lauantai 27. lokakuuta 2018

Yksi ylimääräinen tunti



Jos kellojensiirrosta pitäisi valita se vähemmän ärsyttävä, nimeäisin viisareiden ruuvaamisen talviaikaan olevan ehdottomasti enemmän mieleen. Ottamatta enää siis mitenkään kantaa aikapelleilyn järkevyyteen. Viisareiden siirtely on kuoleva laji, eikä jälkipolvien tullessa itse vanhemmiksi jää kuin hyytäviä tarinoita kerrottavaksi kello viisi lauantaiaamuna herättävistä pinnasänkyotuksista, ”koska talviaika”. Puhumattakaan lemmikkieläimistä, tai omasta sisäisen kellon totaalisesta sekoamisesta.

On ihmisiä, joihin kellojen siirtäminen ei vaikuta mitenkään. Aivan kuten on ihmisiä, jotka voivat nukkua metroaseman lattialla, tai ampua naulapyssyllä käteensä sitä huomaamatta. On monenlaisia ihmisiä. Että enpä minä sillä, enkä erityisesti heilläkään. Haluan vain talviaikaan siirtymisen innoittamana leikitellä ajatuksella; yksi tunti lisää vuorokauteen.





Kuvitellaan tilanne, jossa jonkin täysin käsittämättömän aikavääristymän (okei, fysiikka ei ole ihan hallussa) seurauksena vuorokauteen tipahtaa ylimääräinen tunti. Puf, tuosta vain. Lainsäädäntöä ei ehditä muuttaa ajoissa suuntaamaan lisäaikaa kansantaloutemme parantamiseen ja siten työntekoon. Saisit käyttää tunnin täysin omavaltaisesti valitsemallasi tavalla. Mitä tekisit? Lisätään kuvitteluleikkiin vielä sellainen komponentti, että ihminen ei tapojensa vastaisesti tällä erää tottuisikaan kahdessa viikossa, jonka jälkeen aikaa olisi tasan yhtä vähän kuin tähänkin saakka. Ylimääräinen tunti olisi käytössäsi Universumin lahjana lopun ikääsi.

Tapaisitko enemmän ihmisiä? Liikkuisit? Nukkuisit? Tekisit töitä (sekin olisi toki sallittua) tai hyväntekeväisyyttä?

Minulla on tähän vain yksi vastaus. Todennäköisesti en tekisi yhtään mitään enempää, kuin tälläkään hetkellä.





Hetkinen! Ei vapaaehtoistyötä, itsensä sivistämistä, fit for fifty –tyyppistä (ai saakeli, kun kuulostaa pahalta) kuntokuuria ja teräspakaroita? Entä mestariteoksen kirjoittaminen? Noup. Mikäli maailmankaikkeus lahjoittaisi tunnin enemmän aikaa käyttööni, todennäköisesti en saisi sillä yhtään mitään enempää aikaiseksi, kuin tälläkään hetkellä. Ylevää, eikö? Paino onkin sanalla todennäköisesti.

Elämä. Mihin se oikein kuluu? Silläkin aikaa, jonka olen netissä roikkunut, olisin lukenut itseni tohtoriksi. Tosin tohtoruus edellyttää jonkinlaisia tohtoruuden lahjoja, joten sikäli en koe ”mikä laulu olisit” tai ”jousimies, varo näitä horoskooppeja” – nettichillailun menneen täysin yhteiskunnallisesti hukkaan. Toisaalta olen lukenut ihan oikeita asioita. Oppinut, viihtynyt, hämmästynyt. 




Aikansa voi käyttää niin monella tavalla. Hyödykseen, tai ollakseen. Jotkut väittävät, ettei toinen sulje toista pois. Oma elämä tuntuu tähänastisesti lähinnä kuluneen. Kirjaimellisesti. Kuluneen monessakin merkityksessä

Pitäisi tulla valmista! Pitäisi olla joku suunnitelma, lakata vellomasta samoissa teemoissa vuosikymmen toisensa perään, vain ikäkriisin numerot vaihtuen. Kolmikymppinen kysyy, kuka minä olen, mitä minä haluan. Nelikymppinen kysyy täsmälleen samat asiat, mutta nyt jo pieni näkökulmaero (=kuolemanpelko) kantapäillä. En kestä jos viisikymppisenä täytyy vatvoa edelleen samoja asioita.

