Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Tee parhaasi, se riittää.



Piskuisen autoni radiovastaanottimesta tarttui korvaani jokin aika sitten merkittävä väite. Se kuului vapaasti muistellen jokseenkin näin; nainen ei hae työhön, johon olisi sopiva koulutus, jos kokee olevansa syystä tai toisesta pätemätön. Mies taas hakee paikkaa, vaikka ei olisi koulutusta, koska uskoo olevansa silti pätevä. Kärjistäen, tietenkin. Mutta samalla ikävästi totta.

Ajatus iski kuin metrinen halko takaraivoon, sillä erotuksella, että metrinen halko sattuu enemmän.
Onnekseni sain kaivettua koko haastattelun Suplasta (Radio Aallon iltapäivä / Jenni Alexandrova, 6.11.2018). Kyse oli siis röyhkeyskouluttaja Jenni Juvakan ajatuksista.





Hei Aamen! huusivat naisalemmuustuntoiset aivoni. Kuinka lukuisat ovatkaan toimet, joita en ole samaisesta syystä hakenut. 

Koulutus – check. 
Kokemus – ei! Enkä mä kuitenkaan osaa… 


Viimeiseen väitteeseen ei istu ajatus pettymyksen tuottamisesta, vaan enemmänkin kauhukuvat omasta oppimattomuudesta. Että olisin huijari, hyvällä puheella paikan saanut mestarikusettaja. Että en itsekään jaksaisi. Saisin potkut, tai irtisanoisin koeajalla. Kolmen kuukauden karenssi, ikuisen työttömyysputken katkaisee korkeintaan TE-toimiston määräämään toimintaan osallistuminen. Kuvioon tulisi alkoholi, perheriidat, ero. Ja joku vielä väitti, että hyvä mielikuvitus on lahja.





Tytöt on opetettu jo lapsena pelkäämään pettymyksiä. Kun poika kaatuu, kannustetaan nousemaan. Tyttöjen pitää varoa kaatumasta jo etukäteen. Tavallaan olen samaa mieltä, vaikka minua ei lapsena mikään lannistanutkaan. Opin kyllä naiseksi paljon myöhemminkin. Ja koska olen omaa ainokaista tyttömerkkistä luotsannut ajatuksella; sinusta voi tulla mitä vaan, rohkaissut unelmoimaan isommin, tavoittelemaan, yrittämään, epäonnistumaan, tyttö ajattelee täsmälleen samalla tavalla kuin nekin, joiden ei ole lapsena annettu juosta. Kyse ei siten ole vain kasvatuksesta, vaan jostain paljon isommasta. 

Imeekö naisaivo epäonnistumisen pelon ja häpeän jotenkin hengitysilmasta?








Tiedän ja tunnen paljon upeita, vahoja naisia, jotka ovat toista mieltä. Valitettavasti tiedän ja tunnen myös itseni, ja jos aiheesta kierretään pitämässä täyteen ammuttuja röyhkeyskoulutuksia, luulen etten ole poikkeus.
Oletko sinä koskaan ajatellut, ettet oikeastaan taivu muuhun? Jättänyt hakematta kiinnostavia työpaikkoja ajatellen, ettet kuitenkaan täyttäsi vaatimuksia? Onko myyvän CV:n laatiminen hankalaa? Alisuoriudutko mukavuusalueellasi, koska tiedät jo sen minkä osaat, etkä usko jaksavasi opetella uutta? 





Tunnustan. Olen järjestelmällisesti jättänyt hakematta minulle varta vasten vinkattuihin työpaikkoihin. Osaan nykyisen työni vaikka kädet sidottuina ja silmät kiinni, mikä tekisi päivästä vain jokseenkin hankalaa, mutta ei suinkaan mahdotonta. Olen epämukavasti mukavuusalueellani, turvassa totutussa. En usko itseeni. Tai ei. Usko on sittenkin väärä sana. Kyseessä on ennemminkin liian suurten odotusten pelko.

On yksin työnantajan vastuulla kenet palkkaa. Siten riittää, kun vain hakee paikkoja ja mikäli tulee palkatuksi, voi vähintäänkin kokeilla. Anteeksi, miten niin kokeilla? Kokeileminen on nuoria varten. Pätkätyöt jopa elinehto aikana, jolloin ei enää arvosteta 40 vuoden uraa samalla työnantajalla. Nyt duunipaikkashoppaillaan. Ollaan mukana projekteissa ja hankkeissa. Ommellaan työtilkkutäkkiä, jossa on värikkäitä vaiheita ja opittuja taitoja. Multitaskaus on päivän sana urallakin. Mutta kuinka haluttu paikanvaihtaja on keski-ikäinen nainen, joka ei ehkä jää enää äitiyslomalle, mutta vakuutuslääkäritilastojen mukaan alkaa kärsiä joko tuki – ja liikuntaelinsairauksista tai joku sammuttaa peräti pöntöstä valot?

