tiistai 26. helmikuuta 2019

Hiihtolomaviikko



Perinteinen narinaviik…anteeksi…siis hiihtolomaviikko alkoi näilläkin korkeuksilla. Tytär pääsi kuvailemaan ”miltä nyt tuntuu” tunnelmat heti tuoreeltaan tylsiksi. Meillä kun lapsoset eivät ole perinteisesti lomailua kovin korkealle rankanneet. Älä ymmärrä väärin. Koulun painokerroin ei ole oppimisessa, vaan kavereissa.


Hiihtolomaviikolla kaikki lähtee johonkin. Jonka vuoksi on pelkästään hyvä, että Suomi on jaettu kolmeen vyöhykkeeseen lähtemisen ajankohdan suhteen. Eihän siitä mitään tulisi, jos kaikki änkeisivät yhtä aikaa Peurunkaan ja etelään. Riittää, että ensin ovat pääkaupunkiseudun kaupat, sairaalat, virastot ja liikennöinti kiinni, kun kaikki lähtevät lomalla johonkin. Ja kun etelä palaa sorvinsa ääreen ruskettuneen rentoutuneena, on seuraavan vyöhykkeen vuoro. Heidän onnekseen Helsinki-Vantaan kenttä on taas auki ja koneet nousevat ilmaan lentohenkilökunnan palattua viikon yhtäaikaiselta kaikki lähtee johonkin hiihtolomaltaan…

Tytär ymmärtää kyllä sarkasmia, mutta äskeistä eivät oikein halunnut. Kaikki lähtee onkin nyt puettu kaikki kaverit lähtee -muotoon. Voi anteeksi suo lapseni, äiti ei voi opiskella ihan koko ikäänsä samanlomaisessa ammattikorkeassa, vaikka aika monta vuotta teidän lapsuudestanne niin tekikin. Ja vaikka lomapäiviä tai palkattomia riittäisikin, tuhansien työntekijöiden talossa ei yksi riviäiti omiaan sanele. Toisaalta, äitiähän ei tässä lomailuun kysytty. Kavereita. Ei tyttö tarvitsisi mitään sen kummoisempaan kuin edes yksi hyvä ystävä, jonka kanssa kikatella päivät päät vastakkain. Kavereiden jälkeen tulisi hyvänä kakkosena viikko kanasaarilla tai hyvässä kotimaisessa kylpylässä shoppailuparatiisin kupeessa.

Hätäratkaisuna saturainen kouraan ja bussikortti toiseen? Mukavaa lomapäivää muru. Älä tuhlaa kaikkea kerralla! Nähdään kello seitsemäntoista, kun äiti tulee töistä.


Elämässä on hyvä oppia sietämään ainakin kahta asiaa; tylsyyttä ja kateutta. Luokkakavereiden snäpit oumaigaad -hotellista käyvät hyvästä harjoitteesta molempiin.





Luojalle, Universumille tai Kaikkeudelle kiitos, tänä vuonna sentään osa kavereistä jäi, sentään osaksi lomaa kotiinkin. Silti jaksaa hämmästyttää, miten niin moni lasten luokkalaisten vanhemmista on voinut pitää kaikki vapaansa aina samaan aikaan peruskoulun työaikojen mukaan. Heistä kun vain yksi on tiettävästä opettaja itsekin. Koululaisethan ovat vähän väliä lomalla. Kesällä, syksyllä, talvella, keväällä, itsenäisyyspäivän jälkeisenä ja taitaa siinä joku vappuunkin ympätty arkipäivä olla. Ainakin. Kenellä tavallisella työnorjalla on mahdollisuus lojua kotona joulusta loppiaiseen, kesällä kaksi ja puoli kuukautta ja viikot syksyllä ja keväällä päälle? Aika harvalla. Seikka joka tuntuu hämärtyvän, koska kaikki muka ovat lomalla...Onneksi vuosia on koluttu jo kylliksi monta, eikä kesän ylipitkälle tarvitse enää stressata varahoitopaikkaa. Nyt päiväkodin virkaa ajavat kesätyöt – jos teini ennättää sellaisen jostain saada.


