Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Kummiksi vielä kerran



Minusta tuli tänään kummitäti. Näin on käynyt ennenkin, mutta näin en uskonut enää koskaan käyvän. Oman ikäluokkani potentiaaliset pyytäjät kun sijaitsevat tyypillisesti kahden pikkulapsivaiheen välissä; omien ja lastenlasten.






Kun minulle esitettiin kummiksi  -kysymys, en liikutukseltani saanut ensin sanaa suusta. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, sillä jo pelkkä vastasyntynyt kirvoittaa kummasti vedet silmänurkkiini. Tämä vastasyntynyt etenkin. Sitä paitsi, en osannut mitenkään varautua kysymykseen, vaikka sen esittäjänä oma velimies olikin.
Siinä minä pitelin pientä sylissäni, etsin sukuni tuttuja piirteitä, ihailin nenänkaarta, miniatryyriripsiä, mini-ihmistä joka painoi sylissä tuskin mitään. Ja tänään hänelle puettiin sama kastemekko, jonka nuori äitini osti miltei puoli vuosisataa sitten. Jossa minut kastetiin, ja neljästä lapsestani kolme. Ensimmäinen ajatus oli ihanaa! Toinen alkoi laskea miten vanha olisin kun poikanen vihdoin pääsee ripille. Paino sanalla vanha.

Kummin tehtävä ei – onneksi – ole enää lainkaan sitä mitä ennen. Siten minun ei tarvitse huolehtia lapsen uskonnollisesta kasvatuksesta, eikä edes olla hengellinen vanhempi, kuten muinoin ajateltiin. Vanhempien osa kun oli huolehtia lapsen biologisista tarpeista, kun taas kummi mahdollisti lapsen pääsyn kirkon täysivaltaiseksi jäseneksi. Kirkko piti kummin hengellistä vanhemmuutta jopa biologista arvokkaampana.






Lapsikasteen juuret ovat aika mielenkiintoiset. Ennen asiaan liitettyä uskonnollisuutta ajateltiin, että nimen voi antaa vauvan saatua ensimmäisen hampaansa. Siihen päättyi uskomusten mukaan lapsen uhanalaisin jakso elämässä, sillä hyvä haltija asettui piltin suojaksi. Korkean lapsikuolleisuuden aikana ihan ymmärrettävää. Lapseen kun uskallettiin usein kiintyäkin vasta kun voitiin olla jokseenkin varmoja, että jää henkiin. Eikä mikään ollut varmaa silloinkaan. Kirkon tultua kuvioihin kummilta odotettiin nuhteettomuutta, mutta vanhemmat puolestaan etsivät mahdollisimman vaurasta ja asemaltaan ylempää henkilöä. Hyvä kummi saattoi olla koko perheen onnenpotku sosiaalisella arvoasteikolla. Entä itse kaste sitten? Koska lapsi oli saanut alkunsa epäpyhästä toiminnasta, piti hänet kastaa saadakseen uuden syntymän ja uudet vanhemmat. Kummit.

(Tähän tekisi mieli taivastella etenkin katolilaisten pappien sairasta ja ahdistunutta pelkoisuutta kahden aikuisen välistä seksiä kohtaan, ja samaan aikaan ovat tienneet mitä suljettujen sakastinovien takana tapahtuu.)

* * * 

Täytän varmasti kaikilla mittareilla huonon kummin määreet. Olen juuri se joulu – ja syntymäpäiväkummi, rippijuhlissa viimeistään kärventävän huonon omantunnon kanssa kouristeleva selittäjäkummi. Kun on ollut niin kaikkea. Ja sitä on todella ollut. Hyvä kummius voi siten asettua huonon omantunnon -jonon perälle. Siellä ne omatkin lapset ovat. Onneksi suvussani kummin tehtävä on ollut mahdollistaa nimen antaminen kristillisen rituaalin mukaan pönöttämällä lapsi sylissä ja toivomalla mahdollisimman lyhyttä papin puhetta. Ja muut ajat rakastaa ihan samalla tavalla, kuin kaikki tädit suvun pieniä rakastavat.






Miksi perinteinen kaste, eikä nimiäiset? Rennot bileet, joissa julkaistaan Pekkaerkin etunimi ja juodaan päälle kunnon kahveet. Miksi ihmiset menevät kirkossa naimisiin, samasta syystä vissiin. En näe mitään ristiriitaa siinä, etten tule opettamaan katekismusta tai kymmentä käskyä. Kummina en ole muutenkaan kummoisempi. En potki palloa tai vie Muumimaailmaan. Ne lapsenvahditkin kannattaa varmasti varata muualta. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, kun muutama vuosi vielä eteenpäin mennään. Kun oma talo hiljenee, ja lapset lähtevät kaikki loputkin. Sydämessä syvällä on jokainen kummilapsi kuitenkin ollut. Erityinen ja ihana. 

