Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

lauantai 27. lokakuuta 2018

Yksi ylimääräinen tunti



Jos kellojensiirrosta pitäisi valita se vähemmän ärsyttävä, nimeäisin viisareiden ruuvaamisen talviaikaan olevan ehdottomasti enemmän mieleen. Ottamatta enää siis mitenkään kantaa aikapelleilyn järkevyyteen. Viisareiden siirtely on kuoleva laji, eikä jälkipolvien tullessa itse vanhemmiksi jää kuin hyytäviä tarinoita kerrottavaksi kello viisi lauantaiaamuna herättävistä pinnasänkyotuksista, ”koska talviaika”. Puhumattakaan lemmikkieläimistä, tai omasta sisäisen kellon totaalisesta sekoamisesta.

On ihmisiä, joihin kellojen siirtäminen ei vaikuta mitenkään. Aivan kuten on ihmisiä, jotka voivat nukkua metroaseman lattialla, tai ampua naulapyssyllä käteensä sitä huomaamatta. On monenlaisia ihmisiä. Että enpä minä sillä, enkä erityisesti heilläkään. Haluan vain talviaikaan siirtymisen innoittamana leikitellä ajatuksella; yksi tunti lisää vuorokauteen.





Kuvitellaan tilanne, jossa jonkin täysin käsittämättömän aikavääristymän (okei, fysiikka ei ole ihan hallussa) seurauksena vuorokauteen tipahtaa ylimääräinen tunti. Puf, tuosta vain. Lainsäädäntöä ei ehditä muuttaa ajoissa suuntaamaan lisäaikaa kansantaloutemme parantamiseen ja siten työntekoon. Saisit käyttää tunnin täysin omavaltaisesti valitsemallasi tavalla. Mitä tekisit? Lisätään kuvitteluleikkiin vielä sellainen komponentti, että ihminen ei tapojensa vastaisesti tällä erää tottuisikaan kahdessa viikossa, jonka jälkeen aikaa olisi tasan yhtä vähän kuin tähänkin saakka. Ylimääräinen tunti olisi käytössäsi Universumin lahjana lopun ikääsi.

Tapaisitko enemmän ihmisiä? Liikkuisit? Nukkuisit? Tekisit töitä (sekin olisi toki sallittua) tai hyväntekeväisyyttä?

Minulla on tähän vain yksi vastaus. Todennäköisesti en tekisi yhtään mitään enempää, kuin tälläkään hetkellä.





Hetkinen! Ei vapaaehtoistyötä, itsensä sivistämistä, fit for fifty –tyyppistä (ai saakeli, kun kuulostaa pahalta) kuntokuuria ja teräspakaroita? Entä mestariteoksen kirjoittaminen? Noup. Mikäli maailmankaikkeus lahjoittaisi tunnin enemmän aikaa käyttööni, todennäköisesti en saisi sillä yhtään mitään enempää aikaiseksi, kuin tälläkään hetkellä. Ylevää, eikö? Paino onkin sanalla todennäköisesti.

Elämä. Mihin se oikein kuluu? Silläkin aikaa, jonka olen netissä roikkunut, olisin lukenut itseni tohtoriksi. Tosin tohtoruus edellyttää jonkinlaisia tohtoruuden lahjoja, joten sikäli en koe ”mikä laulu olisit” tai ”jousimies, varo näitä horoskooppeja” – nettichillailun menneen täysin yhteiskunnallisesti hukkaan. Toisaalta olen lukenut ihan oikeita asioita. Oppinut, viihtynyt, hämmästynyt. 




Aikansa voi käyttää niin monella tavalla. Hyödykseen, tai ollakseen. Jotkut väittävät, ettei toinen sulje toista pois. Oma elämä tuntuu tähänastisesti lähinnä kuluneen. Kirjaimellisesti. Kuluneen monessakin merkityksessä

Pitäisi tulla valmista! Pitäisi olla joku suunnitelma, lakata vellomasta samoissa teemoissa vuosikymmen toisensa perään, vain ikäkriisin numerot vaihtuen. Kolmikymppinen kysyy, kuka minä olen, mitä minä haluan. Nelikymppinen kysyy täsmälleen samat asiat, mutta nyt jo pieni näkökulmaero (=kuolemanpelko) kantapäillä. En kestä jos viisikymppisenä täytyy vatvoa edelleen samoja asioita.

Mitä. Minä. Haluan.

Insta-klassikko; Pieruperse. 