Miten asiat olivat kultaisella kahdeksankymmentäluvulla? Yritin ja pinnistin. Vaan en saa päähäni yhden yhtä lomamuistoa, niitä ihania kesiä lukuun ottamatta. Mitä muinoin tehtiin vaikkapa hiihtolomalla, paitsi hiihdettiin? Tuskin olen alta kymmenkesäisenä hoitanut viikkoa viisi vuotta nuorempaa siskoani, joten ainakin hänen on täytynyt olla päivät mummilassa. Olinko minäkin? Ainakaan mistään tekemisestä, tai tekemättä jäämisestä, ei ole traumoja takinliepeisiin tarttunut. Silloin ei lomilla ylipäätään tehty erityisen mitään, korkeintaan sukuloitiin ja mökkeiltiin. Kenellä sitten kumpaakin oli. Omalta luokaltani muistan vain yhden pojan, joka kävi joskus etelässä. Sen perhe oli varakas. Viimeisen päälle sukset, reput ja lenkkarit. Luokkaretkellä kuudennella kiivejä eväänä, joita ensi kertaa porukalla hämmästeltiin.











Niin, olisihan se kiva itsekin lomailla. Vaikka eivät pitkään nukkuminen ja tyhjästä kämpästä nauttiminen tunnu jälkikasvua nyt kovin syvästi haittaavan. Osakseni on tullut huolehtia tortilla-aineet jääkaappiin ja vastailla teinien "saaks ottaa jäätelöä" viesteihin "muista viedä koirat". 

Kesällä kyllä tehdään jotain kivaa yhdessä. Halusivat tai eivät. 


* * * 

P.s. Mites siellä? Joko on lomat lomittu, vai onko lomaa ensinnäkään? 




lauantai 23. helmikuuta 2019

Oman elämän tarkastelu vuosi kerrallaan



Olen maannut muutaman päivän selän ja lonkat kipeiksi. Tauti nimeltä omituinen saapui sinnikkäällä kuvotuksella ja ykäololla, nousten siten aina vatsanpoltteen vuoksi suullisen verran kerrallaan röyhtäilyiksi ja lopulta kunnon kuumeeksi. Joka on muuten eri vänkä seuralainen näillä ikävuosilla. Siinä missä nuorena mittarilukemain laskiessa kolmekasista säädyllisiin, tauti helpotti kerrasta. Muutama vuosi(kymmen) myöhemmin olo on monta päivää kuin metron alle jäänyt. Mikä lie liioittelua, sillä metron alta harvoin kömmitään kertomaan olojaan ainakaan kovin yksityiskohtaisesti.


Miten paljon voikaan ihmistä heikottaa, huimata ja kaikki maistua metallilta? Ja mikä juttu on lihas – ja nivelkivut, joihin ei auta edes tuhti kuuri erimerkkisiä tohtorin määräämiä? Hauskinta, mies sairastui täsmälleen samalla kellonlyömällä, mutta jokseenkin eri tautiin. Hänellä huutaa keuhkoputket, minulla vatsa. Että josko tässä vielä viikoksi tauteja vaihdetaan?


Ellu + 40 kg "parantaa" makaamalla päällä. :D



Tänään piti mennä syömään hienosti kolmivuotisen taipaleemme juhlistamiseksi, joka tosin sai lukemansa ystävänpäivänä. Piti. Se vaihdettiin huomiseen brunssiin toiveikkaana sinkin, maitohappobakteerien ja positiivisen ajattelun voimalla. Saas nährä, sanois Juti. Mutta nyt siihen varsinaiseen asiaan. 


Jossain kohtaa täyttä ruokahaluttomuutta keksin aivoilleni mielekästä tekemistä. Olen näet jo vuosia kärsinyt seuraavanlaisesta irrationaalisesta ajatuksesta; en ole saanut elämässäni aikaan mitään. Tämä siis neljän lapsen, muutaman luetun ammatin, käsin raivatun tontin ja rakennetun talon, kolmannen pitkän parisuhteen ja ties monennenko muun uuden alun jälkeen ei muka tunnu yhtään naurettavalta väittämältä. Miete on kieltämättä typerä, mutta juontaa juurensa "olisi pitänyt" mallinnokseen. Tähän ikään mennessä olisi jo pitänyt…tehdä mitä? Siinäpä se. Saada valmiiksi jotain.

Keksin todistaa itselleni toisin. Otin kynää ja paperia ja aloin kirjoittaa elämäni tapahtumia vuosi vuodelta ylös. Nimenomaan ylös. Paperin alareunassa on syntymä ja siitä ylöspäin merkittäviä tapahtumia matkan varrelta. Ihan joka vuoteen en mitään mainittavaa saanut, siksi erityistä huomiota kiinnitinkin viimeiseen kymmeneen, joissa on sijainnut enemmän, kuin koko elämässä yhteensä! 

