lauantai 24. marraskuuta 2018

Pikkuiset joulut ja sen seuraava päivä.



Pikkujoulujenjälkeismorkkis kera hakkaavan päänsäryn. Vahingonilo holtittomasta juomisesta yhdistettynä löyhämoraaliseen ja riidanhaluorientoituneeseen varomattomaan juhlintaan on kuitenkin ennenaikainen, sillä vastoin oletusta olotilani ei johdu krapulasta. Ehkä pikemminkin sen puutteesta.


Tietenkään en väitä, etteikö ilta kätkenyt sisäänsä lasillista hyvää punaviiniä ja muutamaa lonkeromukillista. Ilta, ei sentään koko yö. Uni kun kaappasi syleilyynsä jo ihan inhimilliseen aikaan. Joka on muuten ainoa mahdollinen tapa näillä ikärenkailla pelastaa seuraavat kaksi päivää tuholta. Muutamakin alkoholiannos on nykyään miltei sama, kuin että kiskaisisi kunnon perseet. Valvomisen ja sen muutaman yhdistäminen orastavaan flunssaan ja illalla alkaneeseen päänsärkyyn onkin jo silkkaa tyhmyyttä. Myönnän. 







Yhä useammin huomaan ihmetteleväni, olinko se minä, joka vielä muutama vuosi sitten bailasi aamuun? Nyt ei mikään houkutellut juhlapaikasta baariin. Tylsää, keski-ikäistynyttä krapulanpelkoa, mitäpä muuta. Kannattavuuslaskelmat yksinkertaisesti näyttävät, että hauskaa pitäisi olla ainakin potenssiin neljätoista, jotta pari seuraavaa – ja samalla viikon ainoaa vapaapäivää – jaksaisi täristä sohvanpohjalla kaukosäädin ja karkkipussi käpälissä. Niin hauskaa ei vielä koskaan ole ollut, että krapulapäivä nro kaksi enää naurattaisi.
Pienikin määrä alkoholia heikentää unta, eikä sisäinen kelloni koskaan anna nukkua tuntimääräisesti mitenkään järkevää määrää valvomista vastaavasti. Mitäs läksit, kikkelis kokkelis niin. 

Sitten siihen morkkikseen. Miten kokea voi ei -tunnelmia, ellei sitä edeltävästi ole tapahtunut jotain voivotteluun oikeuttavaa? Helposti. Riittää kun ylipäätään lähtee johonkin, juo ne pari, menee nukkumaan myöhemmin, nukkuu huonosti, herää nenä tukossa järkyttävään päänsärkyyn, joka oli jo illalla lähtiessä, mutta johon ei viitsinyt enää ottaa niiden parin juurinautitun alkoholiannoksen takia lumelää…köh…siis Panadolia, kun Burana on kieltolistalla. Morkkis tulee siitä, kun pilaa itseltään vapaan päivän tehdä keveitä asioita vastapainoksi raskaille.

Olisi pitänyt juoda kunnolla. Oikein nollat tauluun. Olisi pitänyt jättää menemättä. Välimuoto on epätoivoinen ratkaisu saada kaikki yhtä aikaa. Eikä elämässä voi. Ei mitenkään.






Mutta hei. Oli ihan kivaa. Mukavia työkavereita, joita en ole hetkeen nähnyt. Naurua. Hyvää ruokaa. Huonoja biisejä. Kukaan ei tapellut. Kukaan ei oksentanut, sammunut, haistatellut, sanonut itseään irti, eikä toivottavasti kulje maanantaina pitkin seinänviertä häpeissään ahdisteltuaan seksuaalisesti sitä kakkoskerroksen hiljaista tyyppiä, joka tervehtii vain nyökkäämällä.


Tylsät bileet.