Mitä. Minä. Haluan.

Insta-klassikko; Pieruperse. 



Mitä jos ei halua mitään? Tai tietenkin haluaa, paljon ja mahdottomia, mutta mitä jos ei oikein löydä sellaista polkua, joka olisi paitsi mielekäs, myös jollain tapaa järkevä? Mitä jos ei löydä polkua ensinnäkään? 
Jotenkin minua vaivaa sellainen ajatus, että jos työ on lähinnä vapaa-ajan mahdollistava palkka, sen vapaa-ajan pitäisi olla jotenkin erikseen mielekästä, ei vain poissaoloa töistä. Tai sitten työn pitäisi olla muutakin kuin kahdeksan tunnin musta-aukko.

Oliko tällaista ongelmaa sata vuotta sitten, kun Martta (nimi muutettu) kaivoi jäisiä nauriita maasta? Kun tuhkarokko vei lapsia ja sisällissota miehet? Mitä tuumaisi nyt kuullessaan, että tällainen keski-ikäinen kermaperse inisee; mitä jos ei halua mitään? Varmaan kääntäisi kylkeään haudassa ja toteaisi, että ihminen se on perin mielikuvituksekas eläin. Jos ei ole ongelmia, niitä keksitään kyllä. Joskaan ei se ongelmatonta nykyaika ole. Murheet vain muuttavat muotoaan, eivät lakkaa olemasta.





Kaikki kunnia Martalle ja muille esiäideille. Elän maailmassa, jossa minulla on etuoikeus miettiä, miten kellojensiirron ylimääräisen tunnin aion käyttää. Ja tänä vuonna EN uhraa sitä varaston siivoamiseen, tai muuhun sinänsä tärkeään, vaan itsekkäästi itseeni. Joskus on viisautta ymmärtää, että ei aina tarvitse kaivaa niitä oman elämäni jäisiä nauriita maasta.
Koska olen jo pidempään vellonut epämääräisen alavireisessä tarkoituksettomuudessa, jäänyt jotenkin jumiin tyhjiin ajatuksiin ja lakannut näkemästä laatikon ulkopuolelle, taivuin vihdoin hankkimaan tämän:





Olkoot hömppää, naishormonihuuruista rusettiluistelukirjallisuutta, jos siitä on apua ajattelun laajentamiseen, lupaan olla ennakkoluuloton. Ei se ota jos ei annakaan. Sanonta, jota en ole muuten koskaan ymmärtänyt… Ja sitä paitsi, täytyyhän minun jo ihan opintojeni vuoksi olla ”ajan hermolla”. Köh…

Täten lupaan käyttää ehkä viimeisen kellojensiirron suoman ylimääräisen tunnin ikinä, unelmieni etsimiseen.

Entä sinä?



sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Sunnuntaiahdistus




Jos saisit esittää vain yhden ainoan toivomuksen, jonka Universumi sinulle yskimättä antaisi, mitä toivoisit juuri nyt? Lottovoittoa? Terveyttä? Viestiä juuri Häneltä? Että voisit kääntää aikaa taaksepäin ja tällä nykyisellä järjelläsi varustettuna tehdä jonkin erityisen ratkaisun elämässäsi? Omalla kohdallani vastaus kysymykseen on äärimmäisen helppo. Toivoisin sata uutta toivomusta.









Huomenna on maanantai. Tätä kirjoittaessa tiedän jo valmiiksi, että päivästä tulee…no tuota…"haastava". Tiesin sen toki jo perjantaina, jolloin aloitin murehtimaan tulevaa maanantaita. Mikä tekee viikonlopusta melkein vapaa-aikaa. Mutta ei ihan. 
Yleensä en ikinä halua tietää etukäteen mitä huomenna, saati tulevalla viikolla on edessä. Kissanpentuja, sateenkaaria ja hattaraa kun on harvemmin luvassa. Joka kerta kun jokin vakihankala on etukäteisesti sattumalta paljastunut, menetän joko yöuneni tai hermoni. Toisinaan molemmat. Koska olen lojaali työnantajaa kohtaan ja vaitiolollisesti vielä velvollinen siihen päälle, en voi enkä aio asiaa enempää avata, mutta sanotaanko vaikka näin, että useiden työpäivien etukäteisahdistuksen määrä on huomattava.
Joskus vielä kirjoitan muistelmani. Mikä on jokseenkin turhaa puuhaa, sillä kukaan ei kuitenkaan usko.





