Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Saako sairastuneen puolison jättää?



Vihkikaavassa kysytään tahdotko sinä rakastaa. Kysymys ei ole ehdollinen, se vain on. Tahdotko? 
Rakkaus on kauneimmillaankin tahdon asia. Alkuhuumassa harvoin tulee miettineeksi, että tulee se tuostakin sellainen, jonka kanssa kärsivällisyydellä on vielä tekemistä. Rakkauden Taruolennon sijaan ihminen. Puutteineen, tapoineen, vajavaisine tarvitsevuuksineen.

Entä jos tahto ei riitä?

Elämä tuo eteen kaikenlaista. Puhtainkin aie saattaa kaatua sairauteen, taloudellisiin huoliin, kuristaviin aikoihin, joiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan kasvattaa kykyä hengittää pintalihaksilla. Vaikka minä vielä olisin sitoutunut, oletko sinä? Toista ei voi rakastaa yksin ja väittää elävänsä parisuhteessa. Toisen puolesta ei voi tahtoa olla tässä nyt ja aina. Eikä toisen luo tarvitse jäädä ihan kaikissa elämäntilanteissa.









Kuvitteellinen esimerkki ei niin kuvitteellisesta tilanteesta, nimet muutettu.

Mikko sairastuu vakavasti. Ikäväkseen se vakava sijaitsee aivoissa, sillä alueella, joka säätelee mm. persoonallisuutta. Kati, Mikon vaimo, hoitaa lapset, kodin, työn ja elämän sillä aikaa, kun Mikko käy vaiheikkaan kuntoutuspolun tehohoitoyksiköstä kotisohvalle. Mikko toipuu kyllä fyysisesti. Mutta Mikon tunneilmaisusta tulee ailahtelevaa ja äkkipikaista, mustasukkaisuudesta ja alituisesta epäilystä arvaamatonta. Lapset pelkäävät Mikkoa. Katin todellisuus on omituista tasapainoilua vuoroin heikkona itkevän ja vuoroin aivan liian voimakkaana raivoavan miehen mielialamittarina.

Tahdotko?





"Mikko ja Kati" ovat tahallisesti esimerkkinä sieltä rankimmasta ja samalla surullisimmasta päästä. Mutta yhtä lailla ”sairaus” voisi olla mikä tahansa ennakoimaton muutos puoliskonsa käyttäytymisessä. Olen alkoholista jo niin paljon paasannut, etten ota sitä enää tähän kirjoitukseen. Otan itseni.

En ole ihmisenä varmaan vieläkään sieltä helpoimmasta päästä, mutta läksyni oppinut olen. Laskemaan kymmeneen, joskus toiseenkin. En provosoidu, en nalkuta, en sano ensimmäisenä mieleen tullutta. Sillä tavalla en varmasti ja käsi sydämellä ole hankala, mutta entä muuten? 
Elän jatkuvassa ristiriidassa sen kanssa, mitä teen ja mitä haluaisin tehdä. En pysty ratkaisemaan asiaa. Keksiä mistä aloittaa (ja ei, kyse ei ole työpaikkahakemuksen laatimisesta). Tuon huoleni kotiin. Olen pahalla tuulella. Väsynyt. Ärsyyntynyt kehään jossa mikään ei koskaan muutu. Ärsyyntynyt ihminen ei ole oma hersyvä ja hauska huoleton itsensä. Vaikka kuinka säätelisi tunteitaan, olisi purkamatta muihin, ajatusten raskaus näkyy päälle. Sen täytyy näkyä jotenkin. Sarkasmin ja vittuilun raja on joskus perin häilyvä.

On myös päiviä, jolloin makaan hirveässä kivussa ja toivon, ettei kukaan puhu, koske, edes hengitä samassa huoneessa. Kohtaus tulee harvoin, mutta kestää kerrallaan kolme päivää, ja vaikka lääkityksellä saisi kivun terän taittumaan, kuljen pitkin seiniä, sekoan sanoissa, pudotan tavarat käsistäni, ärsyynnyn. Asia joka on vain kaikkien kestettävä. Haluaisin että elämä kanssani olisi kissanpentuja, hattaraa ja sateenkaaria – se ei ole. Kenenkään ei. Mutta jokainen aikuinen täysivaltainen ihminen on vastuussa omasta käytöksestään. Minäkin. En ehkä mahda olosuhteille mitään, mutta käytökselleni sentään kyllä. 