Ehkä kummiksi kannattaisikin valita jo hieman varttuneempaa kaartia, kuin omien pientensä kanssa samoissa univeloissa ja riittämättömyydentunteissa vellovat ikätoverit.
Mutta yksi asia on takuulla varma, vartuin ja kypsyin kuinka vallattomaksi kummiksi tahansa. 

Muumimaailmaan en mene.



tiistai 21. elokuuta 2018

Mitä jos asiakas onkin joskus oikeassa?



Seuraavassa pitkä tarina silmälaseista ja siitä miten asiakas on aina väärässä. 

* * *


Ostin vuosi sitten kesällä silmälasit. Tarkemmin, ensimmäiset monitehoni. Seikka, johon kaikki seuraavat mitätöivät argumentit tulevat pohjautumaan. Myyjäliike oli iso ketju, nimeä en erikseen mainitse, sillä tarkoitus ei ole mitenkään arvostella kenenkään yritystoimintaa.
Valitsin siis optikon avustuksella kehykset ja jäin odottamaan tilattuja laseja. Säädyllisen ajan jälkeen sainkin kutsun tulla sovittamaan Ihan Ensimmäisiä Monitehojani. Yllätys oli melkoinen, kun lasit päähän laitettuani maailma ei kirkastunut vaan säilyi täsmälleen yhtä sumeana kuin noin kaksi minuuttia aikaisemminkin. 
Toiveikas optikko laski eteeni erikokoisista kirjoituksista koostuvan aanelosen. Ei näy, vastasin. Kun katsoin kauas, lattia vääristyi edessäni. Kaksi askelta ja olin kaatua turvalleni.
­– Nämä ovat sinun ensimmäiset monitehot, pitää vaan tottua.
– No mutta kun en voi tottua siihen etten näe lukea edes tekstiä.
– Kääntele päätä.
Tein työtä pyydettyä. Kääntelin päätä, kääntelin silmiäni. Ei mitään. Sitten keksin käännellä laseja. Kun ne nosti oikein ylös, reilusti irti nenältä, ja katsoi tiukasti alaviistoon, näki lukea kohtalaisen hyvin. Käsitöiden tekeminen ei tosin onnistuisi, ellei sankoja liiskaisi sinitarralla tai teipillä yläviistoon päähän. Kun mainitsin asiasta, sain kuulla saman saagan tottumisesta.
Vika oli siis minussa. Kiitin, viikkasin lasit koteloon ja vastasin hämmästyneeseen ”etkö jätä niitä päähäsi” kysymykseen, etten aikonut murtaa kinttujani ensimmäiseen rappuraliin.

Lasit olivat oikein hyvät yhteen tarkoitukseen. Autolla ajoon. Ikäväkseni en halunnut kidutuksenhintaisia ajolaseja, vaan näkökiikarit, joilla voisin lukea, kävellä JA ajaa autoa. 
1,5 viikkoa myöhemmin kipaisin optikolle. Lasit päähän, viivoitin esiin. Yllätykseni ei ollut kummoinenkaan, kun ilmeni, että näköalueet oli merkitty väärin.
Kun sanoin, mitä minä sanoin kauniimmalla tavalla, vastaus kuului kutakuinkin näin; Lasit olivat sinulla väärin päässä, kun näköalueita merkattiin ennen tilaamista.
Okei, vika oli siis jälleen minussa. Minä olin hölmö laittanut lasit väärin päähän, vaikka en tiennyt sen olevan mahdollistakaan. Ne kun istuivat kuitenkin hyvin. 
Eipä hätää, lasit pakettiin ja odottamaan linssit numero 2 tapahtumista.

Yllättääkö, jos kerron että sama toistui? Tällä kertaa tosin lasit eivät enää soveltuneet edes autolla ajamiseen. Lähdin jälleen kotiin, sillä myyjäliike ei suostunut ottamaan kuuleviin kuunteluelimiinsä väitettäni etten näe. Laseja kun pitää käyttää ensin kaksi viikkoa että tottuu. Jjep.