Koska pää on täynnä kaikkea turhaa, muisti rajallinen ja taipuvainen tehdä aukkojaan, keksin ottaa päiväkirjat ja muut kirjoitukseni avuksi, joita löytyikin läppäriltä aikajärjestyksessään kätevästi. Apua, mitä matkan varrella onkaan ollut! On sattunut ja tapahtunut ja ihan oikeastikin sattunut, mutta kaikesta tapahtuneesta huolimatta valmista ei ole tullut. Ja hyvä niin. Näen nyt kuitenkin kirkkaammin sen, mikä ennen peittyi johonkin epämääräiseen utuun. 
Aion jalostaa ajatusta vielä pidemmälle, jakaa elämää jaksoihin ja tarkastella elämää vaikkapa viiden vuoden pätkissä. Ei ehkä pelkästään hauskaa, mutta mielekästä. En yhtään ihmettele, miksi omaelämänkerrallinen kirjoittaminen on niin suosittua. Ja vaikka tästä ei nyt mitään jälkipolville näytettävää tulekaan, omalla kohdallani tapahtumien jäsentäminen yhdistelee irrallisia ja varsin tuulisia utuvuosia toisiinsa.



Antoisuudestaan huolimatta vanhojen tekstien lukeminen on ollut paikoin surullista. Mistä kaikesta ihminen voikaan selvitä! Säälin sinnikästä naista, joka neljän lapsen kanssa yksin antoi joka päivä parhaansa yli. Se selvisi siitä, ja loistavasti selvisikin! Tapu tapu olkapää, hyvin rekesi vedit, vahva käsivarsi.

Kai ne jossain jo järjestää itse-empatia kursseja ja elämänjanakirjoittamista alhaalta ylöspäin. Aikamatka elämääni oli kuitenkin tärkeä omakohtainen oivallus, vaikka jäikin vielä kesken. Kunhan tästä paremmin tokenen, aion kirjoittaa itselleni kirjeen noihin raskaisiin vuosiin. Täältä, vuosien ja tapahtumien takaa. Lohdullisen ja viisaan. Tai no, ainakin lohdullisen. Tai edes kirjeen.


Että eipä kai se hukkaan tämäkään selän ja lonkkien kipeäksi makuuttaminen mennyt. Kuten ei elämässä mikään. Joskus sen todistamiseksi tarvitaan kuumeesta toipuva tylsyys, pala paperia ja kynä. Siitä voi syntyä kartta, jana, kirje, referaatti, mollivoittoinen laulu tai vaikkapa värikäs maalaus. Mikä kellekin sopii. Oman elämän lempeä tarkastelu tekee hyvää kuitenkin, vähän kuten kevyt syöminen taudin jälkeen. 






Illalla tilataan kyllä pitsaa... 




P.s. 
Oletko koskaan kirjoittanut kirjettä itsellesi, joko tulevaisuudesta tai menneisiin vuosiin? Miltä tuntuisi ajatus omaelämänkerrallisesta kirjoittamisesta? Riittääkö huumoria ja lämpöä tarkastella menneitä tapahtumia empaattisesti, vai onko parempi säästää muistelot kiikkustuoliin? Olisi kiva kuulla juuri sinun ajatuksiasi näistä.







lauantai 16. helmikuuta 2019

MIten se nyt sillain meni?



Olen myötäsuremisen mestari. Imen tunnetiloja, eläydyn ja vaikutun varsin empaattisena ihmisenä. Liikutun usein, vaikka itkenkin harvoin. Siksi yllättävää ei ollut kollektiivisen murheen avokämmen kasvoille uskomattomalta kuulostaneen uutisen saavutettua minunkin ymmärrykseni kesken arkista työpäivää. Olli Lindholm on kuollut. Oikeasti?


En aio kirjoittaa suuria sanoja hänestä. Se olisi jotenkin tekopyhää, koskemattoman hangen pilaamista jonkun toisen jäljillä omiksi väittäen. Enhän minä tuntenut häntä, en edes koskaan tavannut. Kappaleensa kyllä kuuntelin puhki. Eput ja Yö, siinä nuoruuteni airuet, Dingon hypetykselle olin hieman liian nuori.
Tuntemattakin unelmia ja tekemisen draivia täynnä olevan, ja vielä nuoren ihmisen lähteminen täältä vetää hämmentyneen apeaksi. Kesken kaiken. Paino jälkimmäisellä.

Miten se nyt sillain meni?


Hetken elämä on taas haurasta ja arvot kohdallaan. Tai olivat ne ennenkin, ja rakkaus yhtä lumivalkoinen. En mitenkään voi väittää surevani vierasta ihmistä, olisi väärää sanoa niin. Tämä suru on ymmärrystä luopumisesta, miten voimattomia me kaikki olemme Suuren Tuntemattoman edessä. Lähteneellä ei ole enää mitään hätää, mihin, en tiedä. Mutta jääneiden vaikea tehtävä on ymmärtää miten kesken kaikki jää. Eikä mikään kai kuitenkaan.  