Että ylipäätään olisi hankala on ajatus, joka voi olla täysin päässä. Kun korvienväli täyttyy pitkittyneestä kurjasta, kuvittelee kaiken vuotavan ulos. Omassa paikoin sietämättömässä ristiriitaisuudessani oletan ympäristön kokevan todellisuuden samoin. Vaikka ristiriita onkin lopulta vain omani. En minä tavaroita paisko, en huuda ja tilitä omaa pahaani jokaiselta kuvitteelliselta kulmalta. Lakkasin taanoin jopa hokemasta "vituttaa mennä huomenna töihin" sunnuntaimantraani. Sen alituinen kuuleminen kello kymmenen aamusta alkaen ei tuone mitään lisäarvoa kenenkään päivään. 
Jossain kohtaa Elämän Huvipuiston laitteita, pää alaspäin ja oksennus suussa kyydissä roikkuen, opin vihdoin tämän; minun täytyy ratkaista omat ristiriitani, minun pitää olla ihmisenä sellainen, jota toinen tahtoo rakastaa vielä vuosienkin päästä. Se että saa parisuhteessa olla oma itsensä, ei tarkoita, että voisi käyttäytyä kuinka kusipäisesti tahansa ja toisen pitää sekin vain sietää. Terve ihminen kykenee edes jonkinlaiseen tunnesäätelyyn. Ymmärtämään, että ihan kaikkea paskaa ei voi kaataa muiden päälle. Toimii ihan tasan molempiin suuntiin (kiltit naiset huom.). 

Josta päästään takaisin aiheeseen. Saako sairastuneen puolison jättää?






Minulla ei ole tähän vastausta. Tai on, mutta en väitä, että se olisi oikea. Jokainen piirtää omat viivansa hiekkaan, rajat, joiden ylittämisen kohta on tarkasti tiedossa, kunnes tuuli puhaltaa ne pois, tai jokin aalto pyyhkii mennessään. Sairastuminen, konkurssi, elämä.

Miten pitkään yhdessäoloa pitää selittää tahdolla? En tiedä. Luovuttamisen ja luopumisen käsitteet määrittelee kukin tykönään. Tiedän vain sen, ettei kyse ole lainkaan yhdestä ja samasta asiasta.




lauantai 22. syyskuuta 2018

Pimeä tulee, oletko valmis?




Syksy on astunut suuriin saappaisiin näyttävän roolin tehneen kesän jälkeen. Käytävillä ja marketin kassajonoissa kuhistaan, ettei vuodenaikojen lavalle juuri noussut uusi tulokas ole mitenkään vakuuttava suorituksessaan. Toistaa itsenään. Sataa, tuulee, paistaa päivänsäteitä. Ja ilta illalta saattelee kohti lopullista harmautta.
Kesä kahdeksantoista jäi kaikkien mieleen, miten käy syksyn?






Vuodessa on minulle kaksi alkua. Toinen sijoittuu nätisti siihen joulunjälkeiseen, ja toinen suunnilleen koulujen alkamisen korville. Lasten koulukirjojen päällystäminen paketoi samalla kivasti omia ajatuksiakin. Ei kuplia, ei kurttuja. Sileää ja tyyntä pintaa. Yleensä.
Tällä kertaa en aloittanut ”uutta harrastusta” (lue: alkanut käydä salilla edes säännöllisesti niiden harvojen kertojen sijaan). En luvannut aktivoitua sosiaalisesti, tavata enemmän harvaksi käyneitä ystäviä, istua iltoja, valvoa elokuvia loppuun, olla yhtään parempi ihminen. Tällä kertaa – kuten niin monta aikaisemminkin – lupasin lähinnä selviytyä tulevista kuukausista. Ilahduttavaa sikäli, syyt ovat sentään vuosien mittaan muuttuneet, heh.  














En tunnista olossani termiä kaamosmasennus. Väsyttää, vituttaa, paleltaa huhtikuun loppuun saakka ja pimeys saa viimeisenkin kärsivällisyyden rippeen kuolioon, mutta varsinaista masennusta en itsessäni tapaa. Valon – ja lämmönpuute saa viimeistään miettimään kaiken järjellisyyttä. Että elämä on yhtä odotusta. Viikonlopun, loman, kesän, lottovoiton ja eläkekahvien. Jos elohopeamittari ei vuoden mittaan tekisi jyrkkiä viidenkympin ääripääloikkia asteikolla, tai valon määrä olisi jokseenkin vakio, olisiko elämä jollain tapaa toisenlaista? Vähemmän syklistä, enemmän tässä? Voisi luottaa, että huomennakin näkee vielä illalla mihin astuu tai ettei pakastimen sulatusta tarvitse odottaa tammikuun loppuun. En tiedä, mutta luulen että vuodenaikojen vaihtelu on painanut meidän pohjoisiin geeneihimme pysyvästi jälkensä. Aina on tulossa jotain, johon pitää jollain tapaa varautua. Mikään vallitseva olotila ei kestä muutamaa viikkoa tai kuukautta pidempään.