Työahdistus on antanut minulle yhden erityisen tärkeän ominaisuuden; osaan suhteuttaa ongelmat. Tätä kirjoittaessani Poika nro 2 soitti kirjaimellisesti autoni alta ja aloitti puhelun sanoilla ”huonoja uutisia”. Ei hätää, auto on nosturilla ja huonot uutiset koskivat jarruremontin laajenemista, eivät sentään poikastani. Koska Poika nro 2 on jumissa jarruttoman ja auki revityn autoni kanssa hallilla, joutui Poika nro 1 lähtemään hevonkukku - nimisestä paikasta ajamaan kohti sivistystä ja vielä vajaan tunnin auki olevaa Motonettia hakemaan lisää osia. Joista yksi joko on hyllyssä, tai varastoheitto
Joskus muinoin sunnuntai-iltana jarruitta oleva auto – ja vailla tietoa tuleeko korjaantumaan ajokelpoiseksi aamulla kello herätys – olisi ollut ajatuksenakin kävelevä katastrofi. Ja kiitos kysymästä, mutta ei, täältä ei mene julkisia perille. Nyt jarruttomuus on lähinnä olkainkohautus. Että tämäkin vielä. Onneksi on siunaantunut noita ajokortillisia ja osaavia poikalapsia.

Onneksi. Mikä muu on onneksi? Kuten vaikkapa se, että ylipäätään on työ, josta sunnuntaiahdistua. Yritän muistaa tämän aina silloin ja tuolloin. Joskus paremmin onnistuen. On paljon asioita, joista olen sanoinkuvaamattoman onnellinen. Isot ongelmat kuitenkin peittävät alleen monta arjen pientä iloa. Ja ne pienet ilot ovat lopulta ne, jotka elämässä kannattelevat. Kun mättää, mättää sitten kunnolla. 









Hei nyt jotain ryhtiä nainen! Alan pitää positiivisuuspäiväkirjaa. Ihan varmasti alan! Sille käy kuten avantouinnille. Sen ”alkamisesta” on nyt 9 vuotta. Ei tapahtunut. Jotain tässä pitää nyt kuitenkin keksiä, kun vielä keksisi mitä.
Jos etukäteen murehtimisesta annettaisiin jokin palkinto, joutuisin rakentamaan lisäsiiven pokaaleja varten. 

Kuormaa on kieltämättä ollut. Kun päivittelin ystävälleni alituista pahantuulisuuttani, lohdutti hän sanoen; ihmekös tuo, onhan sulla ollut vittumainen syksy. Joskus kun joku sanoo asiat ääneen, helpottaa. Että hei kiitos, niinpä on kuule ollutkin. Ihanaa, että sinäkin näet sen! Alan olla jo niin lopen väsynyt ja sokea omaan samaan rainaan, että ihan hirvittää. Joskus on vain parempi tunnustaa tosiasiat ja lakata etsimästä syitä kyvyttömyydestä löytää pilvistä kultareunaa. Toisissa pilvissä sellaista vain ei ole.  

 ♥️ ♥️ ♥️ 


Huomenna on maanantai. Kohta on talvi. Niin missä niitä positiivisuuspäiväkirjoja myytiinkään?




lauantai 13. lokakuuta 2018

Usko itsestäsi hyvää


Et syntynyt lannistumaan. Et noussut vaivoin huojuville jaloillesi, opetellut hankalasti kävelemään mielessäsi yksi ainoa ajatus; ei kannata. Kielesi opit aivan muita syitä varten, kuin moittimaan itseäsi ja kertomaan miten onnetonta elämä on.

Et saanut kahta korvaa, jotta voisit kuulla ne pahimmat vaihtoehdot. Ei silmiä suunniteltu näkemään vain uhkakuvia, eikä käsiä torjuviin eleisiin. Syleilemään ne tehtiin. Läheisiä, ja maailmaa.