Joskus on aiheellista vetää hippamekko päälle ja murtautua ulos mukavuusalueelta, jossa sohva ja suoratoistopalvelut korreloivat ikävuosiin. Tekee hyvää näyttää ihmiseltä itsensä ja etenkin sen hovikuskina toimivan puoliskonsa silmin. Olla hauska, nokkela ja kiva. Rikkoa kaava työkaverista, joka ei koskaan käy missään yhteisissä jutuissa. Nyt kävi. Ja vaikka tämä päivä nyt menee vähän tässä, ollessa ja aikaa kulutellessa, kai sillekin tilauksensa on.


Villasukat ja Netflix, I’m back.





sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Tee parhaasi, se riittää.



Piskuisen autoni radiovastaanottimesta tarttui korvaani jokin aika sitten merkittävä väite. Se kuului vapaasti muistellen jokseenkin näin; nainen ei hae työhön, johon olisi sopiva koulutus, jos kokee olevansa syystä tai toisesta pätemätön. Mies taas hakee paikkaa, vaikka ei olisi koulutusta, koska uskoo olevansa silti pätevä. Kärjistäen, tietenkin. Mutta samalla ikävästi totta.

Ajatus iski kuin metrinen halko takaraivoon, sillä erotuksella, että metrinen halko sattuu enemmän.
Onnekseni sain kaivettua koko haastattelun Suplasta (Radio Aallon iltapäivä / Jenni Alexandrova, 6.11.2018). Kyse oli siis röyhkeyskouluttaja Jenni Juvakan ajatuksista.





Hei Aamen! huusivat naisalemmuustuntoiset aivoni. Kuinka lukuisat ovatkaan toimet, joita en ole samaisesta syystä hakenut. 

Koulutus – check. 
Kokemus – ei! Enkä mä kuitenkaan osaa… 


Viimeiseen väitteeseen ei istu ajatus pettymyksen tuottamisesta, vaan enemmänkin kauhukuvat omasta oppimattomuudesta. Että olisin huijari, hyvällä puheella paikan saanut mestarikusettaja. Että en itsekään jaksaisi. Saisin potkut, tai irtisanoisin koeajalla. Kolmen kuukauden karenssi, ikuisen työttömyysputken katkaisee korkeintaan TE-toimiston määräämään toimintaan osallistuminen. Kuvioon tulisi alkoholi, perheriidat, ero. Ja joku vielä väitti, että hyvä mielikuvitus on lahja.





Tytöt on opetettu jo lapsena pelkäämään pettymyksiä. Kun poika kaatuu, kannustetaan nousemaan. Tyttöjen pitää varoa kaatumasta jo etukäteen. Tavallaan olen samaa mieltä, vaikka minua ei lapsena mikään lannistanutkaan. Opin kyllä naiseksi paljon myöhemminkin. Ja koska olen omaa ainokaista tyttömerkkistä luotsannut ajatuksella; sinusta voi tulla mitä vaan, rohkaissut unelmoimaan isommin, tavoittelemaan, yrittämään, epäonnistumaan, tyttö ajattelee täsmälleen samalla tavalla kuin nekin, joiden ei ole lapsena annettu juosta. Kyse ei siten ole vain kasvatuksesta, vaan jostain paljon isommasta. 

Imeekö naisaivo epäonnistumisen pelon ja häpeän jotenkin hengitysilmasta?








Tiedän ja tunnen paljon upeita, vahoja naisia, jotka ovat toista mieltä. Valitettavasti tiedän ja tunnen myös itseni, ja jos aiheesta kierretään pitämässä täyteen ammuttuja röyhkeyskoulutuksia, luulen etten ole poikkeus.
Oletko sinä koskaan ajatellut, ettet oikeastaan taivu muuhun? Jättänyt hakematta kiinnostavia työpaikkoja ajatellen, ettet kuitenkaan täyttäsi vaatimuksia? Onko myyvän CV:n laatiminen hankalaa? Alisuoriudutko mukavuusalueellasi, koska tiedät jo sen minkä osaat, etkä usko jaksavasi opetella uutta? 