Parasta syksyssä: saa pukea enemmän.
Pahinta syksyssä: joutuu pukemaan enemmän.


Lievästi skitoaffektiivinen olotila.
















Pidän syksystä. Pidän väreistä ja sumusta ja raikkaan viileästä ilmasta. Pidän sateestakin, kunhan edes suunnilleen joskus voisi kulkea sukat kuivina. Syksy olisi kaikkiaan vallan ihanaa aikaa, ellei tietäisi mitä sitten seuraa. Pimeys. Täydellisen tyrmäävä, palleaan jysähtänyt musta nyrkki.
Miten tulevasta talvesta taas selviää? Elämällä hetkessä? Odottamalla. Ensin lunta, sitten kevättä. Näillä korkeusasteilla sääennusteiden lukemisesta on tullut jokseenkin turhauttavaa. Pitäisi ajella ainakin muutama sata kilometriä ylemmäs ja mielellään vielä koillisvoittoisesti, jotta edes maa tarjoaisi valonkajoa, mutta myös aurinko vielä todistettavasti nousisi jossain kohtaa päivää.










Kylmää vastaan voi vielä vaikuttaa vaatteilla, mutta eniten koettelee musta, märkä pimeys. Koirat pitää viedä (onneksi) joka päivä lenkille kuitenkin, huvitti tai ei. Työt tehdä, ruuat vääntää, koti pitää jokseenkin pystyssä. Anteeksi nyt vain, mutta joskus ”elä hetkessä” onnistuu paremmin kalenterin keskivaiheilla sijaitsevissa kuukausissa. Osalle meistä talvi on ihan todellinen toistuva painajainen pimeyden vuoksi. Eikä siihen auta purkkiDee tai keinovalo. Tekohengitystä kaikki.



* * * 


Työkaveri irtisanoi juuri vakiduunin, myi asunnon ja muuttaa etelään. Jotkut todella elävät tee, älä valita – teemalla.

Kun taas toiset pitävät blogia… (sarkastinen naurahdus)


Halusimme tai emme, pimeä tulee taas. Miten sinä selviät siitä?



lauantai 15. syyskuuta 2018

Milloin suhde menee pieleen?




Rakas ystäväni erosi hiljan. Ei siitä, eikä hänestäkään sen enempää, mutta tapahtunut sai minut miettimään seuraavaa. 

Milloin suhde on oikeasti mennyt pieleen?


Jotta asiaa voi tarkastella lähemmin, täytyy ensin määritellä onnistunut suhde vastakohtanaan päättynyt, eli epäonnistunut suhde. Vertailuasetelma itsessään kätkee jo totuuden. Onko onnistuneen suhteen mitta todellakin jatkuvuus hamaan loppuun, aina sinne yhteiseen hautapaikkaan saakka?


Väitän että ei.










Jos mikä tahansa parisuhde päättyy eroon, onko suhde ollut epäonnistunut? Oliko vaikkapa minun ja Lastenisän liitto sellainen? Voiko hyvälle nähdä arvon, vaikka se ei kestäisikään loputtomiin, edes pitkään?
Lähtöoletuksena yhteen mennään ajatuksella, että tämä se kestää. Eivät ne aina kestä. Joskus tarvitaan tarpeeksi etäisyyttä, jopa vuosia, että päättyneessä suhteessa voi nähdä muitakin sävyjä. 


On minullakin nolot suhteeni. Jälkeenpäin olen monesti miettinyt mikä ihme minuun oikein meni? Miten siedin niin montaa asiaa, miten mustasukkainen ja riippuvainen sallin jonkun olla? Miksi en lähtenyt paljon aikaisemmin? Rakastuminen sumentaa järjen, mutta se ei selitä silti ihan minkä tahansa sietämistä. En minä naulojakaan olisi syönyt, tehnyt mitään muutakaan fyysisesti järjetöntä tai vahingollista. Henkinen puoli olikin sitten eri juttu.






Toisinaan mieleeni nousee yksittäisiä, kummallisia muistoja. Raivostuttavia. Kuten vaikkapa miten kerran erään miehen kanssa neljän päivän ulkomaanmatkasta kaksi ensimmäistä meni hukkaan hyisen mökötyksen vuoksi. Jostain täysin typerästä, kuten hyiset mökötykset aina alkoivatkin. Mikään mitä tein, sanoin tai yritin ei saanut hänen ylhäistä vihaisuuttaan laantumaan. Kätevää matkalla, eikö? 
En muista kahta seuraavaa päivää enää. Ne olivat varmasti ihanat, mutta murjotuksen vallankäytön pitkän varjon tahrimat. Silti, kaikista kitkeristäkin muistoista huolimatta väitän, että suhde oli onnistunut. Siinä oli paljon rakkautta, sellaista hellää huolenpitoa ja lohtua, jollaista en ollut vielä kokenut. Se näytti minulle arvokkaita asioita itsestäni ja ihmissuhteista. Opin etenkin nämä;