* * * 


Mahanpohjasta nipistää. Jännitys kouraisee pallean nyrkkiinsä, vääntää vatsalaukkua kaksi kierrosta itsensä ympäri ja jää sydämen päälle lepattamaan. Huimaa. Verenpaineet tai niskat? Nyt ryhdistäydyt nainen, pitäisi tehdä isoja ratkaisuja! Sellaisia järkevästi punnittuja ja kauaskantoisia. Pitäisi vissiin alkaa elää kuten opettaa. Mitä jos päätökset sotivat järkevyyttä vastaan? Hitto että on vaikeaksi tehty ihmisen elo, vaikka sitä kuinka ohjastaisi oikein, valjakko voi tyynelläkin kaatua.


Lähteä vai jäädä. Onko jääminen enemmän rohkeutta, kuin lähteminen? Ja ei, en nyt puhu parisuhteesta. Siinä on lähtijänä enemmän kokemusta, tähän päätin tahdostani jäädä. Mutta että ne muut päätökset? Työt ja toimet ja urautuvat ajatukset ainakin. Kuinka pitkälle säännöllinen palkka riittää sanelemaan aikani sisällön? Ahdistaa työt. Ahdistaa jäädä pois. Mitä jos en koskaan löydä omaa tilaani? Ahdistuksen määrä on vakio, vain aiheet vaihtelevat. 

Jostain syystä olen nukkunut hyvin, paitsi sen yhden kun aloin vatvoa illalla viimeiseksi. Virhe! Älä päästä mietettä lakanoiden väliin, älä ankaraa pohdintaa patjoihisi pyörimään. Pimennysverhoissa väijyy pessimistinen pelko ja kelloradion punaisissa digitaalinumeroissa ilkkuva aamuyön huoli. Ja vaikka nukkuisi, pää on väsymyksestä raskas.

Ajattelen tai ei, päivistä tulee viikkoja ja viikoista vääristynyt tiimalasi. Sen ympärillä valuu hiekka, mutta sisällä ei liiku mikään. Tee päätös, pysy siinä! Hyppää loikka ja peruuta askel. Jämähdä paikoilleen. Ravista itsesi liikkeelle. Tee edes jotain, elä, toimi, nauti, ime aistisi täyteen ja ymmärrä aikasi rajallisuus! Mutta ei ihminen toimi niin. Se junnaa samoissa ongelmissa, kokeillen samoja ratkaisuyrityksiä, tuloksetta.

Minäkin.


* * * 


Yhtäällä on ymmärrys. Toisaalla vakava huoli.Turvallisuushakuisuudesta tässä on kai pohjimmiltaan kyse. Niin helposti sitä alisuoriutuu, ei usko kykyihinsä, eikä ainakaan elämän kantavan, koska uskoo turvaan enemmän. Siksi on pakko kuljettaa itsensä niin syvälle epämukavuusviidakkoa, ettei löydä takaisin vaikka reitti tatuoitaisiin ihoon. Koska joskus turvallisuus on vankila. 
Lähden tai jään, molemmat tuntuvat yhtä pahalta. Jääminen, koska se sotii arvojani vastaa. Lähteminen, koska sekin tekee niin.

Entten tentten… Sinä tiedät mikä on parasta ja oikein, et vain vielä tiedä, mitä tiedät.


Kenen tahansa suhteellisen nuoren ihmisen äkillinen kuolema pysäyttää, koska se muistuttaa vallitsevan pysymättömyydestä ja varmuuden epävarmuudesta. Tänne synnytään ja täältä lähdetään. Väliin pitäisi mahtua koko elämä.
Aika on määräämätön, mutta aina rajallinen. Se ymmärrys edellä pitäisi mennä. Pitäisi kai pitää huolta, mutta ei kantaa sitä. Tai ainakaan liiaksi ja koko aikaa. 


* * *


Niin, en aio kirjoittaa suuria sanoja Lindholmin Ollista. Enhän edes tuntenut miestä. Tunnen vain suurta nöyryyttä tapahtuneen vuoksi. 

Perhanan elämä, jos kesken jäät.  




sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Yhdessä ja yksin



Olen katsonut nyt muutaman jakson ikiaikaista suosikkiani, tosin suomalaisversiona. Ohjelman terävin kiinnostavuus on kohdallani laantunut sitten kultavuosien, eikä B-sarjan julkkikset sinänsä jaksa kiinnostaa, mutta itse formaatti herättää paljon ajatuksia. Mikäli et ole koskaan seurannut sarjaa Selviytyjät, tässä lyhyt tiivistelmä; jaetaan ihmiset kahteen joukkoon kilpailemaan keskelle ei mitään, varusteinaan käytännössä ei mitään, edes välineitä tulentekoon. Yksi kilpailija kerrallaan putoaa kyydistä, mikä aiheuttaa yrityksiä liittoutua, kyräilyä ja edellyttää hyvää sosiaalista pelisilmää.