”Kuvaile itseäsi, miksi valitsisimme juuri sinut?” Ei harmainta aavistusta. Älkää ny mua vaan ottako…


Ja sitten se metrinen halko. Jos hakee vain paikkoja, joihin tietää vain täydellisesti sopivansa, ei pääse kokemaan oivaltamisen ja oppimisen iloa. Ihminen on oppiva eläin, motivoituu uudesta ja sopivasti haasteellisesta. Sitä paitsi, kukaan meistä ei voi päättää mitä toinen ajattelee. Puoliso, ystävä tai se pelottava tyyppi pöydän toisella puolen, joka valitsee ken saa paikan. Jos etukäteen pelkää jokin asia olevan liian haasteellinen, on olettamuksen varassa. Ei ole kokeillut, ei voi tietää. Olettaa. Ja eikös meille juuri niin ole naislehdissä opetettu välttämään oletuksia, mitä tulee ihmissuhteisiin? Sama pätee ihan joka elämänalueella.







Kiltteys on ihan hyvä piirre ihmisessä. Kunhan se ei käänny itseään tuhoavaksi katkeruudeksi, kun parhaat viedään päältä, mitä ikinä koskien. Kukaan ei tule loppujaossa kiittelemään, että olipas hyvä kun et yrittänyt enempää. Käyttämättömistä tilaisuuksista ei saa rahojaan takaisin.

Yksi tärkeimmistä oivalluksistani tämän syksyn aikana on ollut ymmärtää onnistumisen ja yrittämisen selkein ero. Kun positiivisuutta on tutkittu (valitettavasti en enää muista mistä lähteestä tämän raportin nappasin), on havaittu eräs tärkeä seikka. Optimistiset ihmiset eivät yllättäen ajattelekaan etukäteisesti onnistuvansa tehtävässä. He ajattelevat yrittävänsä parhaansa. Jos etukäteisoletus on onnistuminen, mitä tapahtuu, jos niin ei käykään? Mitä oletusta se ruokkii, ja alkaa ennustaa seuraavilla kerroilla tarpeeksi usein toistuttuaan? Aivan. Jos sitä vastoin ajattelee tekevänsä parhaansa, onnistuu joka kerta, oli lopputulema millainen vain.

Mieletöntä, eikö? "Tee parhaasi – se riittää", saa tässä kivasti ihan uuden kulman.

* * * 

Lopuksi vielä teoriasta käytäntöön. Aloitin juuri maalausharrastuksen 10 vuoden tauon jälkeen. Kävipä niin, että pääsin kokeilemaan heti tuoreeltaan uutta nuoraani, parhaani tekemistä. Mikä oli pelkästään hyvä, sillä aloittaminen olisi päättynyt melko pian lopettamiseen, ainakin sen neljännen saman yrityksen taulupohjan kohdalla. Jokainen *it*u**atana*er**le olisi näet nakannut taulun ikkunasta, jos etukäteisajatus olisi sijainnut onnistua -akselilla. Hoin kuitenkin sinnikkäästi "yritän-kokeilen-opin". Ja se toimi! 





Parhaansa yrittäminen riittää, oikeasti. Ihan kaikessa.



15 kommenttia:

  1. Apua niin totta. Aina tuo niljakas ääni sisältäni huutelee, nimeltään pelko, ei sinua kuitenkaan valita, on muita paljon parempia, olet huono, et osaa, et ole riittävä. Miksi tämä onkin näin. Miehet kyllä ajattelevat toisin ja me naiset jo kerrassaan ihan liikaa monimutkaistaen asioita.

    Ihanaa sunnuntaita supertyyppi Nelina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina löytyy parempia. Aina. Pätevämpiä, kauniimpia, lahjakkaampia...lista on loputon. Mutta aina löytyy myös niitä vähemmän. SE pitäisi yrittää muistaa.

      Miehet ovat suoraviivaisia kaikin tavoin. Putkiaivoihin ei mahtune niin kompleksinen ja monipolkuinen ajatuskartta, jossa jokaista vaihtoehtoa varten pitäisi olla varasuunnitelman varasuunnitelma ja lopputulema nro 147.

      Ihanaa sunnuntaita, ihana Tiia. <3

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno aihe ja hieno kirjoitus!
      Yritin eilen näillä tippaleipäaivoillani jotain järkeenkäypää kommenttia saada aikaiseksi, mutta mönkään (sekin) meni ;)
      Eipä tämä tänään(kään) tunnu sujuvan yhtään sen paremmin, joten totean vaan, että olen aina tehnyt, ja teen vastaisuudessakin aina parhaani. Se riittää minulle ja saa luvan riittää kaikille muillekin :)
      Yrittämisen ja onnistumisen iloa viikkoosi ihanainen ♥

      Poista
    2. Voi murunen, se oli hyvä kommentti! Ehdin lukea sen. <3

      Tänään on taas kieltämättä sellainen alisuorittajafiilis, notta vallan. Parhaani en ole tehnyt, mutta ei kai se ihan aina ole tarpeenkaan. Tai sitten ei maanantaina voi kammeta tämän ylemmäs yrittämisen asteikolla. Eikä monella muullakaan. :D

      Iloista viikkoa sinulle, Ansku-ihana. <3

      Poista
    3. (Niin ja en voi poistaa tuota poistettua kommenttiasi, koska se poistaisi vastauksesi myös.)

