Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Yhdessä ja yksin



Olen katsonut nyt muutaman jakson ikiaikaista suosikkiani, tosin suomalaisversiona. Ohjelman terävin kiinnostavuus on kohdallani laantunut sitten kultavuosien, eikä B-sarjan julkkikset sinänsä jaksa kiinnostaa, mutta itse formaatti herättää paljon ajatuksia. Mikäli et ole koskaan seurannut sarjaa Selviytyjät, tässä lyhyt tiivistelmä; jaetaan ihmiset kahteen joukkoon kilpailemaan keskelle ei mitään, varusteinaan käytännössä ei mitään, edes välineitä tulentekoon. Yksi kilpailija kerrallaan putoaa kyydistä, mikä aiheuttaa yrityksiä liittoutua, kyräilyä ja edellyttää hyvää sosiaalista pelisilmää.

Ahdistavaa.


En ikimaailmassa pärjäisi Selviytyjissä. Ja nyt unohdetaan olosuhteet, univaje ja alituinen nälkä. Ensinnäkin, inhoan kaikenlaista pelaamista ihmissuhteissa. En osaa mielistellä, käydä kauppaa, enkä toisaalta omaa minkäänlaista kilpailuviettiä. Ryhmän puolesta taistelisin, yhtenä muista, mutta että voittaakseni yksilönä? Erityisen mielenkiintoinen ilmiö onkin juuri tuo ryhmäytyminen. Yhteisen tavoitteen eteen ihmislaji on kautta aikain liittoutunut, mutta myös liittoutumien sisällä sijaitsee klikkejä. Me ja ne toiset. Me, ja se yksi omituinen…





Olen saanut ilon kuulua joukkoon, kuten myös karvaan kokemuksen jäädä ulkopuolelle. Minusta saa ensivaikutelmana helposti etäisen kuvan. Kuulemma. Olen hyvinkin sosiaalinen omieni kanssa, hauskuuttaja, luotettava ja syvällinen keskustelija. Mukaudun ja sopeudun, joukkoon ja ihmisiin. Mutta mikään näistä ei tule läpi ensikättelyllä. Uudessa ryhmässä jään helposti sivuun tarkkailemaan. Vaikka sekään ei oikeastaan pidä yksin paikkaansa. Kunhan vain olla möllötän, omalla mukavuusalueellani, annan muiden ottaa tilansa. Miksi puhua vain silkasta rakkaudesta omaa ääneen, jos ei ole tuoda jotain lisäarvoa keskusteluun?

Monet ovat kerrat, jolloin olen tuntenut olevani jotenkin ulkopuolinen. Aina kokemuksessa ei ole ollut todellista perää, kyseessä on todellakin pelkkä tunne, ei faktuaalinen fakta. Jostain syystä ulkopuolisuuden kokemus ei ole enää vuosiin hiertänyt. Ehkä osittain siksi, että uusissakaan tilanteissa minua ei ole paiskattu keskelle epätoivoista selviytymiskamppailua, jossa vain pelitaitoiset pärjäävät. 
Vetäydyn toisinaan myös vapaaehtoisesti. Tästä hyvä esimerkki on opiskelu. Tulen mainiosti ryhmässä toimeen, mutta siinä missä muut jakautuvat sosiaalisen vetovoimansa mukaisesti pienempiin ryhmiin ja suuntaavat kello kaksitoista lounaspaikkoihin, minä marssin sushille vakiopaikkaani. Yksin. En olosuhteiden pakosta, en hyljeksittynä, vain koska haluan pienen palan rauhaa ja palautumista muuten niin intensiivisen ja sosiaalisen päivän keskelle. Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, mutta voi antaa valitettavan etäisen ja itseriittoisen kuvan. Vapaaehtoisesti yksin jäävät uhmaavat laumakäyttäytymisen psykologiaa. Erakoituneet eivät ole historian alkuhämärissä ihan niin hyvin pärjänneet, kuin ryhmän suoman suojan turvin. Ehkä siksi ulkopuolelle jääminen vastoin omaa tahtoaan tuntuu kamalalta. Kuuluminen laumaan on meihin koodattu tarve. Laumansa voi onneksi useimmiten valita. 






Yksi eniten riipaisevimmista kohtaloista ikinä, joita olen työssäni tavannut ovat aidosti yksinäiset. Ja heistäkin vielä ne, joilla ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Vanhemmat kuolleet, ei sisaruksia, ei ketään kelle soittaa ja tavata, paitsi ehkä viranomainen. Se jolla on kiire. Jolla olisi muutakin jonossa, kuin keskustella säästä ja maitolitran hinnasta. Surullista kyllä, jollekin saatan olla viikon ainoa kontakti. Yritän yltää sen arvoiseksi. Vaihtaa muutaman ylimääräisen sanan, olla kiinnostunut. Sillä lopultakin, mistä minä tiedän mitä hetken läsnäolo voi ehkäistä? Ymmärrän, ettei se riitä korvaamaan mitään, mutta joskus on edes hetken tarpeeksi.