Tunnustan. Olen järjestelmällisesti jättänyt hakematta minulle varta vasten vinkattuihin työpaikkoihin. Osaan nykyisen työni vaikka kädet sidottuina ja silmät kiinni, mikä tekisi päivästä vain jokseenkin hankalaa, mutta ei suinkaan mahdotonta. Olen epämukavasti mukavuusalueellani, turvassa totutussa. En usko itseeni. Tai ei. Usko on sittenkin väärä sana. Kyseessä on ennemminkin liian suurten odotusten pelko.

On yksin työnantajan vastuulla kenet palkkaa. Siten riittää, kun vain hakee paikkoja ja mikäli tulee palkatuksi, voi vähintäänkin kokeilla. Anteeksi, miten niin kokeilla? Kokeileminen on nuoria varten. Pätkätyöt jopa elinehto aikana, jolloin ei enää arvosteta 40 vuoden uraa samalla työnantajalla. Nyt duunipaikkashoppaillaan. Ollaan mukana projekteissa ja hankkeissa. Ommellaan työtilkkutäkkiä, jossa on värikkäitä vaiheita ja opittuja taitoja. Multitaskaus on päivän sana urallakin. Mutta kuinka haluttu paikanvaihtaja on keski-ikäinen nainen, joka ei ehkä jää enää äitiyslomalle, mutta vakuutuslääkäritilastojen mukaan alkaa kärsiä joko tuki – ja liikuntaelinsairauksista tai joku sammuttaa peräti pöntöstä valot?

”Kuvaile itseäsi, miksi valitsisimme juuri sinut?” Ei harmainta aavistusta. Älkää ny mua vaan ottako…


Ja sitten se metrinen halko. Jos hakee vain paikkoja, joihin tietää vain täydellisesti sopivansa, ei pääse kokemaan oivaltamisen ja oppimisen iloa. Ihminen on oppiva eläin, motivoituu uudesta ja sopivasti haasteellisesta. Sitä paitsi, kukaan meistä ei voi päättää mitä toinen ajattelee. Puoliso, ystävä tai se pelottava tyyppi pöydän toisella puolen, joka valitsee ken saa paikan. Jos etukäteen pelkää jokin asia olevan liian haasteellinen, on olettamuksen varassa. Ei ole kokeillut, ei voi tietää. Olettaa. Ja eikös meille juuri niin ole naislehdissä opetettu välttämään oletuksia, mitä tulee ihmissuhteisiin? Sama pätee ihan joka elämänalueella.







Kiltteys on ihan hyvä piirre ihmisessä. Kunhan se ei käänny itseään tuhoavaksi katkeruudeksi, kun parhaat viedään päältä, mitä ikinä koskien. Kukaan ei tule loppujaossa kiittelemään, että olipas hyvä kun et yrittänyt enempää. Käyttämättömistä tilaisuuksista ei saa rahojaan takaisin.

Yksi tärkeimmistä oivalluksistani tämän syksyn aikana on ollut ymmärtää onnistumisen ja yrittämisen selkein ero. Kun positiivisuutta on tutkittu (valitettavasti en enää muista mistä lähteestä tämän raportin nappasin), on havaittu eräs tärkeä seikka. Optimistiset ihmiset eivät yllättäen ajattelekaan etukäteisesti onnistuvansa tehtävässä. He ajattelevat yrittävänsä parhaansa. Jos etukäteisoletus on onnistuminen, mitä tapahtuu, jos niin ei käykään? Mitä oletusta se ruokkii, ja alkaa ennustaa seuraavilla kerroilla tarpeeksi usein toistuttuaan? Aivan. Jos sitä vastoin ajattelee tekevänsä parhaansa, onnistuu joka kerta, oli lopputulema millainen vain.

Mieletöntä, eikö? "Tee parhaasi – se riittää", saa tässä kivasti ihan uuden kulman.