  • ·       Mustasukkaisuus on tekosyy vallankäytölle, omistamista, joka ei kuulu rakkauteen.
  • ·       Minulla on oikeus omaan aikaan, aikaan vain lasten kanssa, ystäviini, harrastuksiin ja kaikkeen mihin puhtain sydämin ja hyvällä omallatunnolla voin kertoa meneväni.
  • ·       Mykkäkoulu ja mököttäminen siitä, etten aina ole saatavilla, läsnä, varten, etenkään toistuessaan joka Jumalan kerta, kun ilmaisen oman tahtoni, eivät kuulu terveeseen suhteeseen.
  • ·       Alkoholismi on sairaus, joka sairastuttaa myös läheiset. Alkoholistin suurin rakkaus on juominen – sinä tulet korkeintaan hyvänä kakkosena. 












Entä Iskämies sitten? Ero oli aikoinaan jo hieman hankalampi kääntää voitoksi. Siihen liittyi niin monta kipeää menetyksen kokemusta, joista osa jatkuu ihan hamaan loppuun saakka. Menetyksiä oli isoja ja useita konkreettisia aina kokonaisesta perheestä yhteiseen vanhuuteen saakka. Sellaiseen, jossa on meidän lasten lapset ja valtaviksi kasvaneet omenapuut yhdessä rakennetun talon pihalla. Oli aika, jolloin näin sen ainoana oikeasti tavoiteltavana kuvana. Kunnes tuli muitakin. 
Lasteni isä todisti minun kasvavan varsamaisesta nuoresta naisesta äidiksi. Hän oli kolme kertaa näkemässä uuden elämän ihmeen – neljännestä myöhästyi hieman. Hänen kanssaan elin kuusitoista ilon ja murheen täyteistä vuotta, jossa oli hyviä ja huonoja aikoja, ja vaikka jälkimmäisiä kai enemmän, olin paikoin myös onnellinen. Sillä mikään ongelma, tunne, asia elämässä ei ole läsnä koko ajan. Vuosiin mahtui paljon hyvää. Suhde oli siten onnistunut vaikka se päättyikin eroon. Kaikki suhteet päättyvät tavalla tai toisella, lopulta. 

Jotkut ovat valmiita parisuhteeseen jo ensimmäisen kanssa, tai kasvavat kauniisti rakkaudessa. Ehkä mukana on rahtunen onneakin, milloin puolisolotto osuu kohdalleen jo kerrasta. Meidän muiden on kerättävä kokemusten reppuun enemmän eväitä. Vietävä päättyneen suhteen opit seuraavaan. Miten minä käyttäydyn, mikä on minulle onnistunut suhde? Ja jos ei muuten, niistä pieleen menneistä oppii ainakin sen, mitä ei enää koskaan…






Ihminen tapaa muistaa todistetusti helpommin ikävät kokemukset, kuin neutraalit tai hyvät. Siitä on ollut varmasti kosolti hyötyä lajin eloonjäämisen kannalta. Muistot myös elävät ja muovautuvat nykykäsityksen mukaan koko ajan. Jotta kokonaan koppuraksi katkeroitumista ei tapahtuisi, kannattaa hyviä muistoja yrittää myös tarkoituksella vaalia. Nähdä syitä ja merkityksiä, ymmärtää elämässä olevan erilaisia aikoja ja ihmisiä, joiden tarkoitusta voi vain arvailla. Joskus asioiden – ikävienkin – arvon huomaa vasta kauan jälkeen. 

Mikään suhde ei ole kokoaan huono, aivan kuten kukaan ihminen ei ole kokonaan paha (tästä tosin saattaisin psykopaattien kohdalla olla eriävää mieltä). Mutta jos siitä kamalasta tyypistä ei kerta kaikkiaan saa hyvää sanaa kaivettua, todeta että nyt osui paska tuulettimeen, osaanpahan seuraavalla kerralla "paremmin suojata seinät".


Tai ainakin tietää mistä alkaa sotkua siivoamaan.







perjantai 7. syyskuuta 2018

Hirviöäidit ja riittämätön aikuisäitiystunne


Oma äitini ei ole koskaan ollut tyttäriensä verhonvaihtaja. Tietänet tyypin, tulee pyytämättä, laittaa kodin järjestykseen – mieleiseensä, marmattaa ja puuttuu joka asiaan. Tekee vierailuistaan miltei käsin kosketeltavan mitätöinnin kaikelle mitä aikuiseksi kasvanut tytär edustaa. Miehet ovat vääriä, koulutus riittämätön, ura varsinainen rimanalitus. Sitten vielä lapset tai lapsettomuudet. 