* * *


Pidin laseja kaksi viikkoa, mutta tällä kertaa lipaston päällä. Yritin aina välillä käyttää niitä, sillä aamun lehden lukeminen kaksi kättä sankoja kannatellen ei vielä ollut mittani täysi. Portaissa kompurointi oli. Kaikessa hiljaisuudessa marssin toiseen liikkeeseen ja tilasin edes ne näyttöpääte–lukulasit, koska vanhoilla ei enää nähnyt tarkasti. Vanhat tosin ovat oikein käypäset – ette ikinä arvaa – autolla ajamiseen. Hyväksyin siis ajatuksen kaksista silmälaseista, sillä jotkut eivät vain sopeudu monitehoihin. Nyt minulla oli vanhat autolasit ja uudet lukulasit. Ja sitten ne ylihinnakkaat eivoikäyttää -lasit. 


Eräänä aamuna minuun iski kitsas piru. Se kitisi että helvettiäkö maksamaan miltei tonni hyvistä monitehoista, oikein hionnat ja kaikki, ihan vain lipaston päälle koristamaan. Menin nöyränä ja varsin tietoisena hankalasta asiakkuudestani vielä kerran optikkoliikkeeseen kertomaan huoleni. Paikalla sattui olemaan sijainen, joka ei enää kyseiseen paikkaan töitä tehnyt, yhden poikkeusvuoron vain. Tämä hiljaisen illan enkeli teki uudelleen näöntarkastuksen todetakseen, ettei siinä ollut vikaa. Heitto oli niin mitätön, että syyn täytyi olla linsseissä. Lopulta hän ehdotti Vielä Yhtä Kertaa, ei luovuteta nyt. 

Viikkojen odotuksen jälkeen lasit saapuivat ja laskin ne nenälleni. Tapahtui arkinen ihme. Totuin Ensimmäisiin Monitehoihini Ikinä – en kahdessa viikossa, vaan kahdessa sekunnissa! Kun mainitsin asiasta, sain vastaukseksi, noh...en yhtään mitään.

Ei yhtään mitään. Pahoittelut, olimme väärässä, ikävää, näitä sattuu välillä, koska jokainen ihminen on yksilö. Minä en ollut. Minä olin vain hankala asiakas, joka ei koskaan tottunut siihen että näkeminen oli uusilla laseilla mitä sattuu.

Tietenkin ymmärrän, kaikki ei aina mene putkeen. En vain ymmärrä miksi minua ei uskottu! Linssirumbaan meni lopulta kuukausi poikineen, jona aikana oli pakko hankkia ne toiset (luku)lasit, koska näkö oli äkkiä huonontunut niin kovin.

Käytin monitehoja lopulta aika vähän. Eivät ne nämäkään täydelliset olleet, hieman liian kapeat kehykset ja värinäkin turhan hailakka. Sitä paitsi, hionnasta huolimatta näytin mulkosilmäsammakon ja paksupohjaisen lasipullon rakkauslapselta. Jostain syystä ne hätävaraksi hankitut lukulasit olivat samalla tavalla hiotut, mutta eivät käyttäytyneet suurennuslasin tavoin. En jaksanut enää alkaa vaahdota asiasta.


Koitti odotettu kesäloma ja otin monitehot jokapäiväiseen käyttöön. Loman aikana lakkasin välittämästä sammakkoefektistä. Sitten, ensimmäisenä työpäivänä, kesken ensimmäisen asiakkaan lasit putosivat päästä. Sangan katkeamista oli toki edeltänyt muutaman tunnin omituinen valuva tunne. 
Koska näyttöpäätteelle näkeminen ei onnistu enää lainkaan ilman näköapuvälinettä, jouduin lähtemään kesken päivän optikkoliikkeeseen. Korvatakseni toki menetetyn työajan myöhemmin takaisin.

– Mites nää nyt näin on hajonneet.
Kerroin että sanka oli ensin löystynyt ja lopulta putosi päästä. Ei uskonut.
Ei mikään voi hajota itsekseen. Ei edes sellainen muovikehys, johon on kolmeen kertaan survottu uudet linssit? 
Täti vastapäätä pysyi tiukkana. Minun on täytynyt jättää johonkin väliin ja puristuksiin. Jaa pääni? Lasit olivat minulla koko ajan PÄÄSSÄ, ei sohvalla, auton jalkatilassa tai ruuvipuristimessa. Pääs-sä.
Yritin selittää, että kehykset ovat aika napakat, ja sangat leviävät joka kerta kun otan ne päästäni. Pakkohan sellaisen on myötävaikuttaa? 
Mutta kun niin kuuluukin olla, putoaisivat muutoin. Malli oli valittu yhdessä ammattilaisen kanssa ja sangat taivuteltu. Olin siis jälleen väärässä. 