Ihmisen on ilmeisen helppo solmia uusia ystävyyssuhteita 25 vuotiaaksi asti. Sen jälkeen homma alkaa käydä hankalammaksi. Uusia ystäviä ei ole enää niin helppo saada, eikä vanhoja pitää. Rakkautta voi etsiä monella tapaa, mutta mistä aikuinen löytäisi ystävän? Onneksi tehtävä ei ole sentään mahdoton. Jos mietin omiani, on joukossa vain yksi nuoruudestani. Loput ovat tulleet matkan varrella, usein vähän sattumalta ja varsin yllättävältä taholta. Toiset tulivat elämään vain käydäkseen. Jääneet ovatkin sitten kultaakin arvokkaampia, vaikka en ehdikään heitä tavata niin usein kuin haluaisin. Viestit kuitenkin kulkevat. Ja ajatukset. 


* * *


Torstaina on ystävänpäivä. Omalla kohdallani 14.2. sai uuden ja erityisen merkityksen, kun päivään piirrettiin ensitapaaminen avopuoliskoni kanssa kolme vuotta sitten. Jos minun pitäisi valita autiolle saarelle vain yksi ihminen, valitsisin hänet. Rakkaus ei kuitenkaan koskaan korvaa ystäviä, eikä ystävien määrä laatua. Se on hyvä muistaa kaikkina muinakin vuoden päivinä. 






Haluan itse olla se, joka mitä kuuluu -kysymyksen jälkeen malttaa kuulla vastauksenkin. Joka ei jyrää mielipiteillään, vie kaikkea tilaa, ime ilmaa ja energiaa. Odotan samaa takaisin. Ehkä siksi omat ystäväni ovat harvat. Mutta sitäkin paremmin valitut.


Niin, minusta ei ehkä olisi Selviytyjäksi. Taistelemaan paikasta suosiossa, pelaamaan omaan pussiini ja epäilemään jokaisen tarkoitusperiä. Onneksi selviytyminen tässä omassa pienessä elämäntilassa ei edellytä kilpailuhenkeä, saati kykyä manipuloida tai ostaa. Voi olla itsensä. Ja se riittää ihan joka päivä.  




11 kommenttia:

  1. Ensivisiitillä blogissasi. Löysin tänne Tiian blogin kautta ja liityin lukijaksi. Mukavaa viikkoa sinulle..tulen paremmalla ajalla uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ihanaa kun tulit! ❤
      Olen blogiasi kurkkinut, joskus jotain kommentoinutkin.

      Mukavaa viikkoa sinulle myös, Kristiina.

      Poista
  2. Tämä nyt oli niin eri tason kirjoitus, kuin oma hömppäjuttuni. <3 Miltei huimasi, sillä ihan kuin olisin lukenut omasta itsestä. Mutta tunnenkin merkillistä yhteyttä Nelina suhun ja osaat taikoa sanat todeksi ja koen niihin usein samaistusmispintaa.

    Itse asiassa ahdistaa aina uudet ihmiskohtaamiset ja se on sellaista vatsakivunomaista sressiä. En halua edes mennä juhliin, jossa on paljon uusia ihmisiä. Tutussa seurassa voin olla jopa kait hauska, ainakin omasta mielestäni, mutta erittäin vaivaantunutkin uusissa tilanteissa. Joskus tulee tosin vastaan ihmisiä, joiden kanssa juttu lähtee heti luistamaan ja toisten kanssa ei millään. Jos minkä koen vaikeaksi on kannanella hiljaista ujoa keskustelua.

    Näistä syistä ja tämä sun Selviytyjät vertauski hieman tähän toimii, vaikka onkin rajumpi juttu, esim. avaruusseikkailu oli kaikkinensa äärimmäisen raskas, koska jännitin niin niin kovasti.

    Oikein sydämellistä ja kivaa viikkoa, oot ihana. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun kommentit on kyllä niin huikeita, en kestä! 😍

      Nyökyttelen täällä, taas ja jälleen kerran. Niin paljon ajatukset kohtaa tässäkin asiassa. Paitsi yksi on kyllä iso eroavaisuus. En olisi ikinä (!!!) uskaltanut avaruusseikkailuun! Nostan hattua ja korkealle, ja vaikka jännitit, sinä et antanut sen estää! Eihän tuollaista oikeasti tapahdu! 😁
      Olet loistava esimerkki niin monin tavoin, rohkeudesta, päättäväisyydestä, asioiden toteuttamisesta vailla pienintäkään kovuutta.

      Että itse olet ihana. ❤
      Mukavaa viikkoa.

      Poista
  3. kannatella hiljaista ujoa keskustelua ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti oikein tavata kommentti uudelleen, kun en huomannut mitään outoa.😁
      Mutta juuri näin. Narulla kun on tunnetusti mahdotonta työntää...

      Poista
  4. Kuvan perusteella lie paikallaan onnitella kihlauksen johdosta?

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuleepa tuostakin kohta 1,5 vuotta. 😁

      Poista
    2. Et ole asiasta huudellut ainakaan niin kovaa, että minä olisin kuullut.

      -sohvasika

      Poista
    3. Saattaa johtua siitä, että em ole tainnut huudella ollenkaan. Tai en ainakaan muista.

      Poista
  5. Ihan samoin olen ajatellut. En selviäisi tuolla kahta päivää kauempaa. Ei sopisi omalle luonteelleni pätkääkään: minusta ei löydy kilpailuhenkeä, olen ihan liian kiltti, en osaa päsmäröidä tahi manipuloida ja pääsääntöisesti (välillä naiivisti) uskon kaikista aina hyvää.
    Onneksi ei tarvitsekaan.
    Omassa elämässä selväminen riittää mullekin oikein hyvin.

    VastaaPoista