maanantai 30. joulukuuta 2019

Kymmenvuotiskatsaus



Uusi vuosi alkaa ja sen mukana – katsantotavasta riippuen – uusi vuosikymmen. Periaatteessahan 2020 saattaa vain täyteen 2010 -luvun, sillä ajanlasku ei ymmärrä vuotta nolla. Mutta koska alkava vuosikymmen sentään kirjoitetaan eri tavalla, käytän minäkin puheenvuoron kymmenvuotiskatsaukselleni.






Kymmenessä vuodessa kaikki on mennyt uusiksi. Tai no, ehkä ei nyt ihan kaikki, mutta ratkaisevasti kuitenkin. Kymmenen vuotta sitten olin naimisissa, minulla oli pieniä lapsia, opiskelin unelmieni ammattiin kätilöksi ja asuin itserakennetussa omakotitalossa. Tässä kohtaa vuotta vuosikymmen nuorempi minä vasta vaivoin aavisteli tulevaa ja näki siitä korkeintaan merkillisiä unia. Nyt olen tukevasti ja ihan puhtaasti vain rakkaudesta parisuhteessa, kaksi lapsista on jo aikuisia ja muuttanut kotoa, olen opiskellut kaksikin uutta ammattia, vaikka kätilöksi en koskaan voinutkaan, ja käynnistelen omaa yritystäni. Kotina on ollut jo seitsemän vuotta pieni, mutta sitäkin kompaktimpi rivitalopääty, jossa olen muuten asunut pisimpään kuin missään ikinä.


Kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon iloa, mutta myös sitä vastakkaista skaalaa. Siihen on maalattu todellakin jokaisen värin, jokaista sävyä! Olen rakastanut, vihannut, ollut katkera, antanut anteeksi, jotain unohtanutkin. Olen selviytynyt asioista, joista moni ei saa edes kalpeaa kuvaa koskaan elämänsä aikana. Olen ylpeänä ja yksin, ja etenkin vastoin kaikkia odotuksia ja stereotypioita saattanut poikiani kohti aikuisuutta, jota ei leimaa äidin yksinhuoltajuus. Siihen on vaadittu joskus tiukkaakin päättäväisyyttä, mutta sitäkin enemmän rakkautta ja naurua. Toisaalta sain toteuttaa juuri sellaista äitiyttä, kuin halusinkin, kenenkään puuttumatta.


Olen saanut tutustua lukuisiin ihmisiin. Olen löytänyt uusia ystäviä ja kadottanut vanhoja. Uusiakin. Eläkeviraksi luulemani jäi sitten kuitenkin vain viiden vuoden ankaraksi rypistykseksi, joka opetti minulle enemmän, kuin koko työelämän mittainen ura. Itsestäni, ihmisistä.








Olen oppinut pyytämään apua ja anteeksi. Kiittämään. Olen itkenyt sangoittain, nauranut vatsalihakset kramppiin, tarttunut hetkeen ja ymmärtänyt päästää niistä irti. Tiedän millaista on opiskella aikuisena, venyttää jokaista penniä, turhautua, uupua, nousta, pitää puolensa ja toivonsa, vaikka kaikki ennusteet sotisivat vastaan. Tiedän, miltä tuntuu raskas ja miltä kevyt. Vastakohtien riipaiseva kauneus. Miten ihanaa on laittaa itsensä kauniiksi, tanssia aamuun, ja olla kaikesta täydellisen vapaa, vaikka jokainen päivä on muuten vain nyrkki palleaan. Miltä tuntuu elää parisuhteessa ja sinkkuna, molemmissa aina kai kaihoten toiseen, kunnes ei tarvinnut enää kaihota mitään tai ketään. Aina niin lepattava sieluni on vihdoin saanut rakkaudessaan rauhan.





Elämän haavoittuvuus on ihan toisella tavalla läsnä, kuin kymmenen vuotta sitten. Se on tullut ihmisten ja kokemusten myötä, näkemästäni. Kaikki paha ei aina tarvitse osua itselle, jotta oppisi ja ymmärtäisi oleellisen. En pidä enää mitään itsestään selvänä. En pitänyt varmasti aikaisemminkaan.


Kymmenessä vuodessa olen varmaan vanhentunut kaksikymmentä. Onneksi se kaikki ei ole vain ulkoista. Jos joskus tunsin olevani vanha sielu nuoressa ruumiissa, nyt on ruumiskin alkanut saada vuosia kiinni. Sen hyväksymisessä on välillä ollut tekemistä. Kremppojen ja kaikenlaisen hidastumisen. Tulevaisuudelta on onneksi vielä paljon mitä odottaa.


Kun nyt katson kymmenen vuoden taakse, en ole enää sama ihminen. Tämä pitää paikkansa myös kirjaimellisesti, sillä ihminen uudistuu soluiltaan koko ajan, hitaimmatkin kokonaan kymmenessä vuodessa, kuten luinen ranka. Siksi olemme tavallaan joka päivä uusi ja tuore painos itsestämme. Osa meistä on samaa, mutta suuri osa jo muuttunutta. Vuodet ja kerrokset ovat meissä olemassa, mutta ne eivät ole enää kokonaan "minä". Aika helpottavakin ajatus.  






Kymmenen vuoden kuluttua olen siis taas monella tapaa erilainen. Sinäkin olet. 


Oikein onnekasta, tapahtumarikasta ja lempeää vuotta 2020, sekä antoisaa tulevaa kymmenvuotista meille kaikille! 