Viimeistään siinä kohtaa hirtti kiinni kun ratkaisuna ehdottivat sangan teippaamista kiinni siksi aikaa, kun uusi etulevy (tietenkin tilattava) on saapunut.







Lähdin liikkeestä kaksi mieltä pahoittaneena, omani ja varmaan myös vastapuolen, mutta sanka visusti liimattuna. Töissä käytin linssigaten vuoksi hankkimiani varalaseja.

Kaikkea voi sattua, ymmärrän hyvin. Ja kun sattuu, asioissa kestää. Senkin ymmärrän. Mutta tiedän, että vika ei ole silmälasien käsittelyssä, kuten ei ollut siinäkään etten vaan ollut sinnikkäästi totutellut, ylipäätään missään omassa toiminnassani. Minua ei kuultu, minua ei uskottu. Ja kun mainitsin tämän linssishown sankagaten kohdalla, vastaus oli; no mutta virheethän on korjattu joka kerta.

Joo, on. Aaltoja. 

En vaatinut fanfaareja, en nöyristelyä, en ilmaista puhdistusainetta tai käyttämättä jäävää lahjakorttia. En vaatinut yhtään mitään, mutta olisihan se ollut kiva että vastapuoli olisi ollut jotain muuta kuin nimensä mukainen. Vasta puolella.


* * * 

Uusi etuosa saapui. Sydän rinnassa koputellen menin liikkeeseen. Onneksi vastassa oli se vähemmän aatetta edustava. Tiedustelin häneltä ihan nätisti voisiko halkeaminen johtua kehysten kapeudesta kasvoihini nähden. Sangat kun todella niiasivat joka ikinen kerta niitä päästä ottaessani, vaikka kuinka olivat huolella oikein taivutettu. Vuodessa näitä liikahduksia kertyy helposti tuhat poikineen, eikä kyseisessä kohdassa ollut mitään vahvistusta.
– Tietenkin se on mahdollista. Oikaistaan vähän sitä keskiosaa, niin sangat aukeavat.
Ja niin ihme kävi jälleen. 
Nyt minulla on moniteholasit, joilla näen hyvin (paitsi ulkona kävellessä) ja jotka voin ottaa pois ja laittaa takaisin ilman tunnetta että jompikumpi on väärä; pääni tai lasit. Ja mikä parasta, ja vastoin tiukan tädin mielipidettä, pysyvät silti oikein hyvin päässä.


Seuraavat lasit hankin jostain ihan muualta.


keskiviikko 15. elokuuta 2018

Paluu töihin ja muutama vinkki



Nyt kun kesä alkaa olla asetuksena kohdassa ohi, meille tarjoillaan erilaisia vinkkejä selvitä arkeen ja erityisesti työmoodiin. Monet näistä ohjeista on laadittu liikuttavan tietämättömänä siitä, että suuri osa palkansaajista tekee pullansa eteen ihan muuta, kuin kahlaa päivät sähköposteja tai istuu erilaisissa joutavissa palavereissa. ”Aloita työt keveämmin”, ei siten istu ihan kovin monella työpaikalla. Omallanikaan.


Selailin niitä ohjeita minäkin. Yksi yleisimmistä kuului näin; laita korkki kiinni. Mitä jos se ei oikein kunnolla auki ollutkaan? Siihen ei erikseen kantaa otettu. Yhtä herttaisen ulkona lajista tunsin olevani tämän neuvon kohdalla; seuraavan lomamatkan suunnittelu helpottaa arkeen paluuta. Loman ainoa ”matka” kun suuntautui Kouvolaan ja sielläkin tuleville appivanhemmille. Koin elämäni ensimmäisen ampiaisenpiston ja ties monennenko jäätelomakupettymyksen (Omar, yäk). Ampiainen kirveli kauemmin. 
Sitten on toki nämä perinteiset. Liiku, syö, nuku. Jos työ ahdistaa, pitää miettiä miksi. Blaa blaa blaa. 

Eräs unohtumattomimmista neuvoista kuuluu näin; ajattele positiivisesti. Viikonloppu on edessä ennen kuin huomaatkaan.

Aha. Juuri kun meille niin päähän taottiin, että elää ei saa vain viikonloppuja ja lomia varten! Huijausta, mihin saa valittaa?