Ahdistavaa.


En ikimaailmassa pärjäisi Selviytyjissä. Ja nyt unohdetaan olosuhteet, univaje ja alituinen nälkä. Ensinnäkin, inhoan kaikenlaista pelaamista ihmissuhteissa. En osaa mielistellä, käydä kauppaa, enkä toisaalta omaa minkäänlaista kilpailuviettiä. Ryhmän puolesta taistelisin, yhtenä muista, mutta että voittaakseni yksilönä? Erityisen mielenkiintoinen ilmiö onkin juuri tuo ryhmäytyminen. Yhteisen tavoitteen eteen ihmislaji on kautta aikain liittoutunut, mutta myös liittoutumien sisällä sijaitsee klikkejä. Me ja ne toiset. Me, ja se yksi omituinen…





Olen saanut ilon kuulua joukkoon, kuten myös karvaan kokemuksen jäädä ulkopuolelle. Minusta saa ensivaikutelmana helposti etäisen kuvan. Kuulemma. Olen hyvinkin sosiaalinen omieni kanssa, hauskuuttaja, luotettava ja syvällinen keskustelija. Mukaudun ja sopeudun, joukkoon ja ihmisiin. Mutta mikään näistä ei tule läpi ensikättelyllä. Uudessa ryhmässä jään helposti sivuun tarkkailemaan. Vaikka sekään ei oikeastaan pidä yksin paikkaansa. Kunhan vain olla möllötän, omalla mukavuusalueellani, annan muiden ottaa tilansa. Miksi puhua vain silkasta rakkaudesta omaa ääneen, jos ei ole tuoda jotain lisäarvoa keskusteluun?

Monet ovat kerrat, jolloin olen tuntenut olevani jotenkin ulkopuolinen. Aina kokemuksessa ei ole ollut todellista perää, kyseessä on todellakin pelkkä tunne, ei faktuaalinen fakta. Jostain syystä ulkopuolisuuden kokemus ei ole enää vuosiin hiertänyt. Ehkä osittain siksi, että uusissakaan tilanteissa minua ei ole paiskattu keskelle epätoivoista selviytymiskamppailua, jossa vain pelitaitoiset pärjäävät. 
Vetäydyn toisinaan myös vapaaehtoisesti. Tästä hyvä esimerkki on opiskelu. Tulen mainiosti ryhmässä toimeen, mutta siinä missä muut jakautuvat sosiaalisen vetovoimansa mukaisesti pienempiin ryhmiin ja suuntaavat kello kaksitoista lounaspaikkoihin, minä marssin sushille vakiopaikkaani. Yksin. En olosuhteiden pakosta, en hyljeksittynä, vain koska haluan pienen palan rauhaa ja palautumista muuten niin intensiivisen ja sosiaalisen päivän keskelle. Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, mutta voi antaa valitettavan etäisen ja itseriittoisen kuvan. Vapaaehtoisesti yksin jäävät uhmaavat laumakäyttäytymisen psykologiaa. Erakoituneet eivät ole historian alkuhämärissä ihan niin hyvin pärjänneet, kuin ryhmän suoman suojan turvin. Ehkä siksi ulkopuolelle jääminen vastoin omaa tahtoaan tuntuu kamalalta. Kuuluminen laumaan on meihin koodattu tarve. Laumansa voi onneksi useimmiten valita. 






Yksi eniten riipaisevimmista kohtaloista ikinä, joita olen työssäni tavannut ovat aidosti yksinäiset. Ja heistäkin vielä ne, joilla ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Vanhemmat kuolleet, ei sisaruksia, ei ketään kelle soittaa ja tavata, paitsi ehkä viranomainen. Se jolla on kiire. Jolla olisi muutakin jonossa, kuin keskustella säästä ja maitolitran hinnasta. Surullista kyllä, jollekin saatan olla viikon ainoa kontakti. Yritän yltää sen arvoiseksi. Vaihtaa muutaman ylimääräisen sanan, olla kiinnostunut. Sillä lopultakin, mistä minä tiedän mitä hetken läsnäolo voi ehkäistä? Ymmärrän, ettei se riitä korvaamaan mitään, mutta joskus on edes hetken tarpeeksi.