(Kuvat Pixabay)





sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Hyvää joulua



Meillä ei tehty tänäkään vuonna joulusiivousta. Into on ehkä turhanaikainen, sillä tätä kirjoittaessani eletään sentään yhtä kokonaista päivää kallellaan kohti aattoa. Vielä tässä ehtii saada maanisen siivouspuuskan. Piparitaikinaa sentään syötiin tyttömerkkisen kanssa yksi kaupan pakastepakkaus, liikeni siitä uuniin ehkä noin neljä laiskaa possua. Taikinan syöminen on parasta, muutoin en pipareista juuri välitä. Niin ja leipoi tyttö tortutkin. Pakkasesta pellille ja hillosilmän kautta uuniin.











Vuosi vuodelta joulu tulee vähemmällä järjestelyllä. En käytä sanaa ”hössötys” sillä mielestäni iso osa juhlan aikaansaamista on nimenomaan järjestelyä, ei hössötystä. Enää ei tarvitse tilata pukkia. Lahjapaketit ovat pienentyneet huomattavasti, iso osa sujahtaa jo ihan kirjekuoreen – toivotusti. On suvussa toki uuttakin pikkuväkeä, jolle sentään saa ostaa liian äänekkäitä, liian isoja ja liian nopeasti ”katoavia” lahjoja. Mutta muuten kaikkinainen vaiva ja tekeminen on vähentynyt. Kahden tai kolmen sinkkunaisen ja lastensa joulu on tiivistynyt perinteiseksi perhejouluksi, joka otetaan vastaan omalla väellä, vaikka omia olivat hekin. Enää ei siis tarvitse edes suunnitella kuka tuo mitäkin. Aikuiset pojat tuovat itsensä. Toivottavasti jonain vuonna miniätkin.

Joulu on ihan paras juhla, pimeän talven ehdoton kohokohta, oikea ja viettäjänsä näköinen. Näin ei ole aina ollut. Ensimmäinen eronjälkeinen, kun talo oli myyty ja lapset jaettu, meni kuin käsivartta irti hakaten. Jo silloin päätin, etten ala toistaa samaa kaavaa. Teen joulusta juuri niin muuntuvan ja joka vuosi parhaan mahdollisen.







Nuorena perinteet olivat tärkeämpiä. Vaihdoin jouluverhot, koristelin kodin, muistin avata kalenteriluukun. Aatoksi silitin punaisen pöytäliinan, jolle laskettiin rahkavoitakinaan (itse tehty tietenkin) leivotut joulutortut ja Paraisten piparkakut, jonka taikina piti puolestaan valmistaa päivää ennen, ja joista paloi aina vähintään yksi pellillinen niiden muutoinkin tumman värin vuoksi. Kuusi haettiin sisään aatonaattona ja koristelitiin aattoaamuna. Kirjavilla palloilla, lippunauhoilla, käsintehdyillä narutontuilla. Sitten oli joulupuuro, joulurauhan julistus, joulusauna, jouluateria, lahjojen jako. Järjestys aina sama ja säntillinen. Nyt tuon muovikuusen kun vain sille tuulelle satun, yleensä mikä tahansa päivä joulukuun kuuden ensimmäisen jälkeen tai liki aattoa. Siitä tulee kieltämättä kyllä kiva valo ja joulumieli. Enää ei tarvitse edes koristella uudelleen pienten ripustettua kaikki mahdollinen ja mahdotonkin krääsä alaoksille. Ne pienet ovat jo isoiksi kasvaneet ja tekevät ihan muuta kuin koristelevat kuusta, vaikka kysyisikin. Niin, ja pallot ovat kaikki nykyään väriltään hopeiset. Paitsi tyttären lahjaksi ostamat keinuhevoset saavat rikkoa vähäistä värietikettiä. 







Joulusta on tullut rento ruokajuhla, jonka pääasia on koota lapset yhteen, syödä hyvin ja toivottavasti ilahtua edes jostain paketista. Kuinka kauan näin jatkuu, en tiedä. Ehkä jonain vuonna pojat löytävät minulle minät, joiden ehdoton perinne on olla omien vanhempiensa kanssa. Ehkä jonain vuonna meidänkin perhejoulusta kutistuu enää kahden aikuisen hämmestelevä hiljaisuus. Kenties ulkomaanmatka tai aatoksi osuva työvuoro. Tai sitten kompromisseja siitä, kenen luo kutsuttuna kunakin vuonna mennään. Tiedän ja ymmärrän, että tästäkin minä vielä luovun; kaikki mitä rakastan aattona kanssani yhtä aikaa. Neljä lastani sitten joskus perheineen, puolisoiden sukuineen, tapoineen, yhteen? Aina joku puuttuisi kuitenkin. Siksi jouluperinteet on hyvä miettiä joka vuosi uudelleen. Mikä meille tänä vuonna olisi se paras mahdollinen vuoden ihanin juhla?













Aattona saan rakkaani tänne. Vielä saan laittaa pöydän notkuvaksi ja tuntea läsnä ne kaikki vuodet ja kerrokset yhtä aikaa, kun pienet kädet koristelivat kuusta ja kärttivät saada avata edes yhden paketin etukäteen. Ne ovat ne samat kädet, jotka nyt räpläävät puhelimia, joita ei silloin vielä keksitty ja silittävät koiria, joita ei vielä ollut. Jotka ovat ihan yhtä malttamattomat ja höpisevät ja isot ja pienet yhtä aikaa. Ja jotka joskus vielä tulevat äitinsä jouluperinteet rakkaudesta puolisoonsa vaihtamaan. Niin se menee, niin sen on mentäväkin.