Lukuisia ovat tarinat, joita olen ympäriltäni aiheesta kuullut. Aihe herättää tasan yhden kysymyksen. Miten kukaan järjellinen olento luulee voivansa marssia aikuisen lapsensa elämään ja puuttua joka ikiseen kuviteltavaan asiaan kannanottona sen huonoudesta? Eikä ilmiö rajoitu mitenkään äiti-tytär tematiikkaan. Osaavat ne anopitkin.





Tapasin kerran kaksi hyvin paljon toisiaan muistuttavaa hahmoa, joista harmaamman henkilötodistukseen oli piirretty enemmän uria kasvoihin ja ikä isommalla numerolla. Äiti ja aikuinen tytär muistuttivat erehdyttävästi toisiaan, jopa liikuttavalla tavalla. Kun äiti sitten avasi suunsa, karisivat kaikki liikutuksen tunteet yhtä nopeasti kuin Suomen lätkävoitto. Tytär oli kieltämättä ylipainoinen, kauniisti muotoillen. Mutta äidin kommentit eivät millään tavalla olleet oikeutettuja. Etenkään kun tapaamisen aiheena ei ollut tyttären paino
Äiti laski täydellisen häpeilemättä leikkiä tyttärensä muodoista, aina kun koki sopivan aasisillan osuneen kohdalle. Joskus ihan ilmankin. Käytti sanoja lihava, ylipainoinen ja pullukka. Jutun vitsi piili alun toteamassa; "kaksi hyvin paljon toisiaan muistuttavaa hahmoa". Äiti oli näet iäkkäämpi kopio tyttärestään myös kiloineen. Niin, huumoriksi kai sutkautukset oli tarkoitettu, mitä nyt leikistä suuttumaan? Jokin tyttären padotussa ilmeessä kertoi, että kyseinen nauru oli jo aikaa sitten loppuun kuollut.
Jäin hämmentyneenä miettimään, millaista mahtaa olla elää ihmissuhteessa, jonka loukkaavuus ilmeni jo täysin vieraan ja sivullisen ihmisen aikana?

Hirviöäidin ei tarvitse olla ihmisenä mitenkään paha, eivätkä aikeensa loukkaavat. Kaikkeen puuttuva emohahmo voi aivan aidosti haluta täydestä sydämestään parempaa, kuin mitä itse on ikinä saanut. Hirviöäiti ei vain luota, että aikuinen lapsi löytää omat keinonsa toteuttaa kyllin hyvää elämää. Sillä kyllin hyvä ei riitä. Oikeastaan mikään ei. Järjestämällä mielestään jokseenkin – tai täysin – saamattoman lapsensa elämää, äiti hoitaakin itseään. Aikuinen lapsi on oman minän jatke. Hyytävää, eikö?
Äideissäkin on narsistihahmoja, tunnekylmiä ja pahaan taipuvia. Sitä ei käy kiistäminen. Mutta uskon suurimman osan näistä aikuisten lastensa asioihin puuttuvista omaavan hyvät tarkoitusperät, varsin väärin toteutettuina vain.

Oma äitini tulee kutsuttuna. Soittaa joskus, mutta laittaa kyllä usein viestejä. Olen silti rakas ja aina tervetullut hänen luokseen. Joskus olen kokenut etten ole tärkeä, etteivät huoleni ole etuoikeutettuja, eikä aikani arvoista soittaa ja kysyä mitä kuuluu. Ihan vain, mitä kuuluu. Silloinkin olen sydämessäni tiennyt, ettei se ole niin. 


Kun lapset olivat pieniä ajattelin, että minusta tulisi matriarkka. Sukuni koollekutsuja, sunnuntaipäivällisen tuoksuinen viisas nainen, jonka puoleen voivat isoinakin nojata. Vaan miten kävi. Kaksi vanhinta asuvat jo omillaan. Käyn harvoin, soitan joskus, laitan monta ketaa viikossa viestiä. Sunnuntailounaita on ollut niitäkin luvattoman vähän. Sekoan silti riemusta joka kerta miltei yhtä paljon kuin höperö otus jota koiraksi kutsumme, milloin ovesta pöllähtää pitkä mies ja minulle aina niin pieni. Asetelmassa on jotain perin tuttua. Minusta on tullut äitini.