      Poista
    4. Ei haittaa! Olkoon siinä muistutuksena että vaikka parhaansa yrittää niin aina ei voi voittaa, eikä edes melkein aina ;)
      Parhaansa tekemiselläkin on rajansa, ja mikä parasta, oman tasonsa voi määrittää kukin ihan itse :D
      Iloa, valoa ja voimaa viikkoosi murunen ♥

      Poista
  3. Se oli pikkuPekka joka aikanaan haki valtiolle ja pääsi.
    Se oli pikkuPekka joka avasi turpansa oikealla hetkellä ja sen seurauksena nimettiin apulaistarkastajaksi.
    Se oli pikkuPekka joka menestyi kurssilla.
    Se oli pikkuPekka jonka käskettiin hakea paikkaa vaikka sitä hakee kymmenen toimistopäällikköä ja ylitarkastajaa, joten parta ajamatta nopeimpaan työhaastatteluun mitä kuvitella voi.
    Se oli pikkuPekka joka teki yritysverotarkastajan duunia toistakymmentä vuotta. Ensimmäisenä vuotenaan teki vain puolet toimiston tuloksesta mutta seuraavina vuosinaan jo 70%. PikkuPekka yleni äkkiä ylitarkastajaksi.

    Sit pikkuPekka valittiin esittelijän duuniin ohi kaikkien juristien ja ekonomien ja taas oli paikka miettiä, että pärjäänkö mä täällä?
    Mut mikäs duunissa on pärjätessä kun sen osaa.

    Ja maan pinnalle.

    Vaihtaisin kaikki ylenemiseni, palkankorotukseni ja kaiken leikkifeikin siihen, että mulla olis vaimo ja lapset.

    Poistan taannoin laittamani kuvat palvelimelta just nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaihtaminen ei valitettavasti ole mahdollista. Aivan kuten ei palaaminen johonkin sellaiseen, joka joskus oli, kunnes lakkasi. Jos omakin elämä olisi mennut, kuten sen käsikirjoitin, istuisin jossain ihan muualla tekemässä jotain ihan muuta, kuin kirjoittamassa tätä kommenttia juuri nyt.

      Aika harvassa ovat he, jotka ihan todella valitsisivat uran ja tittelit perheen edelle. Helinää sellainen lopulta on. Sanojen ja merkityksettömien määritelmien. Vaikka arvojärjestys kuinka olisi kohdallaan, työ s a a olla tärkeää. Joillekin niin todella on, mikä minä olen väheksymään. Kai sitä saa kukin haluta viettää enimmät hereilläolotuntinsa miten mielii, ehkä jopa siten, että viihtyy, tuntee kuuluvansa, tekevänsä jotain tarpeellista ja työpanoksensa olevan jollain tapaa merkityksellinen. Eikä sellaisesta haaveileminen tee perheestä, terveydestä tai ylipäätään mistään todella tärkeästä yhtään sen vähäpätöisempää. Jotkut ihmiset saavat kaiken, toiset eivät mitään. Kukaan ei luvannut voittoja ja tappioita edes tasatahtiin.

      Minäkin antaisin aika monta asiaa, jos saisin tahdonvoimallani rakkaat läheiseni terveiksi ja pysymään hengissä, vaikka ylenemistä, palkankorotusta tai muutakaan feikkileikkiä ei ole antaa tilalle. Mutta koska se ei ole valinta, eikä kädessäni, yritän keskittyä asioihin, joille jotain sentään voin.

      Niitäkin sentään on.

      Poista
  4. osui ja upposi!
    En hae mitään koska emmääkumminkaanosaa.

    VastaaPoista
  5. Hetkinen luinko juuri oikein, että oot Jousimies? Niin mäkin. Se selittää kuule paljon. 😘

    VastaaPoista
  6. Aika, jolloin vähätkin sanat kuihtuvat olemattomiin. Silti, kiitos Nelina, sinulla on kirjoittamisen lahja ja viisaus nostaa päivänvaloon kaikenlaista tärkeää ja vähemmän tärkeää. Allekirjoitan tämänkin tekstisi kommentoimatta sitä sen enempää,

    Halusin vaan tulla sanomaan hei, olen, mutta hiljaiselossa.

    Halit ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, hali sinulle muru. Olenkin kurkkinut välillä kuulumisia, ihanaa, että tulit heippaamaan.

      Leppoisaa viikonloppua. <3

      Poista