Muistatko vielä miltä tuntui, kun vesi alkoi kantaa, tai apupyörittä löytyi tasapaino? Tai miten paperille painetut kummalliset kirjaimet muodostuivat sanoiksi, sanoista lauseiksi ja lauseista kokonaisiksi tarinoiksi? Pystytkö palauttamaan mieleesi kengännauhat, jotka kiertyivät sormiesi ympäri, silmukaksi ja sievästi pitäväksi solmuksi? Muistatko miltä tuntui, kun jokainen aamu oli uusi, ei toisinto eilisestä? Millaista oli hämmästyä? Keksiä, kokeilla, erehtyä ja ryhtyä uudelleen? Uskaltaa? 

Kysyä mitä tehtäisiin ja tehdä sitten niin?


















Olla uhri, on aina valinta. Ihmiset selviävät tälläkin hetkellä kammottavissa olosuhteissa, kun taas toiset eivät yltäkylläisyydessäkään. Kukaan ei luvannut, että elämä olisi reilua. Edes kohtuullista. Ei vaikeuksia jaeta tasamitalla, kuten ei jaeta päiviäkään. Toisille annetaan enemmän, toiset oppivat omistaan enemmän. 
Olla vielä huomenna hengissä, on etuoikeus, jota ihan kaikki eivät saa.



















Käytä siis rajallinen aikasi hyvin. Puhu itsellesi kauniisti, kannusta ja rohkaise. Päätä selviytyä ”siksi”, ei ”siitä huolimatta”. Opettele yksi uusi taito, vaikkapa anteeksianto. Kiitollisuuskin käy.

Ja mitä ikinä itsestäsi uskotkaan, usko hyvää. Ensimmäiseksi, aina. Sinä osaat kyllä.





sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Uranvaihtoa aikuisiällä




Olen löytänyt suuntani, joka nivoo yhteen kaikki aikaisemmat sivujuonteet. Sarkasmista tunnetun huumorini tunteville totean, ettei tämä ole edes vitsi. Jotta suunnasta voisi jotain kertoa, pitää ottaa loikka taaksepäin. 







Halusin kätilöksi. Minusta tuli myyjä. Tai ensin ompelija, joka oli täydellinen harhalaukaus hukassa olleen teinitytön elämässä. Myin monta vuotta, opiskelin merkonomiksi työn ohessa, sain kolmannen lapsen kaksi kuukautta tutkintotodistuksen jälkeen. Aikana ennen korkeakouluhypetystä keskiasteen opinnot kahden lapsen kanssa ja raskaana, oli iso juttu. 

Sitten syntyi lapsi neljäs. Hautasin kätilöhaaveni syvälle järkipuheeni alle. Se pahus kaivautui aina pintaan uudellen. Hain. Pääsin, Alotitin. 






Tämä tie se oli raskas. Luokkani vanhinpana en ollut mitenkään verrattavissa lukion penkiltä lennähtäneisiin. Kadehdin heidän hyvää muistiaan. Energiaa ja vaivatonta nuoruutta. Kotona minua odottivat neljä pientä lasta ja masentunut mies. Kotityöt, koulutyöt, keikkatyöt viikonloppuisin. 
En ehkä osannut kirjoittaa täydellistä koevastausta rakenteisine esseineen, mutta eipä niillä ollut merkitystä käytännön hoitotyössä. Pärjäsin nokkeluudella, paikkasin kokemuksella. Opettelin visuaalisia muistisääntöjä, kuten; Anteriorinen = Antero on jonon etummainen...

Jokaista harjoittelua ennen olin musertua eiminustaoletähän –alle. Terveyskeskussairaala, sydäntautien osasto, synnyttäneet, vastasyntyneiden teho, keskola, naistentaudit, mielenterveysharjoittelu asumisyksikössä. Ne ainakin ehdin käydä, miltei kokonaan sairaanhoitajavaiheen ennen varsinaista kätilöksi erikoistumista. 