Ymmärrän äitiä nyt niin paljon enemmän, kun itsekin olen saavuttanut tämän vaiheen vanhemmuudessa. Rakastan aikuisia lapsia niin, että sydän menee ruttuun. Mutta en halua tupata. Arvostan oikeutta omaan elämään aivan liikaa ollakseni riesaksi asti läsnä, roikkuakseni omien ikävän tarpeideni vuoksi. Kunnioitan heidän virheitään välttämättöminä oppipolkuina kohti suurempaa ymmärrystä. Sitä paitsi en halua olla miniäkokelaille anoppiklassikko, vaan pikemminkin keräilyharvinaisuus kliseisten hahmojen joukossa. Pojilla on omat kiireet ja oma elämä. Saavat olla verhonvaihtajaäidiltä rauhassa. Silti minua vaivaa omituinen riittämätön aikuisäitiystunne. Pitäisi soittaa useammin. Pitäisi teoilla näyttää miten välitän ja miten tärkeivät ovat. Laitan toisinaan viestejä, joissa kerron miten upea ihminen hänestä kasvoi. Miten ylpeä olen. Ja rakastan. Ei tarvi vastata, tee piste äiti.  

Ovatko vilpittömät aikeeni nekin vain sanoja näytöllä?









Miten olla läsnä aikuiselle lapselle, mutta sopivasti? Esikoinen on koevedos tässäkin suhteessa. Ei meillä ollut tapana puhua tunteista kun lapsi oli pieni. Rakastin ja parhaani tein siihen asti kerrytetyn elämänkokemukseni mukaan. Äitilukkoni aukesi vasta seuraavieni kohdalla. Miten voisin kuvitella että kipuilu riittävyydestä olisi kenenkään muun kuin itseni ongelma? Näkemys on omani, heijastus suhteesta äitiini ja olemiseen tyttärenä tai ihmisenä ylipäätään. Olen vastuussa lopulta vain omista teoistani, en kenenkään toisen ajatuksista
Joka kerta kun olen lapselleni soittanut ja sanonut, ettei minulla ole mitään asiaa, kunhan soitin, on toisessa päässä ollut ilahtunut ääni. Silti puhelimeen tarttuminen on yllättävän kynnyksen takana. Jos häiritsen? Keskeytän jotain? Jos se lukee tenttiin tai makaa raukeana rakkaansa vieressä? 
Tiedän joukoittain tarinoita hirviöäideistä – ja anopeista. Ja niistä jotka hylkäävät. Sitten olemme me varovaiset ja tuppautumisyliherkät.

Elämä on siitä upeaa, että omaa tapaansa toimia voi tarkastella ihan missä vaiheessa tahansa. Ehkä minusta kasvoi vahva kallio, koska aina omat verhoni valitsin? Ehkä voisin asettua ääripäiden väliin, oppia tulemaan toimeen vajaan suoritukseni kanssa? 
Kuvittelisin aikuisäitiyden olevan vielä helppoa poikalasten kanssa, he kun tuskin tyttärien lailla kipuilevat äitisuhteen vivahteiden vivahteita? Lukevat rivienvälejä tai antavat äänenpainoille omat merkityksensä. Poikalasten aikuisäitiys ja etenkin sen riittämättömyys tuskin näyttäytyy loputtoman ikävän kohteelle mitenkään vajaana. Sillä mikäli elämä menee kuten se yleensä tapaa mennä, pojalla on jo seuraava huolehtija motkottamassa että "salaattia pitää syödä" ja "omituinen luomi polvessa käydä näyttämässä". 

Sitten on se tytär...




Minulla on maailman paras äiti. Olen kelvannut ehdoitta. Riittänyt. Sellaista pitää täysin itsestäänselvänä, mutta aina välillä tarinat ympärillä havahduttavat huomaamaan toisen todellisuuden. Vallankäyttöä, kiristämistä, hylkäämiskokemuksia. Että joku joutuu vielä aikuisena vetämään jatkuvia rajoja toisen aikuisen käytökselle. Omalle äidilleen?
Minulla ei ole mitään syytä olla katkera, ottaa etäisyyttä, säännöstellä tapaamisia, uupua. Äidissä ei ole minkäänlaista kovuutta, eikä tarvetta arvostella. Hänen äänensä kuullessa tulee aina yhtä hyvä mieli. Toivottavasti yllän omilleni samaan. 

Tuntuu hyvältä olla pala ketjua. Äitini tytär, tyttäreni äiti. Tiedän osani siksi olla myös arvostelun kohde. Se, joka ei kuitenkaan ole tarpeeksi tai riittävä. Jonka sanomisisia tai sanomatta jättämisisiä puidaan terapiassa, tai ainakin tyttöjen saunaillassa. Latautunut, rakas ja kaikessa yksinkertaisuudessaankin kompleksinen äitisuhde. Kuten äitien ja tyttärien suhteet tapaavat olla. "Terapiavaiheeseen" on vielä monta vuotta. Hyvin ehtii kerätä materiaalia niihin istuntoihin (sarkastinen naurahdus).