Mitä jos ei halua mitään? Tai tietenkin haluaa, paljon ja mahdottomia, mutta mitä jos ei oikein löydä sellaista polkua, joka olisi paitsi mielekäs, myös jollain tapaa järkevä? Mitä jos ei löydä polkua ensinnäkään? 
Jotenkin minua vaivaa sellainen ajatus, että jos työ on lähinnä vapaa-ajan mahdollistava palkka, sen vapaa-ajan pitäisi olla jotenkin erikseen mielekästä, ei vain poissaoloa töistä. Tai sitten työn pitäisi olla muutakin kuin kahdeksan tunnin musta-aukko.

Oliko tällaista ongelmaa sata vuotta sitten, kun Martta (nimi muutettu) kaivoi jäisiä nauriita maasta? Kun tuhkarokko vei lapsia ja sisällissota miehet? Mitä tuumaisi nyt kuullessaan, että tällainen keski-ikäinen kermaperse inisee; mitä jos ei halua mitään? Varmaan kääntäisi kylkeään haudassa ja toteaisi, että ihminen se on perin mielikuvituksekas eläin. Jos ei ole ongelmia, niitä keksitään kyllä. Joskaan ei se ongelmatonta nykyaika ole. Murheet vain muuttavat muotoaan, eivät lakkaa olemasta.





Kaikki kunnia Martalle ja muille esiäideille. Elän maailmassa, jossa minulla on etuoikeus miettiä, miten kellojensiirron ylimääräisen tunnin aion käyttää. Ja tänä vuonna EN uhraa sitä varaston siivoamiseen, tai muuhun sinänsä tärkeään, vaan itsekkäästi itseeni. Joskus on viisautta ymmärtää, että ei aina tarvitse kaivaa niitä oman elämäni jäisiä nauriita maasta.
Koska olen jo pidempään vellonut epämääräisen alavireisessä tarkoituksettomuudessa, jäänyt jotenkin jumiin tyhjiin ajatuksiin ja lakannut näkemästä laatikon ulkopuolelle, taivuin vihdoin hankkimaan tämän:





Olkoot hömppää, naishormonihuuruista rusettiluistelukirjallisuutta, jos siitä on apua ajattelun laajentamiseen, lupaan olla ennakkoluuloton. Ei se ota jos ei annakaan. Sanonta, jota en ole muuten koskaan ymmärtänyt… Ja sitä paitsi, täytyyhän minun jo ihan opintojeni vuoksi olla ”ajan hermolla”. Köh…

Täten lupaan käyttää ehkä viimeisen kellojensiirron suoman ylimääräisen tunnin ikinä, unelmieni etsimiseen.

Entä sinä?



10 kommenttia:

  1. Hih nyt on pakko käyttää tuo tunti muuhun, kuin kellojen siirtämisestä johtuvasta "jet lagin" valittamisesta. ;) Oikeasti etenkin, kun oli taaperoita, kaikki meni sekaisin ja näin olen ymmärtänyt myös vanhainkodissa tapahtuvan vanhuksille.

    Mutta joo jäin jumiin tuohon tarkoituksenmukaisettomuudessa vellomiseen. Täällä oli viime syksystä ehkäpä tähän syksyyn juuri tuollainen olotila. Hirveästi hain elämältä mielekkyyttä ja mietin onko missään järkeä. Näin myös elämäni kiitolaukkaa menevänä pätkänä ja kohta haudassa. Toisaalta mikä uskomaton lottopotti syntyä tänne. Mutta siltikin, olin kadottanut valon ja johtui taatusti siitä, että olin miltei 20-vuotta vain äiti ja yhtäkkiä esiteinit katkaisivat napanuoran ja aikuiset lapsethan jo elävät omaa elämäänsä, yhtäkkiä ei ollut ketään, joka roikkuisi minussa, koin olevani tarpeeton.

    Mutta nyt hiljakseen olen taas saanut elämän syrjästä kiinni ja iloa ja mietin jopa, saako näin pinnallinen olla, että nautin vaan jo siitä, että vaan olla lillun. Tiedän niin varmasti, että sinä jos kuka tajuat mitä ajan takaa ja mitä on käyty läpi.

