdallani kulloisessakin elämäntilanteessa avain on ollut tasapaino; tulojen, menojen, arvojen, tarpeiden ja tottumusten kanssa. Ymmärtää, että kaikkea ei voi saada heti, ja joitakin ei koskaan. 

Todellinen rikkaus sijaitsee lopulta korvien välissä.








P.s. Ovatko kulutustottumuksesi aikain saatossa muuttuneet, ja jos, niin mistä syystä? Mistä mieluiten pihistät (jos pihistät) ja mistä et missään tapauksessa? 



sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Nainen, sä teit sen!



Minun täytyy tehdä tunnustus. Olen näet elänyt valheessa. Väittänyt muille miltei kaiken olevan mahdollista. Että rohkeuden puute on vain tiedon puutetta ja että et vielä tiedä, että tiedät. Ero, uusi ammatti, lasten saaminen, mikä tahansa muutos. Sinussa on kaikki viisaus!

Olen loistava ymmärtämään ja tsemppaamaan. Kaivamaan ihmisistä heidän parhaansa. Yhdessä, tietenkin. Ei minullakaan sentään kristallipalloa ole. Omassa elämässäni kuljen tiiviisti mukavuusalueellani. Varovasti ja horjumatta. Alisuoriudun, koska niin ei tarvitse laittaa itseään alttiiksi. Ristiriita alkoi käydä yhä rajummaksi. Miten voin ketään kannustaa muutokseen, jos itse pelkään sitä hysteerisesti?


Päätin alkaa elää, kuten opetan. Kulkea kohti pahimpia pelkojani. Lakata kysymästä, entä jos en kelpaa, osaa, en ikinä, enkä ainakaan enää? Entä jos kadun, eikä elämä kanna? Valitsin pahimman pelkoni, ja toteutin sen. Hyppään, eikä kukaan ole ottamassa kiinni.  




Työpaikan vaihtaminen vaatii rohkeutta. Hyppy tyhjään silkkaa hulluutta. Loikat ovat toisia varten. Ainakin nuorempia, heitä joille kaikki on vielä auki ja edessä. Minulle ei. Ikä on sulkenut ovia, joskus olen tehnyt niin minäkin. Tarkoituksella, tai tarkoittamatta. Mikä on paikkani? Olen kipuillut tämän asian kanssa jo kauan. Aina siitä asti, kun olin nuori. Hullua, eikö?


Vakituinen työ vakaalla työnantajalla on tavallaan kultainen häkki. Lähtemistä miettii kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta kanteilta. Kuka nyt huonompaan haluaa vaihtaa? Viime kesänä keräsin kaiken rohkeuteni ja aloin hakea uutta paikkaa. En väkisin, vaan tunnustellen mitä haluan tehdä. Sitten tuli heinäkuinen puhelu. Läheinen oli sairastunut vakavasti ja valitsin jäädä. Kultainen häkkini mahdollisti tehdä, kuten sydämeni sanoi; kulkea rinnalla ja olla se mitä voin. Peruin seuraavalle viikolle sovitut haastattelut. Kaikella on tarkoituksensa.


Kun tieto pienen toimistomme sulkemisesta ja henkilökunnan siirrosta tuli n. 3 kk sitten, tiesin aikani tulleen. Tieto ei tehnyt päätöksestä yhtään sen helpompaa. Jotain varmaan kertoo, että sanoin itseni irti viimeisenä mahdollisena päivänä, ja itsekin hämmästellen. En irtisanoutumista, vaan että todella uskalsin tehdä sen, mitä sydämeni sanoi. Tiesin, etten jaksaisi siirron mukanaan tuomia ”juttuja”. Haluan myös tehdä töitä arvojeni mukaisesti ja omaan työhöni vaikuttaen. En sano, etteikö näin voitaisi muuallakin tehdä. En vain näe sitä samoin. Talo on ollut hyvä ja viiden vuoden opit arvokkaita. Huonoja puolia on kaikissa ja kaikessa. Mitäpä niitä tässä erikseen kaivelemaan.