Vaikka lomaa oli tasaisen samat neljä viikkoa, kesä tuntui pitkältä. Lomakin. Mikä on ainoastaan hyvä asia, mutta tekee erityisen tahmeaksi luopua vapaista aamuista ja joutilaista illoista. Kerrankin oli tarpeeksi sitä, josta ei saa ääneen puhua, eikä ainakaan hehkuttaa, sillä kuitenkin joku helteestä kärsinyt julkisivuremppamuovitettu kerrostaloasuja polttaa hihansa pelkästään sanaparista ”lämmin” ja ”ihana”. Mutta sellainen kesä minulle oli. Kahden edellisen kylmän edestä. Onko siis ihme, jos kalseina aamuina pienesti kaihoaa T-paidan ja shortsien nopeita ja vaivattomia lähtöjä?

Mennyttä ei saa takaisin, kesääkään. Joten katse tukevasti eteen ja seuraavaa lomaa odotellen niihin syksyn hyviin puoliin. Tässä omistani muutama. 




Sää

Harmaata, kylmää, toinen levy suklaata sohvaan hautautuneena? Kaikkea muuta. Nyt päästään vihdoin hyvän ilman ulkoilupakosta kohti energisempää tilaa. Yöt pystyy nukkumaan lattiatuulettimen vaiettua taas. Raitis ilma tuntuu uskomattoman hyvältä pysähtyneen hautovan kuumuuden jälkeen. Tai no, ainakin erilaiselta. Vaihtelu virkistää ja pari muuta latteutta perään.
Jos kesä meni hikisenä ja punakkana, syksy on toinen kesä. Kaikki valot päälle, musanupit kaakkoon ja vaatehuonetta perkaamaan. Ai ei kiinnosta? Odota vaan, kun varsinainen kaamosdebis saapuu.


Villatakit

Saa pukeutua taas. Parasta! Villatakit, nilkkurit ja farkut. Heipat hikiläikille teepaidoissa. Hameen kanssa saa vetää paksut sukkahousut eikä tarvitse noloilla sänkipeltosääriä tai lohjennutta kynsilakkaa. R.I.P.  -grilliherkut voi survoa kivaan tunikaan ja täydestä menee. Viilenevät illat saavat kansalaiset vetäytymään suojaunivormuihin, unettavaan vaatesyliin, joka keinuttaa kohti yhä kylmenevää sydäntalvea kunnes toppatakin alta näkyy enää pakkasessa ja viimassa kalvennut nenänpää. Mitäs mentiin syntymään pohjolaan...


Uudet harrastukset

Ei jaksa.


Punaviini

Jokseenkin ristiriidassa korkki kiinni –osaston kanssa, mutta oikein käytettynä perjantai-illan pieni kohokohta; lusittu viikko, lasi punaviiniä ja hyvä elokuva. Leffasta ehtii nähdä alkukäänteet, kunnes herää korahdellen lopputeksteihin ja siihen, että läheisriippuvainen koira (tai itse) on potkaissut puolikkaan punkkulasin karvalankamatolle. Sille, joka painaa aivan helvetisti jos sen pesee. No mut noin niinku teoriassa...


Sauna

Ei kiinnostanut helteillä kahdesta syystä.
1. Tukala kuumuus siinä kahden neliön kopissa, jonka kiukkuinen sähkökiuas keitti kuivaksi ja
2. Tukala kuumuus asunnossa, koska kiukkuinen sähkökiuas lämmitti koko saunasijainneen yläkerran.
Saunomisen lisäksi leipominen saattaisi kiinnostaa, jos se kiinnostaisi muuten. Kuuma uuni kuumassa keittiössä ei tunnu enää yhtään pahalta ajatukselta, vaikka kaikkinainen taloustyö tuntuukin. Paitsi että siivoaminen on taas ihan kivaa kun sitä ei tarvitse tehdä lämpöhalvauksen uhalla. 


Ruska

Kohti musertavaa pimeyttä luovuttava luonto näyttää kauneimmat värinsä. Tai ainakin mikäli pitää keltainen-oranssi-punainen-ruskea-kuollut väriskaalasta. Minä pidän. Pitäisin vielä enemmän, jos en tietäisi mitä ruskan jälkeen seuraa. Enkä nyt tarkoita syntymäpäiviäni, heh.


Joulu

Anteeksi. Pakko tämä nyt on mainita, sillä jos joulu siirrettäisiin johonkin muuhun vuodenaikaan, talvelta odottaisi vain yhtä asiaa; että se olisi ohi.

Tämän vuoden veromätkyt tekevät joulunvalmisteluista erityisen juhlavaa (NOT!), joten ainakin mielikuvittelu saa kauan kaivattua tekemistä.


Kesä

Ehdottomasti paras selviytymiskeino pitkästä talvesta on tieto, että melko suurella varmuudella sitä jo pian sekoaa versoavasta vihreästä ja yhä valoisammista illoista. 