Tänään soitan pojille. 



sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Vähän liian iso unelma



Unelmoi isosti. Niin minäkin ajattelin vuosia monta, onttoja ja mitään tarkoittamattomia hajanaisia ajatuksiani järkeviksi jonoiksi haparoidessani. Unelmat karkasivat eri suuntaan kuin minä. En tuntenut niitä, en osannut nimetä muutamaa hassua ja varsin arkista enempää. Saada olla terveenä, saada nähdä lasten löytävän paikkansa. Käydä töissä, maksaa laskut, nauraa, rakastaa, elää. Aika kohtuullisia ja yleismaailmallisia, sanoisin. Mutta ei mitenkään isosti.






On olemassa töitä, joista ei ollut puhettakaan ahdasmielisen kahdeksankymmentäluvun oppilaanohjaustunnilla. Piti valita se lopuniän paja, josta repiä elanto lottovoitosta haaveillessa. Tosin seiskaoikein ei olisi tuolloin tarjonnut mitenkään niin suuria ja tavallisille tallaajille saavuttamattomia unelmia toteutettavaksi, mitä nykyinen aika. Nyt tavislottovoitto ei ole enää mitään. Vähintään eurojaskan suuruinen unelmapotti takaa edes sen oman lentokoneen jolla suhailla Balille rentouttamaan rikkaudesta uupuneita aivoja.

Huomaan yhä useammin lukevani jostain ammatista, että vau! Saisipa kääntää kelloa reippaasti taaksepäin. Siis Oikein Reippaasti. Koska ikä sulkee enemmän ovia kuin avaa niitä, on ollut sopeutuminen siihen että paikkani ei ole ihan mutta melkein. Ei nelivitosena voi tehdä loputtomiin velkaa pelkästään ammatillisten harhojen vuoksi. Velkaa velan päälle. Opintolainaa hyvä siivu maksamatta, uutta ei enää edes saisi. Ne on ne tämän elämän korkeakoulut jo koluttu. En enää koskaan tule viemään loppuun eron vuoksi kesken jääneitä sairaanhoitaja-kätilöopintoja, en edes sitä sairaanhoitajan osuutta, johon kerätty opintopistepotti alkaa vanheta reilun vuoden kuluttua. Tämän kanssa olen jo sinut – ainakin useimmiten. Sitä paitsi, saan käyttää hoitajatietojani yllin kyllin perheeni sisällä. Että eivätpä menneet nekään vuodet hukkaan.

Velka. Siihen minä havahduin. Tai oikeastaan ensin tuli perisuomalainen unelma. Ahtaissa neliöissä haaveilen minäkin väljästä tilasta ja kahden koiran kätevästä kuraeteisestä. Unelmani on vielä kerran asua omassa talossa, sellaisessa joka jo oli, ja jonka erossa menetin. Tuntuu haaskuulta maksaa seivoinen vuokra seinistä, joita ei omista. Olla laittamatta tauluja, koska jokainen reikä pitää paikata kun täältä lähdetään. Kun lähdetään. Onko se koti, jossa pitää sellaisia miettiä? On, toki on. Rakas, muistoisa, mutta jonkun toisen omistama. Minä haluan talon, josta voi astua suoraan puutarhaan. Poimia oman maan marjat ja omenat. Maalata seinät vaikka vihreiksi, jos huvittaa. Tilaa, väljyyttä, vähemmän kompromisseja. Lähin naapuri raja-aidan takana. Unelma, jonka toteutuminen kaatuu velkaan. Ei olevaan, vaan tulevaan.











Olen neljäkymmentä ja viisi vuotta nuori. Pankin mielestä alan olla ylittänyt jo pitkän asuntolainan myöntämisiän. Työvuosia on – mikäli pää ja ruumis kestävät – edessä vielä 23. Kuinka pitkän asuntolainan saa ikäiseni ihminen, joka joutuu taas kerran aloittamaan nollasta? Milloin on liian vanha aloittamaan alusta? Nyt, huomenna, eilen? 
Lainaehtojen kiristyttyä muutama aika sitten pelkkä pesämuna ei enää riitä. Pitää olla lisäksi kunnon vakuus, eikä ostettava asunto sellaiseksi käy. Tai mistä minä tiedän, tietoni perustuvat lehtijuttuihin ja huhupuheisiin. Niin pitkälle en ole unelmissani vielä mennyt, että olisin hattu kourassa pankkiin, tai edes pankin verkkosivuille asiassa astunut. Hetki ei ole juuri nyt realistinen siihen. Jutun juoni onkin omaan ikään havahtumisessa, että asia jota olen hautonut aina erostani asti – milloin mahdottomana, milloin isona unelmana – on livetä käsistäni silkkaa ja kaikkia koskevaa totuutta, vuoksi; aika kuluu. Joskus se kuluu vähän liian pitkälle tiettyihin asioihin nähden:

1. Biologinen fakta; nainen ei voi saada lapsia enää  X –iän jälkeen.
2. Faktuaalinen fakta; työura ei enää riitä ison asuntolainan maksamiseen X –iän jälkeen.