* * * 

Lopuksi vielä teoriasta käytäntöön. Aloitin juuri maalausharrastuksen 10 vuoden tauon jälkeen. Kävipä niin, että pääsin kokeilemaan heti tuoreeltaan uutta nuoraani, parhaani tekemistä. Mikä oli pelkästään hyvä, sillä aloittaminen olisi päättynyt melko pian lopettamiseen, ainakin sen neljännen saman yrityksen taulupohjan kohdalla. Jokainen *it*u**atana*er**le olisi näet nakannut taulun ikkunasta, jos etukäteisajatus olisi sijainnut onnistua -akselilla. Hoin kuitenkin sinnikkäästi "yritän-kokeilen-opin". Ja se toimi! 





Parhaansa yrittäminen riittää, oikeasti. Ihan kaikessa.



torstai 15. marraskuuta 2018

Lenssublues



Jälleen on luokseni laskeutunut muutama päivä, kun on lähinnä vain pakko sietää. Sinkkitabletinmakuinen horros, jolloin ei päässä unettoman yön jäljiltä järin viisaita souda. Tämänkin postauksen kannattavuutta voisi useammaltakin tasolta lähteä arvioimaan. Lopputulema jokseenkin sama. Kai.





Se on sitten flunssa, lenssu, höyhen ja kaktus kurkussa yhtä matkaa, empimättä. En edes jaksa avautua sairastamisen typeryydestä. Siinäkin kun on tasoja niin monta – tiedän. Muutaman päivän tylppä kurjuus ei tosin muutu yhtään sen siedettävämmäksi suhteuttamalla laajempaan kärsimykseen, jota ihmiskunta kohtaa alati erikseen pyytämättä. Jossain maastopalot vievät koteja, tulvat, maajäristykset, nälkä ja sairaudet ihmishenkiä. Ei tee yöllistä yskärallia yhtään sen helpommaksi.
Aika yhdestä viiteen on muuten pahin. Silloin vielä viriää toivo unesta, jota minuuttien matelu tunneiksi vääjäämättä näykkii. Vasta kun toivo laantuu luovuttamiseksi, uni saapuu. Yleensä tuntia ennen herätyskellon valmistautumista vuorokauden ainoaan tehtäväänsä.

Ja kun vihdoin nukahtaa, näkee unta soittavansa töihin, eikä sijaista saa järjestettyä.





Sohvalta käsin voi tehdä useitakin havaintoja. Kuten esimerkiksi, että seuraava koira on joko vaalea, tai lattia tumma. Ja että miksi huonekalujen värisävyä ei voi valita pölynharmaana? Seikat, jotka eivät arkirallissa ihan hirveästi ehdi verkkokalvoille piirtyä. Työ ei tunnetusti tekemällä lopu, mutta sen määrä kyllä lisääntyy eksponentiaalisesti sohvalla makaamalla. 


Erityisen syyllistäviä osaavat olla Canis Lupus Familiaris -sukuiset ötökät. Tuttavallisemmin, koirat. Ne kun kieltäytyvät ymmärtämästä, että ihan väärään vuorokaudenaikaan televisiovastaanottimen kaukosäädintä pitelevän alfanaaraan jokainen kyljenkääntö ei enteile lenkkivaatteiden päälle vetämistä. Alativalpas jokojoko noin seitsemäntoista tunnin niistämisen jälkeen ei jaksa enää naurattaa. Jos ei moni muukaan.



Piti kirjoittaa parisuhdetaantuvista aikuislapsimiehistä (ilmiö, ei henkilöity kertomus). Tai röyhkeysvalmennuksesta, kohderyhmä; naiset. Väärinkäsitysten välttämiseksi jääkööt toiseen kertaan, mielellään sellaiseen, jossa ajatusten muotoutuminen kirjalliseen asuun on jokseenkin ymmärrettävää.

Pitäkää jalat lämpiminä ja kädet pestyinä. 