Enää 9 kuukautta hiirenkorviin!








torstai 9. elokuuta 2018

Kehu ihminen päivässä


Yksi elämäni tärkeimmistä peruspilareista on pyrkimys hyvään. Tämän juhlallisen ajatuksen takana sijaitsee yksinkertaisesti yritys elää niin, että ihmisillä ympärilläkin olisi mahdollisimman mukava olla. Auttaa, ilahduttaa, laittaa hyvää kiertämään. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö muiden hyvä olisi joskus ristiriidassa oman hyväni kanssa. Terve itsekkyys ei kuitenkaan ole yhtä kuin egon kirjoittaman muistio siitä, kuka on oikeassa, ensin ja oikeutettu poikkeuksiin. Terve itsekkyys piirtää rajat ylikävelylle, mutta sallii myös olla väärässä ja erehtyä. 

Uskon kehu / kiitä (vähintään) yksi ihminen päivässä -metodiin. Mutta vain aiheesta. Mikään ei ole niin vaivaannuttavaa, kuin väkisin väännetty ja kaivamalla keksitty kohteliaisuus tai tyhjästä ontto kiitos. Jos ei ole mitään sanottavaa, ei ole. Silti kokemukseni mukaan Ihmiset ylipäätään panttaavat asioita mielessään. Ystävällinen ele, avuliaisuus, mahtava asenne tai mikä tahansa kaunis miete jää liian usein vain kahden korvan väliseksi salaisuudeksi. Aina ei arjessa edes huomaa miten hienoja tarinoita ympärillä kulkeekaan.

Eräs esimerkki ilmiöstä nimeltä jokapäivä. Kaupan kassahenkilöitä on ilmeisesti joko ohjeistettu, tai annettu vapaat kädet helpottaa ostoskansan ostospussiähkyilyä avaamalla hihnalle ladotut muovipussit valmiiksi. Etenkin lähi-abcin kassatar taitaa tämän seikan joka kerta. Milloin olin unohtanut ottaa oman kantovälineen mukaan ja ostin muovipussin, myyjä avasi sen minulle valmiiksi. Kaltaiseni tumppukäsi osaa totisesti arvostaa pientä avun elettä ihan kahdenkin ihmisen edestä. Kassaneidin yllätys olikin melkoinen, kun maksukorttia masiinasta poistaessa kiitin häntä. Sillä tavalla nätisti ja pienesti, suomalaiseen välttelevän ytimekkääseen tapaan; "kiitos kun avasit muovipussit valmiiksi". Nopea silmiinkatsottu hymy. Poistuminen. 
Tietänet sen ilmeen, kun ei osaa vastata oikein mitään ja sopertaa siksi jotain yllättynyttä ja sekavaa? Se oli juuri se ilme. Ilahdutti ehkä itseä jopa enemmän, kuin kiitoksen kohdetta konsanaan. 

Ennen kuin joku älähtää muovipussien järjettömyydestä ja valaiden ruumiinavaustulosten karusta kertomasta, johdatan aiheen takaisin alkuperäiseen. Hyvän saa sanoa. Kivan värinen paita, uusi tukka, hienosti sopiva kynsilakka, kaikki yksinkertaisia aiheita aloittaa kehu ihminen päivässä. Pinnallista, älähtää joku, ei suomalaiseen suuhun sovi amerikkalaisittain sokeroitu kehukulttuuri. Kyse ei olekaan siitä. Ei tarvitse kaivaa väkisin kohteliaisuuksia, keksiä korulauseita tai vääntää suuta hevosenkengälle kuolettavasta vitutuksesta huolimatta. Mutta jos jotain positiivista ympärillään huomaa, se kannattaa sanoa ääneen. Ylipäätään hyvän ajattelu on hyväksi ja tuottaa lisää hyvää kantajalleen. Aina ei jaksa. Ei huomaa, viitsi, ehdi. Muka?





On erityisen ihanaa antaa palautetta asioista, jotka eivät ole mitenkään konkreettisia. Koska viimeksi on tullut kerrottua, miksi joku on tärkeä ja ihan huippu tyyppi? Niin mukavaa, kuin konkreettista palautetta on antaa, sitä on myös saada. Kenenkään itsetunto ei ole niin rautainen, etteikö pienesti punastuisi rehellisen kauniista sanoista. Positiivisen palautteen vastaanottaminen ei ole aina helppo laji. Monesti törmää vähättelyyn. No tämä nyt on vaan tämmöinen… Kiitosta ja kehua kannattaa opetella myös vastaanottamaan. Kehun vähättely ei ole kaunista vaatimattomuutta. Se väheksyy sanojaa.