* * *


Olen saanut paljon viestejä, joissa onnitellaan rohkeudestani. Anteeksi mistä? En vain voinut elää ristiriitani kanssa! En voinut enää voida tämän pahemmin. Kävi kuten aikoinaan eroni kanssa; ahdistus saavutti lakipisteensä ja sen jälkeen lähtö olikin vain helpotus. Edeltävä prosessi vain oli vuosia pitkä. 


Olisin toki voinut jäädä roikkumaan, kunnes jotain varmaa tulee eteen. Lyhentää työaikaa (jos olisi ollut mahdollista, en tiedä), hakea vaikka sairauslomaa, pysyä kirjoilla ja kansissa kuitenkin. Se olisi ollut ehkä taloudellisesti järkevää, mutta ei reilua kenenkään kannalta. Halusin irti. Takana painoi liikaa kolmen vuoden takainen uupuminen. En ole koskaan siitä täysin toipunut, tuskin tulen olemaankaan. Tai ehkä ei ole kyse siitä, ehkä lopullinen toipuminen alkaa vasta omannäköisestä elämästä. 


Olenko siis rohkea vai tyhmä? Elän tulevat kuukaudet vailla varmuutta tulevasta. Pahin pelkoni oli juuri tämä. Enkä mitään muuta kokemusta näin paljon tarvinnut. Haluan laajentaa näkökulmaa. Ymmärtää pelon prosessia. Ja kaikkein eniten, haastaa pinttyneitä ajatuspolkujani. Kun olin päätökseni tehnyt, ja lopullinen varmuus koittavasta vapaudestani päivämäärineen tuli, alkoi yllättäen viritä keskustelua aiheesta ehkä. Se ehkä sijaitseekin sitten ihan muulla alalla. Kaikki on kuitenkin täysin auki, joka olisi aikaisemmin vain ahdistanut lisää. Nyt se tuntuu, no...ihan mukavalta!

* * * 

Seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan tunteelliset. Tapanani on nostalgisoida kaikkea, nähdä kultareunoja pilvillä, joiden tummuutta aina niin kauhulla katselin. Olen varmasti kaikkea ja yhtä aikaa. Surullinen, helpottunut, kärsimätön, haikea, riemusta halkeava. Ja aina kun epäröinti alkaa kalvaa, luen viestit uudelleen luurini ruudulta. Nainen, sä teit sen!






P.s. Olisi kiva kuulla kokemuksiasi ja ajatuksia aiheesta. Oletko tehnyt jotain sinulle ominaisen ajattelutavan vastaista, eksynyt epämukavuusalueelle tai saavuttanut ahdistuksen lakipisteen, jonka jälkeen jokin päätös on ollut lopulta ihan helppo? 



sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Kevätväsymys



Puhki. Poikki. Katki, rätti, loppu, tööt ja mitä näitä nyt on. Väsymys on hiipinyt ihon alle, roikkumaan yläripsissä iltapäivisin ja tahmaamaan aivotoiminnan ajattelemaan vain yhtä; pääsisi jo nukkumaan. Nukkuminen ei kuitenkaan auta asiaa, aamut menevät autopilotilla. Ensin ajattelin, josko on tauti iskelmässä. Sitten tarjoilin stressiä selitykseksi. Ehkäpä kolmen vuoden takaisin totaaliuupuminen hiipii takaisin? Tein, kuten kuka tahansa itsediagnoosiorientoitunut ja tartuin googleen.





Kevätväsymyksen syiksi on tarjottu sitä ilmeisintä. Kun valon määrä lisääntyy, ihminen valvoo iltaisin myöhempään, mutta joutuu kuitenkin heräämään aamulla yhtä aikaisin askareisiinsa. Lyhyemmät yöunet väsyttävät seuraavana päivänä. Aijaa. Mikä sitten selittäisi meidän "aina saman verran nukkujien" uuvanhtamisen tilaa? Oma väsymykseni kun ei kysy uinuttujen tuntien määrää, eikä iltaelämäni ole millään tavoin venynyt unen kustannuksella. Syyn ja seurauksen täytyy sijaita siis myös jossain muualla.