Haluan toivottaa oikein ihanaa, ja eniten; näköistäsi joulua. Rohkeutta muuttaa sitä, mikä ei ole enää tarpeen ja vaalia sitä, minkä arvoisekseen koet. Ja jos et joulusta niin perusta, muista että muutama päivä niin se on tämäkin taas ohi ja saadaan jakaa mielipiteitä raketeista ja niiden tarpeellisuudesta.




Hyvää joulua!




sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Kun nainen vanhenee



Sain juuri päätökseen kahden vuoden opiskelurupeaman. Olo on kieltämättä kovin kevyt ja helpottunut, samalla myös haikea. Opiskelutovereita ja opiskelun mukanaan tuomaa oivaltamista tulee ikävä, mutta loputonta työsarkaa, raportointia ja aikatauluja ei. Siitä käsittämätön on ihmismieli, että se pohtii jo mitähän seuraavaksi. Jossain kohtaa näet ymmärsin, mitä ”aika kuluu kuitenkin” tarkoittaa. Kaksi tai mikä tahansa X vuotta eteenpäin tuntuu pitkältä, mutta kuluu joka tapauksessa. Käytti sitä sitten jollain tapaa hyödykseen tai ei.





Valmistumisen lisäksi samalle päivälle osui trippimittarin nollaus uuden kolmekuusvitosen vuoksi. Kauhistutti, mutta eri tavalla kuin ennen. Tässä on enää harvakseltaan vuosia aikaa sopeutua siihen pelottavaan tasalukuun, joka alkaa hitaasti mutta varmasti laskostaa erityisesti naisia näkymättömiksi. Imagokysymys, vallitseva mielipide vai tilastoharha? Sanopa se. 
Mitä tulee mieleen vanhenevasta naisesta? Ohuet limakalvot, hauraat luut ja Tena-paketti vessan allaskaapissa? Toki tasavertaisuuden vuoksi, ei se kuva vanhenevasta miehestäkään nyt niin ylitsevuotavan mairea ole. Elämä on luopumista, vitaalisuudestaankin. Mielikuvilla, ilman. 













Jos puhutaan työelämässä menestymisestä, viisikymppinen mies mielletään herkästi vakaaksi ja kokeneeksi johtajatyypiksi. Nainenkin voi olla sitä, etenkin kun meillä on paljon esimerkkejä upeista, vahvoista vaikuttajanaisista eri aloilta. Valitettavan usein käsitys kallistuu toiseen suuntaa. Se mukaan viisikymppinen nainen on vaihdevuosissa kärvistelevä kärttyinen ja ailahteleva korppu, jonka työuran juna meni jo siinä neljänkympin korvilla, kun lapset oli jo sentään tehty, mutta munasarjojen lakastuminen ei ollut vielä totta. Käsitys vanhenevasta naisesta ei ole erityisen myyvä. Ikään kuin CV:n nurkkaan pitäisi käsin väkertää lupaus käyttää ainakin hormonikorvaushoitoa sitten kun unettomuus, nivelkivut, masennus, ärtyisyys ja mitä näitä nyt on, ottavat ohjastajan paikan.


Ja jos nyt myymisestä ylipäätään puhutaan, mainonnassa ikääntyvät naiset nykyään sentään otetaan huomioon. Tosin heille markkinoidaan tuotteita photoshopatuilla ikäisillään, nuorilla tytöillä tai kasvojaan kiristäneillä julkkiksilla. Tuula 59v ei oletetusti löysällä helttaleuallaan ja keskivartalolihavuudellaan (stereotypiavaroitus!) vissiin myy niin hyvin. Ärsyttää moinen kuluttajan tyhmänä pitäminen. Kotimaiset mainostajat pärjäävät vielä melko hyvin, mutta monet kansainväliset jätit jaksavat aina yhtä väkevästi sapettaa.








Naisesta tulee miestä helpommin näkymätön tai hankala, tai ainakin muutama vuosikymmen miestä aikaisemmin. Nämä eivät ole omia mielipiteitäni. Nämä ovat ikäisteni naisten pelkojen heijastuksia, oletuksia, joita myös naiset itse pitävät yllä. Mitä itse ajattelen elämästäni tulevaisuudessa? Että se on korkeinaan siedettävää, mutta todennäköisesti jokseenkin kuraa. Että rapistuva keho saa kaverikseen vaivat ja vanhan akan mielen, joka kadehtii kaikkea uutta ja tuoretta, ikään kuin se olisi häneltä jotenkin pois. Joka ei jaksa, viitsi, pysty, uskalla, jonka elämä on yhtä hormonivajetta ja siitä johtuvaa myrskyämistä. Varsin kliseistä, eikö? Ja samaan aikaan, en kuitenkaan ajattele näin itseäni vanhemmista. Ainakaan yleisesti (muutamaa henkilökohtaisesti todistettua esimerkkiä lohikäärmeeksi muuttumisesta lukuun ottamatta). 


Vanhenemisessa minua eivät pelota numerot, vaan se mitä tulee niiden muassa. Olen sukupolvea, joka punastui Tampax-mainoksesta milloin se nolosti osui kohdalle ”väärässä seurassa”, eli yleensä vanhemman polven aikana. Pitäisikö tässä suhtautua jotenkin mutkattomasti kuumiin aaltoihin? Kaikesta muusta puhuminen on helppoa, menkoista, seksistä, synnytyksistä. Mutta ei vaihdevuosista, ainakaan niistä omista tulevista. Viimeistään nyt minulle on valjennut tämän olevan totta joku päivä, yhtä totta kuin jokaiselle munasarjat omaavalle. Kone on käynnissä ja hyrisee vielä hyvään malliin, onhan suvussakin perinteisesti menopaussailtu varsin myöhään. Siihen kehtoon olen syvälle ryöminyt itseäni tuudittelemaan. Työntänyt mielikuvia tuonnemmaksi, sitten joskus tapahtuvaksi. Olen laskeskellut vuosia ja taputtanut itseäni olkapäälle, etten tupakoi enää. Sekin kun aikaistaa Hilmanpäiviä kuulemma. Vaan jos niillä jo tumpatuillakin on väliä?