Netissä levisi keväällä puhu hyvää selän takana –kamppis, joissa kehuttiin (blogeja) kuten nimestä jo selviää – selän takana. Jäin miettimään, miten loistava ajatus onkaan, ja erityisen tärkeä someraivoilun ja helpon pilkan aikakautena. Toisaalta olen itse monesti törmännyt hyvän puhumiseen juuri takanapäin. Siinä on yksi merkittävän iso haitta. Sanat eivät ehkä koskaan saavuta ainoita todella aidosti niistä ilahtuvia korvia. On tärkeää puhua hyvää selän takana, mutta erityisen tärkeää edessä. Ihmisellä on lähtökohtainen oikeus tietää mitä hyvää hänestä ajatellaan. Kuulla kehu tai kiitos, kun niihin on aihetta.

♥ ♥ ♥ 


Minulla on tapana aina silloin ja tällöin laittaa lapsille muuten vaan -viestejä, joissa kerron miksi juuri kyseinen lapsi on erityinen. Tapa on takuulla mallia nolo, eikä paluupostissa viestiruutuun lävähdä vuolaita kiitoksia äidillisten tunteiden yliläikkymisestä. Toki kehun ja kiitän ihan livenäkin, mutta se on helposti sellaista arki-kiitosta. Uskon että jokainen tarvitsee erityisesti hyvää palautetta siitä on mitä on, ei siitä sitä tekee. Kirjoitinkin rakkaudenpuuskassani kahdelle vanhimmalle poikaselleni muutama vuosi sitten jouluna oikein vanhanaikaiset ja käsialallani pilatut kirjeet, joissa kerroin mitä heissä arvostan, rakastan ja mistä olen juuri hänessä ylpeä. En totisesti enää muista mitä sanoja olen käyttänyt, saati millä tavoin kuvaillut kumpaakaan. Kirje oli hetken ajatus, jonka satuin muotoilemaan paperille sujautettavaksi lahjan mukaan. Ei sen erityisempää minulle. Poika nro 2 kertoi hetki sitten pitävänsä kirjettä edelleen lompakossaan. Eikö se kerro miten korvaamattoman arvokasta on voida saada palata sanoihin lämmittelemään, milloin elämässä puhaltavat vähän hyisemmät tuulet? 

Hyvän tekeminen on lopulta aika itsekästä. Siitä tulee näet todella hyvä olo. Eteenpäin laitettu hyvä ei ole minulta mitenkään pois. Yliaikaa ostettu parkkilippu on harvinaiseksi käyvä ilo ojentaa jollekin tässä kännykkäsovellusten ajassa, mutta tien antaminen, kassalla yhden ostoksen kanssa edelle päästäminen, oven auki pitäminen ja kiitos eivät ole vain kuolevaa kansanperinnettä. Ystävällisiä eleitä on joka päivä ympärillä, kun ne vain huomaa. Joku aika sitten ruuhkabussissa seistessäni nuori mies yritti luovuttaa omaa istumapaikkaansa vanhemmalle naiselle, mutta sai kohteliaan ei kiitoksen. Teki mieli sanoa sille nuorukaiselle jotain. Että hei, vähäks olet huippu tyyppi. Äitis olis susta ylpeä, minä olen ainakin. En sanonut. Kuten alussa mainitsin, pyrin hyvään. En aina onnistu.


♥ ♥ ♥ 


Kehu / kiitä ihminen päivässä. Anna palautetta, keskity hyvään. Jos hymy on nopein kasvojenkohotus, kehu / kiitos on helpoin tapa tuottaa iloa kahdelle ihmiselle. Sillä ilon antaminen tulee aina takaisin.  

Ihana olet!







perjantai 3. elokuuta 2018

Kesä joka ei unohdu koskaan


Tänään on virallisesti kesälomani viimeinen päivä. Ajatukset ovat jo karanneet tulevaan syksyyn, etenkin kiireiseen ensi viikkoon. Viimeisiään koriseva loma ei poikkea mitenkään tavanomaisesta sen suhteen, että perään olisi tarvittu kipeästi toiset neljä viikkoa työstressistä palautumiseen. Ammatinvalintakysymys, kuten opettajasiskoani aikoinaan oivalsi.