Ihmisen on ilmeisen helppo solmia uusia ystävyyssuhteita 25 vuotiaaksi asti. Sen jälkeen homma alkaa käydä hankalammaksi. Uusia ystäviä ei ole enää niin helppo saada, eikä vanhoja pitää. Rakkautta voi etsiä monella tapaa, mutta mistä aikuinen löytäisi ystävän? Onneksi tehtävä ei ole sentään mahdoton. Jos mietin omiani, on joukossa vain yksi nuoruudestani. Loput ovat tulleet matkan varrella, usein vähän sattumalta ja varsin yllättävältä taholta. Toiset tulivat elämään vain käydäkseen. Jääneet ovatkin sitten kultaakin arvokkaampia, vaikka en ehdikään heitä tavata niin usein kuin haluaisin. Viestit kuitenkin kulkevat. Ja ajatukset. 


* * *


Torstaina on ystävänpäivä. Omalla kohdallani 14.2. sai uuden ja erityisen merkityksen, kun päivään piirrettiin ensitapaaminen avopuoliskoni kanssa kolme vuotta sitten. Jos minun pitäisi valita autiolle saarelle vain yksi ihminen, valitsisin hänet. Rakkaus ei kuitenkaan koskaan korvaa ystäviä, eikä ystävien määrä laatua. Se on hyvä muistaa kaikkina muinakin vuoden päivinä. 






Haluan itse olla se, joka mitä kuuluu -kysymyksen jälkeen malttaa kuulla vastauksenkin. Joka ei jyrää mielipiteillään, vie kaikkea tilaa, ime ilmaa ja energiaa. Odotan samaa takaisin. Ehkä siksi omat ystäväni ovat harvat. Mutta sitäkin paremmin valitut.


Niin, minusta ei ehkä olisi Selviytyjäksi. Taistelemaan paikasta suosiossa, pelaamaan omaan pussiini ja epäilemään jokaisen tarkoitusperiä. Onneksi selviytyminen tässä omassa pienessä elämäntilassa ei edellytä kilpailuhenkeä, saati kykyä manipuloida tai ostaa. Voi olla itsensä. Ja se riittää ihan joka päivä.  




keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kuusituntinen päivä tai nelipäiväinen viikko?



Vapaapäivä. Tai no, iltapäivällä oli yksi opiskeluun liittyvä parin tunnin kiepautus kaupungilla, mutta muutoin täysin aikatauluton rupeama keskellä viikkoa. Väistin kiusauksen ja laitoin kellon soittamaan normaaliin aikaan. Join kahvin kotona (!) ja kävin kaikessa rauhassa salilla. Kotiin palattuani raapaisin vielä koirat kavereiksi ja painuin umpimetsään. Tosin vain sen matkaa, mitä metsätyökoneen tekemillä jäljillä pääsin. Hanki kun haukkasi saappaanvartta hyvän matkaa polven yläpuolelle! En muista talvea, jolloin olisi näin paljon lunta ollut. 





Ja kaunista, niin kaunista. Näin kerrankin molemmat siniset hetket. Aamun ja illan: 









En muista yhtä toistakaan asiaa hetkeen tapahtuneen. Nimittäin voida olla yksin päivällä kotona. Älä ymmärrä väärin, rakastan laumaani ja olla heidän kanssaan, mutta hyvänä kakkosena tulee rakkaus tyhjää taloa kohtaan. Yksin. Hiljaisuudessa. Mikä ei toki pidä kummankaan osalta kokonaan paikkaansa, sillä karvakaverit ovat läsnä ja taustahälystä pitää huolen Supla tai jokin muut, jota kuunnella. Nyt tulee taikasana; vapaaehtoisesti. Voin valita hiljaisuuden ja äänen, tekemisen ja joutilaisuuden välillä. Voin valita. Koska aikaani ei määrittele kukaan tai mikään muu. Melko luksusta, sanoisin. Mitä jos näin voisi olla kerran viikossa? 


Näkymä tätä kirjoittaessa; Ellu mahtui juuri ja juuri tuolini ja pöydän väliin. Aina lähellä!



On tehty tutkimuksia, joissa työajan lyhentäminen lisää työtehoa. Tai ei, ehkä tiivistää on oikeammin. Kuuden tunnin työpäivässä ehtii tehdä kahdeksan työt, sillä ihminen ei todellakaan ole tehokas ja tuottava määräänsä enempää per päivä, per kuukausista vuosiin. Edellyttäen tietenkin, että kyse on määrällisestä työstä, eikä niinkään esimerkiksi jonkun toisten lasten kaitsemisesta tai muusta aikaan sidotusta. Omaanikaan ei voisi tehdä tehokkaammin tiivistämällä. Se ei vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Työajan lyhentäminen tarkoittaisi siten väistämättä pienempää palkkaa. 