D-vitamiinitasot, sanoo joku. Selitykseksi on tarjoiltu aakkonen kerrallaan erilaisia vitamiineja, hivenaineita, mutta myös aivojen välittäjäaineita. Valo saa aikaan hormonaalisia muutoksia, joiden pitäisi olla pelkästään positiivisia, mutta joihin talvihitaalla käynyt keho ei ihan hetkessä sopeudukaan. Itse lukeudun äkillisen kirkkaan valon shokeeraamiin. Kun on monta kuukautta lähtenyt aamulla pimeässä ja tullut kotiin samanmoisessa, näkemättä päivämaisemaa kertaakaan suljettujen kaihdinten välistä, saa keväthangista heijastuva aurinko aikaan jonkin lumisokeussukuisen väsymysreaktion. Pää kirkuu välittäjäainakaaoksessa, apua, hiljentäkää, nyt tulee ihan liikaa dopamiinia ja serotoniinia! Tilt. Error. Systems failure. Akka tippui kyydistä. 

Muutama viikko myöhemmin olo on (toivottavasti) tasoittunut ja unikin jokseenkin virkistävää. Riittää taas energiaa ja suunnitelmia ja päättymätöntä iloa pitenevistä illoista. Ainoa railo minun ja valoaddiktion välillä on aamushow, kun mikään seinään reunoistaan teipattu pimennysverho ja rullaverhojen päälle viritetty kangaskappa  ei riitä nujertamaan sinnikästä auringonsädettä aina jostain raosta kuitenkin. Uni karkaa, eikä tule takaisin. 







Kevät voi myös masentaa. Väsymys yksistään ei vielä tarkoita tai enteile sitä. Mutta keväällä masentuminen – tai sen jo olevan pahentuminen – on ihan todellinen ilmiö. Yllättävää kyllä, itsemurhista 80 % tehdään valoisaan vuodenaikaan. Keväällä etenkin miessukupuolen viimeisen ratkaisun kohdalla on valitettavan selvä piikki, eikä se ole sattumaa. Valo vaikuttaa meihin kaikkiin. Toiset välittäjäainamyrsky saa masentumaan, toiset väsymään ja kolmannet mennä porskuttamaan. 


Joogaisin jos taipuisin ja meditoisin, jos pääni tyhjentäminen olisi edes jokseenkin mahdollista. Sitä paitsi pehmeät keinot ja kaino puhe eivät tähän vaivaan auta. Luulen, että vain aika tekee niin. Sopeutuminen valoon ja aivojen oikkuihin. 
Koska verikokeista ei löytynyt mitään sinänsä selittävää, länsimaisen lääketieteen medikalisoimana hiivin seuraavaksi purkille. Nimittäin melatoniinisellaiselle. Olen näet piirtänyt kevätväsymykselle "teoreettisen viitekehyksen", jonka hypoteesi nojaa alkuperäiseen selitykseen viivästyneestä nukkumaanmenosta. Sillä vaikka kyllä nukahdankin illalla vaivatta, kropassa käy sama tuuli, kuin valosta villiintyneillä valvoskelijoilla; sisäinen kello jätättää. Virkistävä uni tulee alkutuntien sijaan myöhässä sisäisen kellon tai sitten sen digitaalisen repiessä ylös normaaliin aikaan kuitenkin. Ja sitä sisäistä kelloaan voi käskytellä pienellä annoksella aikaistettua unihormonia, kun ei kerran järkipuhetta kuuntele. Ihmiskoe alkakoon ja hyvin ihminen voikoon. 


Väsyllä tai ilman, vuoden paras puolisko on taas täällä. Huippua! 






P.s. Väsyttääkö sinua kevät? Vetääkö mieltä matalaksi vai alkaako riehakas lento? 




sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Melkein toteutuneet



Oletko koskaan päätynyt pitkän vatvomisen ja entä jossien jälkeen ratkaisuun, ja sitten tulee jotain? Matonkiskaisu kinttujen alta, hölmistynyt ilme nurin lattialla, miten tässä nyt näin kävi? Tiedän tunteen. Juuri, kun olen ponnistanut päätöksen tuskaisten polttojen jälkeen, vihdoin ajatellut, että olkoon se sitten niin ja niin edetään, Universumin Kepposvastaava säveltää hienon laulun, joka kertosäettään tapailee näin; tätä et nähnyt tulevan, tähän et varautua osannut…

Hienoa. No mutta hei kiitti.

