Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

lauantai 15. joulukuuta 2018

Erään lajin fomo



Jotkut tekevät taidetta kusetuksesta, toiset kusettavat taiteella. Tähän päätelmään tulin kotva sitten, kun törmäsin eräässä erittäin realistista taidetta esittelevässä kanavassa ehtaan kusetukseen. Jaa mistäkö tiedän? Koska tämän lajin kusettajat harvoin ovat kylliksi älykkäitä tarkistaakseen ideansa ennen kuin lataavat lataamisen vuoksi ihan mitä tahansa, kunhan se saa aikaan ”VAU!” -ilmiön ansaittuine tykkäyksineen. 

Josta pääsenkin kätevästi päivän aiheeseen.





Lienet kuullut termin fomo? Kyseessähän on nykyvitsaus, jossa älylaitteen irtoaminen kädestä aiheuttaa raaja-amputaatioon verrattavan henkisen tuskatilan ulkopuolelle jäämisen uhasta. Sosiaalisen elämän yksi – samalla ehkä suurin – ulottuvuus kun sijaitsee ruudulla, jossa tykkäämiset, tarinat ja kuvat rytmittävät koko hereilläoloajan sisällön. Jos et seuraa, putoat auttamatta kyydistä. Pahinta. Siitä nimikin, fear of missing out. Vastaranta on nimennyt päinvastaisen tilan, johon ei liity tuskaa, ei pelkoa putoamisesta. Jomo, joy of missing out.

Tunnustan jomottelevani varauksetta. Viimeistään siinä kohtaa, kun FB ehdotti muisteltavaksi ruokapöytäni myyntikuvaa tekstillä ”sinua saattaa kiinnostaa tämä julkaisu, joka tehtiin 8 vuotta sitten”, totesin saaneeni ähkyn aliarvioivasta tykkää, klikkaa, jaa jaa ja vielä kerran, vaikka vanhaa, jaa – hötöstä.

En mitenkään leiki ylevämpää ihmistä tai väheksy sosiaalista mediaa. Tietenkin selaan Instaa, luen Facebookista kuulumisia, katson kivoja videoita. Mutta yhä useammin someähky ajaa epätoivoisiin tekoihin, kuten olemaan kiinnittämättä huomiota muuhun kuin valkoiseen paperiin, ja korkeintaan viivaan siinä. Sellainen kokonaisvaltainen Plaah erityisen kovalla P:llä. Tai ehkä mieleeni on talvi tehnyt pesän, joka painaa harteilla pimeän lailla. Pakottaa hidastamaan askelta, kättä, ajatusta. En tiedä. Jokin käskee nyt käpertymään itseensä. Suru?

Se mikään suru ole. Ihan saatanallinen ikäkriisi





Kävipä niin, että männäviikolla lipsahti lukemat siihen malliin, että jos vuosikymmen neljästä viiteen olisi kalenterivuosi, sijaitsen nyt heinäkuussa. Lähempänä siis joulua kuin edeltävää uuttavuotta. 
Uhkaavasti horisontissa väijyvä viisikymmentä ei ole tietenkään vanha. Minä vain olen niin myöhäissynnynnäinen, että sain elämänliepeistä kiinni vasta noin kahdeksan vuotta sitten. Kuin olisin ollut pakastettuna parikymmentä edeltävää vuotta, sillä erotuksella että niin pitkään pakastettuna näyttäisin nyt paremmalta. Siis sulatuksen jälkeen. Toisaalta perunasta tulee pakastimessa rakeinen, että tuskinpa itsekään olisin iho kimmoisana ja hampaat valkoisina arkkupakkasesta ulos ryöminyt. Mutta se perunoista ja takaisin ikään.

En halua vanheta. En! Ja samalla tietenkin haluan. Vanheneminen tarkoittaa, että

olen elossa
olen voittanut sellaisia tauteja ja sairauksia, joiden olemassaoloa en ole tiennytkään
solujeni jakautuminen ei ole missään kohtaa mennyt pahasti pieleen
olen kärsivällisempi
lempeäkin
vuodet ovat antaneet perspektiiviä ja ymmärrystä
olen oppinut useimmat läksyni
(kantapään kautta)






Olen aina tuntenut itseni vanhaksi. Varsinainen ikäkipuilu alkoi noin 28-vuotiaana ja on jatkunut kriiseillä sen koommin aina silloin ja tällöin tasaisin väliajoin. Tuolloin näet keksin olevani virallisesti vanha. (Huutonaurua!) Keksintöä kieltämättä vahvistaa, että jostain syystä ajaudun aina tilainteisiin, joissa todellakin olen vanhin. Pari aikuisiällä sutaistua tutkintoa ­– vanhin. Työpaikalla – vanhin. Sisarussarja – vanhin. Suurin osa ystävistänikin on minua nuorempia. Eivät onneksi ja Luojani paratkoon sentään kaikki, mutta yleisesti vanhimpana minulta tuntuu puuttuvan malli siitä, että elämä on kivaa ja viihdyttävää vielä vuosienkin kuluttua. Koska onko se oikeastaan? Epäilevä Mieleni voitelee kiihtyvää alamäkeä kohti rapistumista ja raihnaisuutta. Järkevä Mieli käskee pitää piposta ja pulkasta kiinni, sillä vauhti on hurjaa ja riemunkiljahduksista!