Kotisohva kuittaa.



torstai 8. marraskuuta 2018

Reikä korvassa ja muita sitkuja



Tein muutama viikko sitten jotain, jota olen siirtänyt noin kuusi vuotta. Ainakin. Laskennan tavasta riippuen. Mikäli odotit jotain raflaavan suurta ja mullistavaa, joudun ikäväkseni tuottamaan pettymyksen. Minulle asialla oli tosin suurempi merkitys, kuin teolla tai sen tuottaman seurauksen koolla. Otin nimittäin toisen reiän vasempaan korvaan.

Vain vasempaan? Kyllä. Oikeassa niitä sijaitsi kaksi hamasta nuoruudesta lähtien, silloin kun oli muotia yksi tupla. Tai sijaitsi ja sijaitsi, joskus vuosiakin vailla korua. Nyt molemmissa korvanlehdissä on tasapari reikiä, yksi vain tuoreempi kuin toiset. Kiitos kuuluu tyttärelle, joka sinnikkäästi vaati saada tuplat– ei koska kaikilla muillakin on, vaan koska kaikilla muilla ei vielä ole. Ainakaan omalla luokalla. Niinpä löysin itseni muutaman siirretyn viikonlopun jälkeen kultasepänliikkeessä huokailemassa, pitäisikö minunkin. Viime hetkellä horjuin pitäisi -muotoiseen ratkaisuun.





Olen hyvä siirtämään asioita. Siis sen lisäksi, että olen liikkeissäni perin varovainen. Nämä kaksi tapaa muodostavat yhdessä muuten aivan upean luonnekombon (no eivät tod! ). On kuitenkin täysin eri asia pohtia jotain pitkään, kuin siirtää sitä hetkellisen epämukavuuden vuoksi. Siirtämisellä ei ole mitään tekemistä pohtimisen kanssa, sillä tavallaan jo päätetty asia ei tule valmiiksi sisäisen hautomisprosessin myötä. 
Jokainen tietää klassikkoesimerkin, elämäntapamuutoksen. Jostain syystä parempi elämä alkaa juuri maanantaisin. Jonain tulevana tosin, eikä ainakaan koskaan ihan vielä. Tiistaina. Perjantaina. Nyt. Päätös muutokseen on tehty, harkittu ja melkein toteutettu. Sitten joskus.

Toiset siirtävät isoja, jopa väistämättömiä asioita loputtomiin. On niin paljon mukavampi köllötellä tutussa ja totutussa, huolimatta sen aiheuttamasta kärsimyksestä pitkässä juoksussa. Välitön palkinto vain on suurempi, sen laadusta huolimatta. Olen itsekin mestari keksimään tekosyitä. Saatan silmät kirkkaina syöttää itselleni täyttä puppua ja olla samaan aikaan täydellisen tietoinen harhani lajista. Että nämä ne ovat nyt niitä tekosyitä, heh heh. Vähän niin kuin näkisi unta ja tietäisi nukkuvansa. Ja sitten, täysin yllättäen huomaan seisovani kuvitteellisen kultasepänliikkeen tiskin edessä katselemassa lävistyskorvakoruja ja mietin, että harvassapa ovat enää selitykset. Joko teen nyt, myöhemmin tai en koskaan. Joten miksi ei juuri nyt?






Alituisen siirtämisen sijaan asioihin pitäisi tarttua ja tehdä heti alta pois, kun tilaisuus tulee. Helppoa, eikö? Paitsi että ei ole. Jos on sinnikkäästi marinoinut aivojaan uskomaan, että sen minkä voi siirtää huomiselle, todella kannattaa siirtää, ei pelkkä päätös riitä. Aivan kuten laihtuminen, tupakkaloppu, kasvisten lisääminen ruokavalioon tai lehtien haravoiminen takapihalta ennen lunta, ei tapahdu vain päättämällä, korvien välissä. Ajatukset johtavat päätökseen, päätökset tekoihin, teot muuttavat tulevia ajatuksia. Tätä kutsutaan positiiviseksi kehäksi. Sen toteuttaminen vain niin vaikeaa. Pitää odottaa parempaa hetkeä. Inspiraatiota. Uutta maanantaita. Loputtomiin.  
Ymmärrettävästi on paljon mukavampaa tarttua kynään, kirjaan tai kameraan, kuin saattaa loppuun jokin ikuisuusprojekti. Ikävä kyllä, tekemättömät asiat nakertavat taustalla kuitenkin. Syövät sieluun pieniä reikiä, joista usko omaan pystyvyyteen valuu hukkaan.