Näin vähän sitä osaa elää hetkessä. Kun yksi vuosi tuli lisää ja yksi etappi tuli saavutetuksi, ajatus rynnii jo seuraavaa giljotiinia kohti. Olen aina sanonut, että sitten kun, liimaan itseni laastarein ja voitelen kiireestä kantapäähän, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Jos ei mistä tahansa ja etenkin hormonaalisista syistä laukeava migreeni pelota, niin syöpä sitäkin enemmän. Mitenkään vähättelemättä ja kärsimystä asteikkoon laittamatta, tarkemmin hormonikorvaushoidon (hyvin pienenä) riskinä tuleva munasarjasyöpä. Olen valitettavasti todistanut tapauksia, joissa ei ollut enää mitään tehtävissä diagnoosin saatua. Se perkeles kun ehtii usein hyvin pitkälle ennen ensimmäistäkään oiretta.


Mitäpä eteen? Aika kuluu kuitenkin. Voin yrittää kaikin keinoin jaruttaa sen vääjäämätöntä marssia kohti "parasta ennen päivääni", tai sitten koittaa kaikin keinoin siirtää sitä eteenpäin. Vain toinen näistä on mahdollinen. Olisi kauhean suositeltavaa pystyä sanomaan omalle tyttärelleen, että ei siinä ikääntymisessä ole mitään kamalaa, se on ihan kivaa ja helppoa. Ja vieläpä sillä tavalla pokalla ja itsekin väitteeseensä uskoen. Ehkä siihen mennessä on keksitty pilleri, joka poistaa kaikki naisena vanhenemisen epämiellyttävät ominaisuudet, mutta ei tee meistä sentään kuolemattomia. Mikä on väestökasvun lisäksi muutenkin suotavaa. Sillä jos jo nyt pyörittelen silmiäni erinäisille muoti-ilmiöille, mitähän pyörittelen kahdeksankymppisenä?





Tästä taisi tulla tällainen vaihdevuosikammopostaus, vaikka ei ollut tarkoitus. Mutta naisen vanhenemiseen se kiistämättä liittyy, halusi tahi ei. Jokainen vuosi vie lähemmäs ja etenkin näin kymmenluvun olessa lähempänä vitosta kuin enää sitä neljää, kiihtyvästi. 

Haluan vielä erityisesti korostaa, että tällä kirjoituksella en millään tavoin leimaa, laita muotiin, arvostele, väheksy tai ylipäätään negaile naiseutta! Vanheneminen on väistämätöntä, mutta samalla etuoikeus, jota kaikki eivät saa kokea. Meistä jokainen voi olla esimerkki upeasta ja uljaasta elämästä iästä huolimatta. Sehän on juuri parasta, mitä vääristyneelle markkinoinnille ja mielikuville voi tehdä. Mutta kun pelottaa ihan saakelisti mitä vielä tulema pitänä. Mitä jos ei voi käyttää sitten niitä hormoneja ja onkin ihmisraunioinen hirviö tai vähintään lohikäärme?


Onneksi tässä on muutama vuosi aikaa sopeutua ajatukseen. (Kääk!)





Kuvat https://pixabay.com/fi/



maanantai 9. joulukuuta 2019

Kärsivällisyyttä koetellaan taas



Tiedättekö sen tunteen, kun saa jotain haluamaansa, mutta huomaa ettei se sitten ollutkaan ihan kaiken haluamisen väärti? Minä tiedän.







Suurin haaveeni ikinä oli hypätä oravanpyörästä. Pitää sapattia ja maalailla tauluja, kirjoittaa mestariteos jos toinenkin. Lukisin, tekisin, jaksaisin. Sen ohessa pyörittäisin pienimuotoista yritystä alalla, johon juuri valmistun. Tekisin työtä, jolla on tarkoitus, ja viettäisin vapaa-aikaa, joka todistaisi elämisen olevan muutakin kuin pysymistä hengissä. Helppoa ja mukavaahan sellainen ei ole, eikä mitenkään kaltaiselleni turvallisuushakuiselle tylsäkkeelle ominaista. Mutta kahdeksan tunnin orjuus ja puurtaminen työnantajan aikalaariin ei edes kaikessa helppoudessaan ylittäisi suunnitelmaani. Tässä se vihdoin oli, Unelma, jonka taloudellinen uhraus olisi arvoistaan kahteen kertaan.

No oliko? Tätä kirjoittaessa mörköilen kotona, tili on miinuksella, joulu tulossa ja kaikkinainen luovuus niin syvällä kadotuksessa, ettei päivä sinne paista. Tätähän minä aina halusin?


Erinäisten ja valitettavien syiden vuoksi en ole voinut aloittaa vieläkään pienimuotoista yritystäni. Erinäisiin ja valitettaviin syihin en voi ikäväkseni mitenkään vaikuttaa. Osani on siis vain hyväksyä, olla möllöttää tyhjiössäni, jossa päivissä on vaihteleva määrä tunteja, riippuen paljonko yöllä on riipinyt unta. Entä se maalaaminen ja mestariteos?

Ellei Maslow’n tarvehierarkia ole tuttu, tässä se tulee.