Olen laskenut. Miettinyt, vertaillut, ajatellut mistä kaikesta voisi luopua. Mitä voisi tulla tilalle? Jos tekisin nelipäiväistä viikkoa, jaksaisin ainakin 25 % paremmin. Sama prosentuaalinen lovi kävisi tilipussilla, mikä saattaisi taas puolestaan pienentää jaksamisprosenttia. Tämä muuttuja mukaan lukien päädyin laskelmaan, jonka mukaan kaikkein ideaalisin tilanne olisi tehdä töitä kolme päivää viikossa. Mikä puolestaan edellyttäisi kakkosduunia tai ainakin tuottoisaa harrastusta – eli jälleen viiden päivän viikkotahtia. Osa-aikatyöhön voi saada soviteltua päivärahaa, mutta ei tapauksissa, joissa työntekijä itse haluaa lyhentää työaikaa. Tietenkään, etuus on tarkoitettu lisäämään työn kuin työn kannattavuutta ottaa vastaan, ei keski-ikäistä laiskuuttaan vähennellä omiaan. Etenkään koska olisi niin kiva kerran viikossa juoda arkiaamuna kahvit kotona ja kuunnella jääkaapin hurinaa autiossa kodissa.


* * *


Elän varsin vaatimattomasti jo nyt. En tiedä mistä voisin enää tinkiä, paitsi päivän lehdestä. Vaatteita en itselleni osta, kampaajalla käynnit kuolivat poninhäntäpituuden saavuttamiseen, en baareile, matkustele, haali tekniikkaa ja viihdykettä. Eikä syynä ole edes raha, vaan enemmänkin elämäntapa ja jonkinlainen kulutusähkyideologia. Mikä tekee palkan pienentämisestä jokseenkin haasteellisen toteuttaa. Mutta koska fyysinen työpisteeni – ja osin työtehtävätkin – tulevat muuttumaan ihan lähitulevaisuudessa, jää töiden ulkopuolista aikaa entistä vähemmän. Jotain on pakko tehdä, ellei taivaanlahjana tipu uutta paikkaa tarjottimella. Ja se jokin on ainakin yrittää neuvotella lyhyempi työaika taloudellisen katastrofinkin uhalla. Onhan sitä ennenkin eletty, kädemmästä suuhumpaankin. 


Jotkut pohdinnat tulevat päätökseensä vasta pakon edessä, kuten nyt tämä jo vuosia vatkattu lyhentäisin työaikaa, mutta kun raha... Samalla on jotenkin turhasta kitisevä olo, kaikilla ei ole töitä ja minä se poraan oman aikani vähyydestä. Oikein kermalla kuorutettu valivali. Mutta toisaalta aikaa ei voi kai liikaa vaalia ja arvostaa.

Vapaapäivä osoitti taas hetkessä viipymisen tärkeyden. Kaikkien sähköpostien, kännyköiden, aikataulujen, venymisten ja työelämäkuormitusten vastapainona. Viikonloppu ei yksinkertaisesti enää riitä palautumiseen uusien työkuvioiden myötä. Jos riittää nytkään. Ymmärrän hyvin ja selkeästi vajaan päivän (tai viikon) olevan tässä kohtaa järkevin ratkaisu, jopa mahdollinen työnantajan puolelta. En vain ymmärrää omaa vastarintaani asiassa; neljäsosa palkasta pois, aikaa vastaan? Nyt rohkeutta edes kokeilla, nainen! 

Huomenna on kuuleminen työpaikalla. Pitäkää peukkuja...  




sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Vielä muutama vuosi



Havahduin tänään aamulla herätessäni aivan kammottavaan ajatukseen. Sitä edelsi jokin uni tai pidempi mietepolku, en muista aivan tarkkaan. Mutta ajatuksen ydin kuului näin; mitä minä sitten teen?

* * *

Aina silloin ja tuolloin olen viipynyt saman kysymyksen luona. Mitä minä sitten teen. Mitä jos jään lasten kanssa yksin? Mitä jos en saakaa töitä? Mitä jos en pysty maksamaan vuokraa? Mitä minä sitten teen…
Aina olen kaikista josseista jotenkin selvinnyt, osasta jopa hyvin. Tällä kertaa kyseessä ei olekaan jos, vaan kun.

Mitä minä sitten teen, kun kaikki lapset muuttavat pois kotoa?


Tiedetään. Aivan järjetön miete joutilaan sunnuntaiaamun tulla. Tiedetään sekin, että olen aihetta aikaisemminkin täällä pureskellut, ainakin kevyesti näykkinyt. Mutta kun. 