Päätin aloittaa ihmiskokeen. Yritän toteuttaa tee yksi asia päivässä -filosofiaa. Enkä tarkoita, että vain tai väkisin yksi. Mutta jokin sellainen, jota olen muutoin altis siirtämään. En tietenkään tongi mitä tylsää velvollista voisin tänään suorittaa, mutta jos – kun – jokin rästiasia tulee mieleen, yritän olla automaattisesti upottamatta sitä mielestä. Paino sanalla yritän. Ihan aina se ei onnistu, jos ei moni muukaan hyvä aie elämässä.

Seuraavan kuukauden ajan lupaan toteuttaa uutta elämännuoraani; tee tänään se, minkä voisit siirtää huomiselle. (Vihdoinkin.)


torstai 1. marraskuuta 2018

Marraskuu, vuoden synkin?


Marraskuu. Miten se tapahtui nyt jo

Lapsuuteni talvet alkoivat usein jo lokakuun puolella ensimmäisen nuoskalumen peittäessä asfaltoimattomat tiet. Tietenkin se suli pois. Mutta marraskuussa viimeistään viriteltiin pulkkaa ja suksia tien (sen asfaltoimattoman) toisella puolella alkavan pellon rinteeseen. Pelto ei näet ollut lattana tilkku, vaan tosiaankin rinne.
Vielä nuorena aikuisena vuoden pahin kuukausi sijaitsi lokakuussa, lehtensä pudottaneiden puiden rujojen risujen kurottaessa kohti harmautta, josta ei tiennyt missä kohtaa päättyi maa ja alkoi taivas. Kuin kellosta olisi loppunut veto ja aika pysähtynyt näyttämään kurkistusluukkua ikuisuuteen. Ja se kaikkein pahin; pimeys ennen hiljalleen putoavia hiutaleita, joiden uuttera työ oli peittää maa valkeaksi.

Sisääni on rakennettu lumiodote. Ehkä siksi marraskuu on vuoden synkin, lumi(r)ajan siirtyessä yhä kauemmas. Lokakuussa  on sentään ruskaa ja kuulaan aurinkoisia päiviä. Mitä marraskuussa on? Jotain perin mystistä. Se pakottaa ymmärtämään omat raaminsa, ajan rajallisuuden ja kohtaamaan pysähtyneisyyden. Marraskuu merkitsee minulle perinteisesti alakuloa ja matalaa virettä. Mutta sillekin on tilauksensa. Jollen tietäisi olon helpottuvan muutamaa viikkoa myöhemmin, olisin kaivamassa lääkepurkkia joka vuosi. Jäisin vaille mahdollisuutta märehtiä menneet ja tulevat, taas yhtä vuotta vankemmalla kokemuksella ja hieman eri kulmasta siksi. Jäisin kääntymättä sisääni, näkemättä tarvetta perata turha.

Olen hyväksynyt käyväni marraskuussa hitaalla. Senkin, että olen murheellinen usein tietämättä miksi. Tahmeus tekee joskus äreäksi, äreys erakoksi. Luen kirjoja, yritän nipistää aikaa luovuudelle. Selvitä taas yhdestä vuoden vaikeimmasta. Ihan kohta helpottaa, sillä jouluihminen näkee lumettomassa pimeydessä sentään jotain valoa. Vaikka kuusen sähkökynttilät, jos ei muuta. 

Sitä ja lunta odotellen, lataan tänne kameran siivousta. Kyllä oli kaunis syksy!