Kulunut kesä – etenkin loma – ei ihan äkkiä unohdu. En osaa vielä sanoa kummassa enemmän, hyvässä vai pahassa. On tapahtunut niin paljon, etenkin sellaista jota en voi blogissa purkaa asianomaisten vuoksi. Joidenkin asioiden käsittämiseen menee varmaan loppu elämä. 
Ensimmäistä kertaa koskaan olen tutustunut Toivoon sen kaikissa muodoissaan. Luottaen. Siinä missä ennen toivo oli oikukas, lamaannuin ja luovutin, tämä Toivo on levollista lajia. Turpaanottolihakset ovat saaneet vahvistusta, mutta vielä enemmän ne, joita tarvitaan nousemiseen aina uudelleen. Taito, josta olen jo pienesti ylpeä.

Sanotaan, että vain yksi on varmaa; muutos.  Eräs erityisen suuri sellainen minulle oli ollut Poika nro 2 lähtö kotoa. Esikoinen muutti aikoinaan kesken armeijan, joten irtaantuminen kävi loivasti, hieman kuin hidastettuna. Ja sitä paitsi, lapsia oli edelleen se kolme kattoni alla, joten ääntä ja menoa piisasi. Nyt kun puolet ovat jo poissa, emo minussa käy haikeaksi. Samalla kun päättyi taipaleeni yksinäänhuoltajana, tai ainakin talouteni ainoana aikuisena. Bonuksena sain miehen mukana karvakaverin, jonka uskollisuus on oman itsepäisen villakoiraotukseni jälkeen aivan omaa luokkaansa. Miten viisas ja ihana eläin! Ei koiria suotta kutsuta ihmisen parhaaksi ystäväksi. Muutoksessa – tässäkin – on mukana aina hippunen haikeutta, mutta haikeudessa voi olla omat ilonaiheensa. Vain muutos voi tuoda jotain uutta.





En voi sanoa, että arvoni olisivat muuttuneet. Ne olivat aivan kunnossa jo aikaisemmin. Ympärillä on niin paljon mistä voi olla kiitollinen. Vaikka eihän ihminen voi elää niin; nähdä kaikessa merkityksen ja merkityksessä kaiken. Yleensä kiitollisuuden aiheet huomaa parhaiten, kun niiden itsestäänselvyys uhkaa kadota. Jos myrskyn jälkeen näkee kotitielle kaatuneen vankan puun, tuntee hetken kiitollisuutta ettei lähtenyt sitä aiottua hetkeä aiemmin. Vielä seuraavallakin kerralla muistaa puun, mutta jossain kohtaa kiitollisuus muuttuu vallitsevaksi todellisuudeksi. Tie on tie. Ja siitä minä aina menen. Miten paljolta me säästytään, miten monen onnettomuuden ohi kuljetaan sitä itsekään tietämättä?






Surun ja ahdistuksen keskellä on ollut paljon iloa ja naurua. Hyvää huumoria. Mustaakin, mutta aina yhtä puhdistavaa. Ihminen voi nauraa, vaikka sisältä sydän märkänisi. Usein sanotaan, että suru pitää itkeä pois. En käy vastaan väittämään, mutta jos vain suinkin mahdollista, joskus kannattaa yrittää nauraa. Se mikä kannattaa kaikkein eniten, on rakkaus. Pyyteetön ja nöyrä. Ihminen voi saada iloa ja merkitystä elämäänsä kauniista esineistä, ylellisistä matkoista, työstä, rahasta, treenatusta ulkonäöstään. Mutta kaikkein vilpittömintä onnea voi kokea vain saadessaan kulkea rakkaittensa rinnalla. Tuntea voivansa auttaa, edes vähän. Elämän oikkujen edessä me kaikki olemme yhtä aseettomia. Vaikka toiset sodat soditaankin oman pään sisällä, onnekkaita ovat he, jotka eivät ole täysin yksin. Kun ihminen lähenee elonsa ehtoota, elinpiiri käy väkisinkin pienemmäksi. Vanheneminen on sitä, että joutuu luopumaan asioista yksi kerrallaan. Mutta ei koskaan luovuttamista.

Uskon että kaikelle on aikansa. Suljin tänä kesänä monta ovea. Totesin, että ei kiitos, nyt ei ole oikea hetki. Aika on sitten joskus myöhemmin, kenties johonkin muuhun. Nyt on näin, näin on hyvä. Tuntuu oikealta elää erään tärkeimmän arvonsa mukaan. Tehdä valintoja, jotka kestävät tarkastelun vielä vuosikymmentenkin kuluttua. En tiedä mitä jokin toinen vaihtoehto olisi tuonut tullessaan. Ja se jos mikä siunaus lopulta.

Loma loppuu, helteetkin kai. Tämä kesä on ollut kaikessa karmeudessaan kairannut sydämeeni sellaisen reitin, jota en tiennyt siellä olevankaan. 

Paras kesä ikinä.