Mitä minä haluan (muuta kuin kääntää kelloa taaksepäin)? Eikä tämä ole jo taputeltu 18 vuotta kestäneen kipuilun myötä? Hei, aika mahtavaa, ikäkriisini saavutti juuri täysi-ikäisyyden! Koko tämän ajan minua on vaivannut kummallinen ”äkkiä nyt” -tunne. Että on viimeinen hetki tehdä ja sitä ja tätä, enkä koskaan oikein pääse kiinni mitä nämä sität ja tätät ovat. Hypätä laskuvarjolla? Opetella mandariinikiinaa? Että eipä tässä ehdi paljon somea selailla, on keksittävä mistä kaikesta niin kovasti jää paitsi, kun ikää tulee lisää. Tuli. Ja vieläpä vuosi kerralla!


Ei kannata äänen sanoa, saapuisipa uudet murheet. Sillä niin ne tekevät ja ihan erikseen sanomatta. Vaan tämä kriisi se on ja pysyy.





Mitä jos ei oikein osaa elää tätä elämää? Ja vielä pahempaa – mitä jos osaakin, mutta ei vaan ymmärrä osaavansa? Meillä jokaisella on oma fomo, joka ei koske lainkaan somea. Ehkä ihminen aina jollain tasolla pelkää jäävänsä jostain paitsi.

Hitokseen hankalaa on ihmisenä oleminen. Naisihmisenä etenkin.





Ikä on vain numeroita. Ja vähän leukahelttaa, kipeitä niveliä, aamuyöllä karkaavia unia. Toisaalta niille nuoremmille ystäville ainakin olen toiveikas esimerkki siitä, että elämää on vielä vuosien kuluttua. Hauskaa, eikö? Universumin Huumorivastaavalla on ollut kiva palaveri Herra Sarkasmin kanssa.

* * * 

Kaipa tämä taas tästä, kun keksisi mihin kummaan on niin kova kiire ja mitä ne ”nauti nyt, kun vielä voit” asiat mahtavat olla. Vähän niin kuin sanoisi raskaana olevalle, että nuku nyt, kun vielä voit. Yhtä hanurista. 
Täytyy varmaan postata Facebookkiin narinaa ikäkriisistä, ja nauraa sille sitten kun ”sinua saattaa kiinnostaa tämä julkaisu, joka tehtiin 8 vuotta sitten” taas tapahtuu. Jotain perspektiiviä nyt touhuun, nainen!





Osaatko sinä elää vahvasti omannäköistäsi elämää? Tunnetko olevasi vanha sielu vanhassa ruumiissa jo jokseenkin turhan varhain? Mikä on paras lääkkeesi aika loppuu kesken – paniikkiin? Mielellään jokin muu, kuin alkoholi ja PKV -lääkkeet (tirsk)…  

Halaus viikonloppuusi! 




4 kommenttia:

  1. Liikaa kysymyksiä. En tiedä mihin vastaisin?
    Nelinan ikäkriisiin ja mahdollisiin ja mahdottomiin ulkonäköpaineisiinsa sanoisin, että höpsis.
    No ikäkriisi on korvien välissä.
    Ulkonäkömurheista älä huolta kanna - sanotaanko näin, että jos olisit pakaste niin olisit kylmä!

    Ei me miehetkään ikäännytä mitenkään charmantisti kuin Sean Connery. Tukka lähtee, järki lähtee ja vatsa kasvaa.
    Revi siitä huumoria.
    Kuolin nelikymppisenä - haudattiin joskus myöhemmin.

    Vai pitikö kommentoida ku$etuksia?
    Montako miljoonaa lasketaan ku$etukseksi?
    Meinaan, että aika monet olen saanut kiinni.


    Osaanko elää omannäköistäni elämää?
    En!
    Minulla on ukkomiesgeenit ja siten minut on tehty tekemään jotain jonkin /jonkun vuoksi.
    Omillani? Itseni vuoksi? V*tut.

    -sohvasika

    VastaaPoista
  2. Ikäkriisi on todellakin korvien välissä. Mitä enemmän korvien väliin kertyy tavaraa, sitä enemmän ymmärtää olla ymmällään, että näinkö tässä sitten lopulta käy; elämä menee oman kuolevaisuutensa kanssa kipuillessa.
    Sillä sitähän se vanhenemisen pelko kai lopulta on. Mitä rypyistä ja heltoista, mutta kun päätepysäkki on siellä jossain. Lähempänä joka vuosi.

    Omannäköinen elämä. Ehkä elämä on aina omannäköistä joka tapauksessa. Ei ihan sitä mitä haluaisi, mutta mitä elää kuitenkin. Kun ei vaihtaakaan voi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mihin vaihtaisit?

      Omasta elämästäni pari eron aikaista vuotta voisin vaihtaa johonkin hyödylliseen, kuten käytettyyn tiskirättiin tms.
      Mutta noin muutoin elämä näyttää aika sohvasikamaiselta?
      Eli ei yleensä kurjuutta kummemmalta.

      Sinulla on vuosia matkaa ryppyihin ja helttoihin, eikä niillä oikeastaan ole mitn merkitystä.
      Älä tuhlaa aikaasi olemattomien murehtimiseen.

      -sohvasika

      Poista
    2. Vaihtaisin jonkun varhaisälykkään elämään. Tämäkin vähä viisaus kun on pitänyt kaivaa syvältä jätelietteestä. Siistimmin ja aikaisemmin. Sellaiseen vaihtaisin.

      Poista