    Pus olet paras ja kiitos niin paljon kommentistasi. Anojen näykkiessä sitä alkaa ajoittain näkemään itsensä heidän silmien kautta kakkapökäleenä, koska välillähän sitä muutenkin tuntee niin ja siihen haurauteen sitten ne anojen piikit. Kommenttisi merkitsi hirmuisen paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anot, nuo blogimeren haikalat. Eivätkä tietenkään kaikki, tai edes suurin osa! Mutta nimettömänä ilkeily on tosiaan oma raukkamainen lajinsa.

      Sinä tarvitset esilukijan, ano-lysaattorin, joka perkaa pahimmat. :D

      Joo, tarkoituksenmukaisettomuudessa velloutuminen on pahimmillaan minulla aina marrakuussa. Ja nyt on vasta lokakuu, tiedetään. Marraskuu on masentavinta ikinä, joulukuussa alkaa helpottaa. Jotenkin tämäkin on vaan täytynyt hyväksyä, osana luonnonkiertoa ja omaa luonnettakin. Syvissä vesissä mennään, mutta kai täältäkin ylös taas päästään.

      Kiitos ihana kommentistasi. Olet super! <3

      Poista
  2. Mä varmaan nukkuisin ja/tai lukisin ;-)

    Makuasioista: kuopus 12v juuri tilasi huomiseksi ruoaksi perunamuusia ja parsaa. Tarkoittaako se, että hän myöskin nauttii elämästään nelikymppisenä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti!

      Aloin miettiä, että oliko silloin edes koskaan parsaa ruokana, kun olin lapsi? Ehkä vika onkin siinä. En koskaan päässyt edes kokeilemaan, tykkäisinkö vai en! :D

      Poista
    2. Ei mun lapsuudessa ainakaan ollut, mutta siitä onkin hiiirrrrmu kauan ;-)

      On muutama lause, joita harva äiti pääsee kuulemaan, yksi niistä on "Saisinko lisää parsaa?" ja eilen kuultu, ehkä vieläkin harvinaisempi "Onks ituja lisää?"

      Ituhippihörhöäiti kiittää ja kuittaa!

      Poista
    3. "Voinko viedä roskat". Urbaanilegenda, joka on mukasanottu, jonkun mukaäidin lapsen toimesta. Parsan ja idut uskon, makumieltymykset kun ovat mitä moninaisemmat yksilökirjossa, mutta että roskat... ei mene läpi. :D

      Poista
    4. Ei mene mullakaan, ei sitten millään (jollei kyse ole rahantienaamisesta ?!?)

      Kuopus tuossa muisteli tarinaa kun esikoinen kauppahallissa herkesi itkemään kun ei saanutkaan hapankaalia tiskistä suoraan suuhun vaan myyjäpoloinen meni pakkaamaan sen tiiviiseen pakettiin.

      Myyjä sitten itkun laannuttua (kun laps sai hapankaalinsa ja neste valui suupielistä) totesi, jottei ole koskaan nähnyt/kuullut mitään vastaavaa ;-)

      Poista
    5. Okei. Komppaan myyjää! 🤣

      Poista
  3. Aika on mulle nykyään sellainen massamääre, mikä ei pidä sisällään kuin minimaalisen määrän suoritteita ja kaikki loppu luetaan niin sanotuksi elämäksi. Niin, siis on suorittaminenkin tavallaan elämää. Sen voi rekisteröidä, tilastoida ja todeta, kaikki muu on tekemistä, mistä ei sinällään jää merkintää edes harventuvaan mieleeni.

    Ajatuksena yksi tunti lisää on mielenkiintoinen, jopa innostava: Käyttäisinkö sen suunnitelmallisesti vai pudottaisinko sen elämäni pohjattomaan mereen, sinne missä kaikki on jotenkin hahtomonta, mutta hyvää ja onnellista. Nykymotivaatiolla varmasti pudottaisin, mutta entä jos en? Jos käyttäisinkin yhden ylimääräisen tunnin johonkin tahdottuun tai haluttuun, johonkin, mistä jäisi jälki? Hmmm... Ehkä toteuttaisin tai laittaisin ainakin alulle jonkin tekemättömän hyvän teon?

    Rutistus sunnuntaipäivääsi, Nelina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella, todella hienosti kirjoitat ajasta! Vau.

      Toivottavasti käytit tunnin johonkin kivaan ja palauttavaa. Itse luin sitä unelmakarttakirjaa, piirsin pitkästä aikaa (vuosi)
      ja kävin saunassa yksin. Niihin meni tosin enemmän kuin tunti. :D

      Hali viikkoosi. <3

      Poista