Ihmisellä on erilaisia tarpeita, joita voi miettiä myös portaikkona. Ylimmälle, eli itsensä toteuttamiseen (maalaaminen, mestariteoksen kirjoittaminen) ei voi astua, elleivät alemmat ole kyllin vahvat. Ja niistä kun puuttuu nyt yhtä jos toista, ihan sieltä perustarpeista lähtien aina taloudellisen turvan ja osallisuuden olemattomuuteen nähden. Kituuttamiseen olen kyllä elämäni matkalla tottunut, mutta työyhteisön tuomien asioiden ulkopuolelle jääminen onkin sitten toinen tarina. Kotona yksin oleminen oli ehkä suurin toiveeni suurperheen opiskelevana ja sittemmin työssään uupuvana yksinhuoltajana, mutta se ei ole sitä enää tässä kohtaa aikajanaa. Tai sitten olen saanut jo osani hiljaisuudesta. Eipä sillä, itse työtä ei ole ikävä, mutta ihmisiä on. Höpinöitä ja hassuttelua. Olisi niin kiva nauraa kahvitunnilla. Olisi kiva lasketella sisäpiirin vitsejä. Mennä yhdessä pikkujouluihin ja kertoa lomakuulumisia. Nyt jos vallan villiksi yllyn, menen kauppaan ja sanon kassahenkilölle terve. Se saattaakin olla päivän ainoa sosiaalinen kontakti oman perheen lisäksi.


Haluan irti tunteesta, jossa olen valettu betoniin tai ainakin liimattu jaloista lähtötelineisiin. Haluan sinne pikkuruiseen työhuoneeseeni kokeilemaan siipiäni ja sanomaan että ainakin yritin. Asiat eivät aina valitettavasti mene kuten haluamme, tai ainakaan haluamallamme aikataululla. Koitan välttää tässä kohtaa sanaa ”ikinä”, koska sellainenhan olisi sarkastisesta luonteestaan huolimatta melkoisen pessimististä, eikö?







Ihmisen loputtoman kaihon kaikkeen muuhun, kuin vallitsevaan tiivistää tämä maailman rakkaimman ja uskollisimman ystäväni vilpitön tokaisu; että mä kadehdin sua, kun sulla on kaiket päivät aikaa maalata!
Totta, sitä olenkin toisiaan tehnyt. Ja samalla kadehtinut kaikkia, joilla on kivaa töissä. Onneksi se luku ei vissiin kovinkaan mittava ole (heh). Onneksi on ystävä, joka ehtii joskus vuorotyönsä vuoksi päivällä nähdä ja höpötellä, jonka kanssa nauraminen on tuulahdus jostain menneestä. Ystävä, joka istuu täällä kahvilla, vaikka voisi olla maalaamassa kotonaan. Koska yhteenkuuluvuus todellakin on lähempänä perustarpeita, kuin itsensä toteuttaminen.






Työyhteisön ja tekemisen puuttumisen vuoksi läheisten rooli vahvistuu entisestään. Elämä kutistuu vain oleellisen ympärille. Pakottaa huomaamaan asioita ja niiden arvoja, ymmärtämään eri puolia. Jotain hyvää on kaikissa todellisuuksissa, mutta niitä ei kannata alkaa erikseen paisutella tai kadehtia. Yhdeltä puuttuu jalka, toiselta käsi, näin karrikoiden sanoakseni.


Olen nyt todistanut kahta ääripäätä. Tehnyt töitä yli jaksamiseni rajan ja kuluttanut joutilaana aikaa kotona. Se kaivattu kultainen keskitie oli ihan juuri tässä, miltei käsissä, kunnes sitten karkuun livahti. Ehkä näin opetetaan minulle kärsivällisyyttä, joka ei ole vahvuuteni kyllä millään mittarein. Ehkä jo huomenna kaikki on toisin. Sitten pitää myös muistaa, että kaikkinainen asiain sujuvuus ei opeta oikeastaan mitään. Tämä se vasta opettaa isosti. 

Odotellaan. Ja odottaessa toivotaan; kärsivällisyys, kartu nopeasti, ettei rohkeus ehdi laitostua liikaa.  




perjantai 6. joulukuuta 2019

6.12.2019


Tuntematon sotilas taas katsottu, yhtä nöyränä kuten aina. Pienet ovat lopulta omat murheet, kun miettii, miten joillakin meidän kaikkien yhteisen vapauden hintana oli puoliso, veli tai oma lapsi. 

Kunnia siis heille, jotka pistivät järjetöntä ylivoimaa vastaan. Kiitos, että saan elää maailman parhaassa maassa. Arvostan. 




Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. 


keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Elämästä ja kuolemasta



Vanha opiskelutoverini on kuollut. "Vanha" on toki sanana liioittelua, ja niin lienee toverinkin laita. Yhteistä meillä ei ollut reilun kolmen vuoden taipaleen lisäksi kai kuin kourallinen asioita. Miksi sitten olen surullinen?

En tuntenut häntä hyvin, oikeastaan juuri mitenkään. Ihmisinä olimme niin eri kohdassa elämää, erilaisia kaikin tavoin. Lisäksi meille kaikille kerran niin vahva yhteishenki hiipui valmistumiseen. Joidenkin kanssa olemme viiden vuoden aikana tavanneet muutaman kerran, viimeisin oli jo jokseenkin kiusallinen hiljaisuuksineen. Maailma lie kuljettanut kutakin kauas siitä yhteisestä, jokaista taholleen. Tämän kaiken tietäen olisi siis vähintäänkin pateettista surra ihmistä, jota ei enää voi väittää edes tuntevansa. Mutta niin minä taidan vähän tehdä. Sellaista kunnioittavaa, myötäelävää surua. Olen mestari aistimaan tunteita ja tunnelmia, keräämään niitä itseeni. Empaattisena ihmisenä maalaan mieleeni merkityksiä, joita elämän päättyminen väistämättä tuo. Jossain joulunodotus sai juuri ihan uuden sävyn tästä eteenpäin, kenties ikuisuuksiin asti.