Ensimmäisellä tiedolla en tee mitään, toiseen havahduin juuri. 











Talon voi saada ihan halvallakin. Etenkin jos omaa kyvyn remontoida kivijalasta kattoon ja elää erinäisten itiöiden keskuudessa, joista kumpaakaan ei valitettavasti ole minulle syntymäasetuksena ajettu. Mutta talon saaminen kohtuullisen ajomatkan päässä kunkin työ – ja opiskelupaikoista onkin sitten silkka mahdottomuus. Elämä on täällä, nyt. Ehkä joskus jossain muualla, mutta vielä vuosia täällä. Ja aika kuluu koko ajan.

Saako haluta materiaa, vaikka unelmien pitäisi kohdistua oman ja läheisten terveyteen? Eikö oma talo ole omistamisen huipentuma, globaalia porsastelua, jossa kuluttamisen kliimaksi on säätää täydellisesti sisustukseen värittyvän viinikaapin lämpötila juuri oikeaksi? Saa. Kysehän oli unelmista. Kuka niitä on alasampumaan? Haaveeni Ei ole omavarainen yhteistalous sata kilometriä susirajasta. Minä haluan talon. Täältä, läheltä. Sellaisen, jossa jo kerran asuin. Silti havahdun aina toisinaan miettimään haluni järkevyyttä. Onko talo taas yksi kivenmuru kengässä, yksi väistämättä ohimennyt asia, johon palaaminen on yhtä mahdotonta kuin ysiluokalle pohtimaan mitä minä oikeasti haluan tehdä isona? Haikailenko johonkin, jonka järkevyys ei mitenkään sijaitse realiteeteissa? Pitäisikö toive ja unelma ymmärtää erilliksi asioiksi ensin?

ISO unelmani uhkaa kutistua pieneksi. Oman Asunnon voi ostaa sitten joskus, kun pieninkin on pesästä lentänyt. Tilaa ja väljyyttä ei tosin silloinkaan ole toivominen. Toisaalta koiristakin on jo saattanut aika jättää, joten se siitä kuraeteisen tarpeesta. 





Ehkä vaivaannuttavinta koko touhussa on ymmärtää, etten vastoin oman elämäni ohjenuoria osaa aina olla täydellisen kiitollinen siitä mitä minulla jo on. Tai mikä pahempaa, että tunnen olevani väärässä paikassa, ja mikä vieläkin pahempaa; itseni vanhaksi, jota olen tuntenut koko elämäni täysin riippumatta mitä ikää kulloinkin elin. 
Talounelman saavuttamattomuus muistuttaa ikävällä tavalla isoimmasta murheestani ikinä. Olen näet aina kokenut olevani mukavanha johonkin, ja ymmärtänyt vasta jälkikäteen ettei näin ole. Jos minun pitäisi tiivistää suurin pelkoni yhteen lauseeseen, se kuuluisi näin; pelkään että aika loppuu kesken. Että yksi ihmiselämä ei riitä siihen mitä haluaisin tehdä, nähdä ja kokea. No, siinä oli jo kaksi lausetta, mutta koska blogi on minun, saan itsekkäin syin muutella numeraalisiakin totuuksia itselleni sopiviksi. 

Vastoin kaikkia aikaisempia, tätä en osaa ratkaista. Ajatusta, että olen aina väärässä paikassa ja ajassa. Ja että jälkimmäinen valuu sormien läpi ja sitten jäljelle jää – ei mitään.


Toisinaan minulla on tunne, että käsissäni on enää märät tulitikut.







Olen hyvä ratkaisemaan toisten ongelmia. Näkemään polkuja ja kannustamaan kurottelemaan kohti. Omassani olen usein yhtä täydellisen sokea, kuin kuka tahansa meistä. En osaa erottaa onko kyse siitä, että todella elän omituisessa välitilassa, vai tyypillisessä jousihenkilöhoroskooppisen kliseisessä tavassa tavoitella juuri sitä mitä ei ole. Mikä ei sitten toimisi, jos asuminen ja työkuviot asettuisivat kuten niiden haluaisin? Pitäisikö vaan lakata ajattelemasta, että ylipäätään unelmoiminen isosti kannattaa, vaikka se olisi miten turhaa haihattelua tahansa?

Tämän kun keksisi, olisi taas piirun verran viisaampi. Sitä odotellessa toivoisin kuulevani mitkä ovat juuri tällä hetkellä sinun ”märät tulitikkusi”?