Ensinnäkin, olen ollut kohta 23 vuotta äiti. Tulen olemaan sitä lopun ikääni, mutta tällä tarkoitan konkreettista ja kotona asuvaa äitiyttä. Minulla on kohta 23 vuotta ollut aina joku tai jotkut, joista huolehtia, joita ruokkia, joiden kuulumisia, tarpeita ja huolia varten olla. Näin on varmaan vielä ainakin kuusi tulevaa vuotta, mikä tekee lähiäitiyteni matkasta miltei kolmekymmentä yhtäjaksoista huolehtimisen vuotta. Pikkulapsiäitiyttä, isolapsiäitiyttä. Ja sitten loikka siihen, kun kukaan ei enää tarvitse.


* * *


Äitiys on valtava osa identiteettiäni. Harvinaiseksi tilanteen tekee se, etten juuri lapsistani ulkopuolisille juttele. Valinta ei ole tietoinen, luulen. Tai sikäli on, että johtaa juurensa aikaan, jolloin ihmisten ilmoille päästyäni halusin puhua tasan muusta kuin kakkavaipoista ja rikkoutuneista rinnanpäistä, tai kilvoitella siitä miten oma lapseni on se kaikkein fiksuin, nopein ja lahjakkain. Aikani näet kuuntelin hiekkalaatikon reunalla rotujalostuksen puitteet täyttävää kerskailua. Päätin, etten koskaan alennu samaan. Olen sisäisesti aivan valtavan ylpeä jokaisesta, se riittää. Miksi ylpeyttä pitäisi kahvihuoneessa kuulutella? Jos lapsi kouluttautuu korkealle, tai etenee jo hurjan nuorena urallaan, se ei ole minun saavutukseni. Ylpeyteni on enemmän liikutuksen lajia, koskee ihmisyyttä ja sitä mitä kukin on nahkojensa sisällä. Että se pelasti siilin kivittäjiltä ja koiran jäämästä auton alle. Otti rattijuopolta avaimet. Tarjoutui maksamaan tuntemattoman ostoksista puuttuneet eurot pienistä viikkorahoistaan. Sitä paitsi ihminen, jonka ainoa annos keskusteluun on meidän Matti sitä ja meidän Teppo tätä, on kuolettavan tylsä. Vähän niin kuin se raskas tuttava, joka puhuu aina ja vain ainoastaan sairauksistaan.






* * *


Mitä minä sitten teen, kun viimeinenkin muuttaa pesästä? Ajatus on täysin musertava ja sellaisena myös hiukan yllättävä. Enhän edes pidä perinteisistä mutsitöistä! Eikä kyse ole tarpeellisuudesta. En ole olemassa vain siksi, että saan lämmittää valmislaatikon arkisin kello 17. Mutta kun…minun tulee niitä niin ikävä!


Olenko ollut tarpeeksi? Läsnä ja lämmin? Olenko antanut tarvittavat eväät elämään? Näitä olen koko matkan ajan miettinyt. Mietin edelleen. Koska aina olisi voinut tehdä paremminkin, parhaastakin yli. Se kouraisee syvältä, pelottaa, ahdistaakin. 
Mitä jos pääni ei yksinkertaisesti kestä tyhjää kotia? En tarkoita vapautuvaa aikaa, ajan määrä on aina vakio, eikä sitä koskaan ole riittämiin. Tarkoitan emoilua, tarvetta tuntea poikastensa lämpö ja hengitys, läsnäolo, kysyä mitä kuuluu ja miltä sinusta tuntuu. Tänään, huomenna. Se kaikki on minussa niin syvälle kirjoitettu. Vielä sittenkin, kun pienet kädet lakkasivat kietoutumasta kaulani ympäri.

Vanhemman tehtävä on osata irrottaa. Jos lapsi ei sitä itse oikein taida, vanhemmaan pitää hellästi tuupata. Se tuntuu samalta, kuin pitäisi hypätä silmät auki kymmenestä metristä altaan syvään päähän; jokainen lihas pistää vastaan, vaikka pää sanoo nyt! Ei saa jäädä roikkumaan ihmisiin. Ei isoihin, eikä pieniin. Pitää luottaa ja luovuttaa, uljas lapsi eteenpäin elämälle. 

Selviän. Totun ajatukseen hiljalleen. Rakennan uuden identiteetin, varmasti. Suren tänään tyhjiä vuoteita, ja kun huomenna ovat isilästä palautuneet, ärtyilen lojuvia reppuja ja pöydälle unohtunutta juustoraastetta. Koska on maanantai ja kaikilla väsy ja nälkä.


Toivottavasti kuusi vuotta kuluu hitaasti!