Sitten tuli ero ja jäin lapsineni miettimään miten ihmeessä saisin yhtälön toimimaan. Puoli vuotta vielä yritin. Sovin lähteväni naistentaudeilta iltavuorosta aikaisemmin, jotta ehdin hakea kaksi pienintäni vuorohoitopäiväkodista. Loikka syöpätaudeista suoraan syliin pienteni tulla oli aina yhtä liikuttava.
Pahimmillaan äidin harjoittelu osastolla olisi tietänyt lapsille yli vuorokauden hoitorupeamaa. Alalla kun tavataan mennä usein iltavuorosta heti aamuun. Niin ei saisi tietenkään tehdä, mutta ohjaajani sääli ja päästi aikaisemmin. Lämmin halaus hänelle.


Opiskelu kaatui viimeiseen harjoitteluun. Minun olisi pitänyt olla vaatteet vaihdettuna, hilkka päässä ja mieli virkeänä kello seitsemän paikallissairaalan leikkaussalissa uutta oppimassa. Mahdotonta sinänsä, sillä täsmälleen samalla kellonlyömällä eskarilaisen aamuhoito aukesi aivan toisaalla. Mitä olisi pitänyt tehdä? Jättää lapsi tyhjän pihan portille? Odottelet täällä rauhassa, joku tulee kohta töihin. 

Hämärässä. Yksin.



Jouduin sanomaan haikeat hyvästit kutsumukselleni. Hain, pääsin, valmistuin. Päivätyöhön allalle joka ei ole ihan, mutta edes lähelle melkein.









Mikä se tämänkin tarkoitus oli? 
Mikään ei mene hukkaan. Osaan keskustella ihmisten kanssa heidän lääkkeistään ja sairauksistaan. Joka päivä niin tapahtuukin. Paljon olen jo unohtanut. Paljon muistan edelleen. Paljon palautuisi mieleen pienellä kertauksella.

Minusta ei koskaan tule kätilöä. Ei sairaanhoitajaa. Toivottavasti tulee jotain muuta kuin katkera vanhus (heh). Asian ehkäisemiseksi kuljen hyvää matkaa kohti jotain, joka nivoo kaiken menneen yhteen. Joka teki minusta minut, kokemukseni, haavani, kaikki ryvetyt hetkeni ja onneni aiheet. Jokainen niistä kasvatti ymmärrystä. Millaista on elää vaimona, äitinä, yksinhuoltajana, opiskelijana, ahdistuneena, uupuneena, onnellisena, sinkkuna, suhteessa, köyhänä, henkisesti rikkaana ja ikuisena etsijänä. Ja paljon, paljon muuta. Oma elämäni, opintojen aikana näkemäni ja nykyinen työni, niiden vuoksi voisin väittää ettei mikään inhimillinen ole minulle vierasta. Näistä haluan tehdä tavoitteeni. Lakata kokemasta ristiriitaa sen välillä, mihin aamuisin avaan oven ja ajatukseni, ja mihin oikeasti haluaisin.

Olen väsynyt asioihin, jotka eivät koskaan muutu. Tai muuttuvat hetkeksi, kunnes taas alkavat luisua samaan luiskaan uudelleen. Olen väsynyt poikkeustilanteisiin, poikkeusjärjestelyihin, poikkeukselliseen stressiin. Koen tylppää arvostuksen puutetta, ettei ponnistuksilla, ahkeruudella tai tunnollisuudella ole mitään väliä. Mielipiteilläni. Äänelläni. 

En halua enää jäädä hereille neljältä yöllä ties monennenko havahtumisen jälkeen, kun pää jatkaa ankaraa työskentelyä, vaikka ruumis ei. Tiedän mitä haluan, olen jo avannut oven sille. En vain tiedä miten saan tämän toimimaan. Loikka tyhjään on muita varten.


Pahin skenaario; aika loppuu kesken. En ehdi saada tätä valmiiksi, tie perille on liian pitkä. Tarvittiin kaikki nämä vuodet ja kokemukset, ja sitten aika loppuu kesken. Mikä loistava pila Universumin Kohtalovastaavalta! 











Yön pimeinä tunteina, hetkeä ennen orastavaa päänsärkyä on ajatus aina kirkas. Sulkisin silmäni. Hyppäisin. Elämä ottaisi kopin. Varmasti ottaisi. Ja taas aamulla varsin raukkamaisin syin jatkan kuten aina ennenkin.


Miksi toiset meistä kypsyvät näin hitaasti?