Oma kuolema ei pelota. Siis se varsinainen loppuhuipennus. Sittenpähän pääsee kurkistamaan Universumin Joulukalenterin viimeiseen luukkuun. Mitä siellä on vai onko yhtään mitään? Uteliaana jousimiehenä tämän tietäminen kuorii kuolemalta painavimman peiton, sen jonka helmaan on kirjailtu ahdistus. Mutta lasteni puolesta kuristaa, tänne jäävien. Siksi ahdistaa lukea nuoruudenystävän kuolinilmoitusta, lehtijuttuja parantumattomasti sairaista pienten lasten vanhemmista, ylipäätään tietää, että viikate on voinut heilua liki jo tähänkin mennessä monet kerrat tietämättäni.  Lasten vuoksi teenkin aina parhaani, katson että minulla on velvollisuus edes yrittää pysyä hengissä. Käytän turvavyötä, vältän vaaroja ja pimeitä kujia, syön kasvikseni ja vitamiinit, en juo, en polta. Myöskään ruokaa pannuun kiinni. Tiedän, mikään ei tietenkään takaa mitään. En minä tässä takuuta ole peräämässäkään. Lottoa tämä kaikki.







Perhepiirissä on juuri selätetty kaksi syöpää. Voitto voi olla toistainen, sairaudesta kun ei koskaan tiedä. Vaikka "viereen on jo osunut" ja analyyttinen tilastomieleni piirtää olematonta käyrää vielä tässä kohtaa elämää, syynään minäkin ihomuutokseni, lasteni kaulat ja korvantaukset. Varoittelen tupakasta ja liikenteestä ja toivottomuudesta eritoten. Nuorten elämä on vielä niin kokemuksiltaan haurasta. Heiltä puuttuu kokonaan aikuisen usko kaikesta selviämiseen. Meille niin käsittämättömän pieni asia voi olla maapallon kokoinen kuusitoistavuotiaalle. Yksikään äiti tai isä ei saa uinua tuutulauluun, jonka säkeissä soi unettava tyytyväisyys kaiken tyyneyteen. Murrosiän muutoksiin ei kuulu oikea itsetuhoisuus.


Kuolemasta kirjoittaminen on taikauskoiselle mielelle suoranaista onnettomuuksien kerjäämistä. Ihmisaivot ovat mestarilliset keksimään syitä ja seurauksia, olemattomiakin. Kuolemasta kirjoittaminen on kuitenkin myös elämästä kirjoittamista. Kun vierestä viedään, voi joko alkaa pelätä jokaista tulevaa päivää potentiaalisena exit -kylttinä, tai tervehtiä aamua uutena puhtaana mahdollisuutena. Valitsen jälkimmäisen. On mahtavaa olla elossa. On mahtavaa voida tehdä suunnitelmia ja olettaa niiden toteutuvan. Surut, ilot, kaikki tyynni, otetaan vastaan. Joskus nekin loppuvat. Kalenterin viimeinen luukku tulee jokaiselle.



Niin, olisi tekopyhää kovasti surra ihmistä, jota ei oikeastaan juuri tuntenut. Kuolema koskettaa silti aina. Kun se lakkaa niin tekemästä, ei ole oikeastaan enää elossakaan. Pelkkä kuori ja tyhjyyttään kumiseva kurja sielu sen sisällä. Kyky tuntea ja liikuttua on voimavara ja etuoikeus.

Hyvästi siis jää, opiskelutoverini. Muistan sinut valoisana ja iloisena luonteena, ihmisenä, joka ei halunnut kenellekään mitään pahaa. Hyvää matkaa sinne jonnekin.






torstai 21. marraskuuta 2019

Arkista höpinää


Viisi täyttä kauppakassia, talouspaperirullapakkaus ja iso säkki vessapaperia. Askeleet autokatokselta kotiovelle liikaa jokainen. Tekisi mieli peruuttaa pikkuruinen ja poikittain parkkiin mahtuva Jarsipaani a.k.a Jartza, eli virallisemmin Toyota Yaris rappuralliin kiinni, avata takakontti ja nostaa ostokset pakokaasun katkuisen pilven läpi sentään likemmäs kynnystä. En tee niin. Syynä ei ole pihapolulle kurkkiva pihlaja, vaan päähäni pinttynyt ajatus; jokainen ottamaton askel on yksi liian vähän.


Myönnän. Olen minäkin lahjonut lapseni viemään ylimääräisenä askareena roskia. Molokille kun on matkaa tuhottoman paljon, tasan yhtä kuin postilaatikoille, jolle sentään raahaudun joka aamu kahden hyvin yönsä levänneen aamuinnokkaan koiraotuksen kera. Joka aamu toivon kahta asiaa; asuispa lämpimässä ja älä pliis kakkaa. Ensimmäistä ei tarvinne erikseen selittää, toisen ymmärtävät he, jotka ilman silmälaseja yrittävät haparoida marraskuisessa pimeässä koirankakkapussiin saalista arpoen kikkareiden paikkaa ja lukumäärää. Lumipeite olisi luksusta.