Koska joudun tämän oman kepposeni kanssa nyt kärvistelemään vielä viikon muutaman, en voi asiasta yksityiskohtaisemmin avautua. Itse ilmiö on kuitenkin aivan liian herkullinen jättää käsittelemättä.



Muutama esimerkki

Pariskunta miettii sopivaa aikaa lapselle, on opiskelua, ja pätkätyötä ja talolainaa. Punnittavana myös maailman tilanne ja oikeus johonkin niin itsekkääseen, kuin omaan lapseen. Kun vihdoin, vuosien vatvomisen ja siirtämisen jälkeen aika voisi olla oikea, käykin ilmi, ettei omaa lasta sillä perinteisellä – eikä muullakaan tavalla – tule. Ei nyt, ei ennen, ei koskaan. Matto alta ja nurin lattialle?

Tai joku haaveilee vuosia turvallisen päivätyönsä vaihtamista epävarmaan tuloon unelmiensa ammatissa. Pohtii ja kääntää, riittävätkö usko, talous ja ikä vielä toteuttaa muutakin, kuin varman leivän pystyyn kuollutta todellisuutta? Riittääkö puolison palkka elämiseen epävarmat alkuajat, kun yritys vasta yskii käynnistymistään? Kukaan ei jarruta, paitsi ihminen ja mieli itse. Ja elämä. Sillä juuri kun pitkien selvittelyjen pohdinta on saavuttanut lakipisteensä ja ratkaisu on valmis, puoliso sairastuu vakavasti.

Tätä et nähnyt tulevan, tähän et varautua osannut…










Esimerkkien ei tietenkään tarvitse olla näin graaveja ja surullisia. Merkityksettömämpiäkin asioita ja tilanteita lipuu ohi erinäisin syin, eipä siinä. Onpa sitä itselläkin mennyt maksettu risteily sivu suun, kun lapsi sairastuikin vesirokkoon, eikä tuo ihan hirveän kauaa jaksanut harmittaa. Mutta että toteutumishetkeltään sellaiset, joita on vuosikausia miettinyt ja sopivaa ajoitusta odottanut? Herää yksi painokkaasti muotoiltu kysymys; mik-si.

En tiedä. Kukaan ei. Toiset uskovat sattumaan, toiset tarkoitukseen. Minä Universumin kepposvastaavan taidokkaan sarkastiseen huumorintajuun. Tyypillä olisi erityiset komiikan lahjat. Eipä siihen virkaan kai muuten valittaisikaan.






Homo sapiens on varsin elastinen laji. Kaikki järjestyy ja ihminen sopeutuu. Joskus siihenkin, ettei oikein mikään järjesty. Sitä vain…no…sopeutuu. Ja hyvä niin. Joskus huonommasta vaihtoehdosta kuoriutuu ykkösjuttu. Joskus parhaasta painajainen. Fatalistina piirtelen viivoja merkitysten välille ja näen syitä seurauksineen. Jos en ihan heti, niin jälkikäteen. Nyt on esimerkiksi varsin helppo huomata miksi en sattuman vuoksi pystynytkään aloittamaan eräässä yksityisessä terapia-alan oppilaitoksessa, joka nousi sittemmin ikävästi otsikoihin. Vastaavia on pienemmässä mittakaavassa varmasti lukuisia, salaisia onnenkantamoisia, tai surullisia suunnanvaihtoja, joista en tiedä yhtään mitään. Kukaan ei pääse kurkistamaan toista vaihtoehtoa, sitä jossa jos olisikin toteutunut.

Yritän ajatella, ettei kannata jäädä märehtimään mitä kaikkea olisi voinut olla, vaan ennemminkin miltä kaikelta onkaan säästynyt? Aina se ei onnistu, vaikka useimmiten kyllä. 

Nähtäväksi jää, mitä mieltä olen parin viikon päästä asiasta. 






P.s. Onko sinulla ollut jokin melkein toteutunut juttu, johon on viime mutkassa tullutkin käsittämätön ojaanajo? Entä onko joskus harmittanut asia osoittautunutkin sittemmin onnenkantamoiseksi? Olisi kiva kuulla lisää.