Liike on lääke. Arkisen puuhastelun ja yleisen aktiivisuuden lisäksi pitäisi hikoilla, vähintään kävellä. Sanotaan, että meidän pitäisi ottaa vähintään 10 000 askelta päivässä. Liikkumisen tueksi ja houkutukseksi on erilaisia mittareita, joista useampia pystyy huijaamaan naurettavan helposti. Katselinpa kerran suoritusta, jossa teini-ikäinen poikanen (en tunnusta sukulaisuussuhdetta) makasi sohvalla pitkin ruotonsa pituutta ja huitoi kännykkää ylös alas vapaalla kädellä, sillä, joka ei ollut irtokarkkipussissa. Tuloksena oli ihan kelpo lenkki askelmittarisovelluksen mukaan. Valitettavasti mittarit ja älysormukset ja mitä näitä nyt on, eivät kuulemani ja lukemani mukaan ymmärrä ihan kaikkea liikuntaa ja liikkumista sellaiseksi, ja esim. pöydälle unohtunut älyluuri saattaa pitkän ja rankan suursiivousillan päätteeksi pirteänä ehdottaa ”mitäpä jos lähtisit lenkille”.


Omalla kohdalla toimivimmaksi arkiliikuttajaksi ovat ehdottomasti nousseet lapset. Ja nimenomaan pienet lapset. Jos oikein extremeä elämäänsä hakee, kannattaa kuopukset saada alle 2 vuoden ikäerolla. Siinä meni monta vuotta ilman liikakilopaineita, sillä ahteriini oli asennettu näkymätön vieteri. Milloin vain yritin persiilleni istua, jouduin pomppaamaan ylös. Koiran jahtaaminen, liian hiljainen lastenhuone, Itkuhälyttimestä ratiseva ja vaativa pienen vauvan nälkähysteriaa tavoitteleva äääääÄÄÄÄ tai litran mustikkakeitto vaaleille lattialaatoille (saumalaasti!) kaadettuna nostaa äiti-ihmisen yllättävän äkkiä takalistoltaan. Nyt meillä ei ole enää pieniä lapsia. Nyt on kaksi koiraa. Ja aika usein vannon niiden olevan myös talouden viimeiset. Ainakin kura - ja toppavaateaikaan.







Aiemmin kerroinkin, että vuosien ja vuosien haaveilu jälkeen sain vihdoin spinningpyörän. Tunnistin vissiin ensimmäistä kertaa ikinä liikunnasta saatavat endorfiinit, kunhan vain poljin raivoisasti tunnin. Ikäväkseni muutaman maanisen päivän jälkeen kankkuuni (siihen kohtaan, jossa ennen sijaitsi vieteri) tuli maanisesta polkemisesta bursiitti. Tarkemmin, istuinkyhmyn bursiitti, eli kotoisammin tulehdus. Joka on siitä kätevä, ettei tarvitse muuten paljon istua. Joskaan ei niin liikkuakaan. Kunhan vain välttää näitä kahta, bursiitin kanssa voi elää ihan hyvää elämää. Tulehtunut kankunkohta on ollut ilonani nyt 5 kk. Lääkäri lohdutti saman vaivan kestäneen hänellä itsellään vuoden päivät. Enää 7 kk siis.

Katselen aina välillä haikeana kuntopyörää. Joskus haikeus yltää sortumiseen ja poljen, edes 20 minuuttia ja ei hei edes täysillä sitten jookos. Huomatakseni että noup. Samaa sanoo varovainen venyttely ja muu yritelmä päästä kankkutietoisesta elämäntavasta. Ahterini on ilmeisesti päättänyt, että tässä auttaa nyt vain aika, eikä mikään muu vippaskonsteilu. 

Niinpä minä kantelen kauppakasseja autolta, ja yritän olla lahjomatta lapsia viemään roskapusseja. Sillä jokainen ottamaton askel on yksi liian vähän. Etenkin jos kaikki muu liikunta on jokseenkin nolla. 


* * *


Lopuksi vielä todettakoon, että olen sentään löytänyt kuntopyöräilyn lisäksi yhden jutun, jossa voin yhdistää rakastamieni dokumenttien katselun hyvään omaantuntoon. Nimittäin hulavanne. Ihan mielettömän kätevää hulailla, siinä menee kevyesti 20 min ja enemmän hiki päässä huhkiessa ilman, että edes ymmärtää vihata sitä mitä on juuri tekemässä! Mustelman mustelmaa en ole saanut, aluksi oli kylkimakkarat arat, mutta nekin kai silkasta säikähdyksestä. Ymmärsivät mokomat viimein, mitä sanonta "läski lätisee" todella tarkoittaa. Oma hulavanteeni on 1,2 kg ja joulupukki lupasi tuoda vähän painavamman. Tai ei se mitään luvannut. Tässä iässä pitää itse hankkia, mitä hankittavaksi haluaa.



Loppukevennyksenä kuva, jota ottaessa repeilin tänään Prismassa. En siis itse hevosille, mutta hyvän kuvittelukyvyn omaavana maalasin mieleeni senkin ähisevän ihmispolon, joka yrittää tunkea tällaista rotikan kokoista ponia heppoiseen ja alati repeilevään lahjapakettiin, ja sitä teippiviritysten ja varovaisen kuusenallekantamisen määrää. Onnea sinne. 







keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Jähmettyminen ja alemmuudentunne



Kun tulet paiskatuksi itseäsi pätevämpien joukkoon, oikaisetko ryhtisi osallistuaksesi kilvoitteluun ansioista vai alatko taittua olemukseltasi tapetinharmaaksi? Vai sijoitutko johonkin välimaastoon, kenties hieman kateutta kähisten, mutta vain sisäisesti, koska sillä ei oikeastaan ole mitään väliä? Tähän mielenkiintoiseen ilmiöön törmäsin eilen opintojeni kalkkiviivoilla, kun purimme käsitettä nimeltä alemmuudentunto.


* * *



On olemassa kahta ääripään ihmislajia, mitä tulee hierarkkiseen laumakäyttäytymiseen. 

Esimerkki. 

Maija (nimi muutettu) istuu kokouksessa, jossa tuntee olevansa itseään ”paremmassa” seurassa. Alfaihmisten, kokeneiden konkareiden rivissä ilman rintapielen ansiomerkkejä. Maija (nimi muutettu) alkaa esittää itsevarmoja mielipiteitä, haluaa olla kirjuri tai jakaa puheenvuoroja tai mitä tahansa, jotta antaisi itsestään mahdollisimman pätevän kuvan.

Sitten on Riikka (nimi muutettu). Siinä missä Maija (nimi muu….blaablaa) kasvattaa itselleen kaksikymmentä senttiä korkoa kengän alle, Riikasta kutistuu mykkänä nyökyttelevä varjo itsestään. Sellainen, joka lakkaa pian laskemasta, että tuohon väliin olisin voinut sanoa tämän ja ihmettelemästä, että miksi kummassa en äsken sanonut ensin tuota, joka oli myös minun näkemykseni. Riikka kyllä saattaa sanoa jotain, mutta räplää ennemmin kännykkää pöydän alla, ja mikäli se ei ole mahdollista, alivireilee muulla tavoin.


Huono itsetunto? Liian vähän kokemusta kokoustelusta? Beetasalpaajaresepti mennyt vanhaksi? Keskusteltuani kahden ”Maijan” kanssa eilen, ymmärsin, että minul…köh… siis Riikalla kyseessä onkin ehkä ennemmin olematon kilpailuvietti yhdistettynä kykyyn jäätyä ihan missä tahansa yhteydessä. Sillä yllättäen nämä Maijatkin kokevat tilanteessa alemmuutta. He vain kompensoivat sitä kilpailemalla.
















Uhkaavaksi tulkitussa tapahtumassa osa ihmisistä menee ylivireystilaan, osa tippuu alakäyrille. Taistele tai pakene -reaktion lisäksi meillä on myös kyky jähmettyä. Se on kaikkien nisäkkäiden ominaisuus, ei vain peuraparkojen autonvaloissa. Minä olen jähmettyjä ja samalla esimerkin Riikka. Jos pitää paeta, sotkeudun jalkoihini. Jos yöllä herään omituiseen ääneen, jäädyn paikoilleni. Ja jos aivoni tulkitsevat kokouksen kilpailuksi puheenvuoroista, luovutan. Samaa seisahtunutta olotilaa kaikki tyynni. Taistele, pakene, jähmety? Reaktio on kaikilla meillä salamannopea ja täysin tiedostamaton. Aivot tekevät valinnan automaattisesti kulloisenkin tilanteen mukaan, kuvitteellisestikin sen mikä olisi parasta. Minulle hyväksi lienee siis pitää vain pääni kiinni itseäni virkeämmässä joukossa?


En ole ihmisenä mitenkään pätijä. En koe tarvetta kilpailla, kaikkein vähiten ansioista. Miten voisinkaan? Jos joku on alansa huippu, tai ainakin hyvin kokenut, se yleensä tarkoittaa pitkää ja vakaata perehtymistä asiaansa. Olen se ”kaikesta vähän” -tyyppi, kun joku toinen on ”vähästä kaikki”. Heitä ihailen kovin. On upeaa nähdä minkä tahansa lajin tai asian vahva taitaja. Mutta kun vaihtaa alaa ja ammattia useamman kerran, omaa kyllä näkemystä useasta eri kulmasta, mutta ei kovin vakuuttavia kannuksia oikein mistään. Mitäs minä, tämmönen monitoimityökalu vaan; periaatteessa pystyy kaikkeen, mutta ei erityisen loistavasti kai oikein mihinkään…


Tässä on vielä 20 vuotta työelämää edessä, joten voisin kehittyä alani asiantuntijaksi. Aika monella ikäiselläni on jo takana tuo samainen vuosikymmenpari. Etumatka on melkoinen. Mahdoton. Jos siis istun samassa kokouksessa itseäni pätevämpien kanssa, ihmekös tuo että katoan tapettiin? Siinä missä Maija kilpailee vastusta kuin vastusta vastaan, minä luovutan suosiolla. Kuten kaikessa kilvoittelussa, kun ei vain kiinnostele. Jään ennemmin suosiolla alakynteen, eikä se kaiverra minkäänlaista uraa minuun. Häviäminen on sitä paitsi paljon mukavampaa, kun ei edes yritä voittaa. Pätee niin ala-asteen hiihtokilpailuihin, kuin teini-iän ihastuksiinkin.







Kaikki kokevat joskus alemmuudentuntoa. Narsistiset persoonat myös. Pahimmillaan alemmuus nakertaa itsetunnon ohueksi, mutta voi myös olla vain yksi tunne siinä missä muutkin. Tilannesidonnainen, piinaava, mutta pian ohi. Ihmisarvo tai omien suoritustensa kunnioitus ei ole koskaan kiinni titteleistä, kokemuksesta tai kilpailuvietistä. Myös jähmettyjät arvostavat itseään.


Koko tarinan opetus:  

Varsin armollista oli kuulla ihmiseltä itseltään, miten se eniten äänessä oleva, se kaikkein itsevarmin ja osaavin voikin tuntea täsmälleen samaa tunnetta, kuin pöydän toisella puolella tuolilta valuva. Olevansa juuri tässä porukassa oikeastaan ei mitään. Huikea paljastus, eikö?