Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Bucket list



Suunnilleen kesäloman puolivälissä havahduin erääseen vakavaan yksityiskohtaan koko lopunelämäni projektissa. Minulla ei ole bucket listaa. Tämä vereni seisauttanut fakta ei johdu sinänsä listan tekemättömyydestä. En vain keksi mitä haluaisin nähdä tai toteuttaa. Asia vaatinee selvennystä. 


Mikä bucket list? Kyseessä on eräänlainen unelmalista, asiat joita haluaa vielä elämässään nähdä ja toteuttaa ennen kuin ehtookellot laulaa hyvää yötään viimeisen kerran. (Aiheesta on tehty loistava elokuva nimeltä "nyt tai ei koskaan". Suosittelen, ken ei ole vielä nähnyt.) Joidenkin listalla on sata asiaa, toisilla huomattavasti vaatimattomampi lukema. Määrällä ei ole merkitystä, mutta jutun juoni on tehdä sekä isoja, että pieniä asioita. Havahduin asiaan ylipäätään kuunnellessani erään hikisen hellepäivän lenkillä aikani ratoksi Suplaa (Kun on aika; Bucket list. 6.4.2018). Aiheesta haastateltu Sami Kuronen mainitsi hyvin erilaisia toteutettavia asioita, aina Malediivien näkemisestä teltassa nukkumiseen.





En halua nukkua enää yhtäkään yötä teltassa. En erityisemmin halua nähdä Malediivejakaan, vaikka periaatteessa valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä mielelläni katselisin. Viisi tuntia lentokoneessa alkaa olla ehdoton kipurajani istua paikallaan, vaikka kuinka vatkaisin jalkojani tai nousisin seisomaan vähintään joka toinen tunti. Malediiveille on matkaa ainakin tuplat. Oikeastaan mikään maailmankolkka ei ole sellainen, jonka todella haluaisin vielä nähdä. Olisi kiva käydä Skotlannissa, kiertää loput Euroopan must see – rakennukset, tai patikoida Lapissa. Mutta en koe jääväni mistään paitsi jos ehtookellot ehtii ensin. Oikeastaan en tiedä yhtäkään sellaista paikkaa, jonka haluaisin ehdottomasti nähdä tai kokea. New York, Kiinanmuuri, auringonlasku atolleilla. 

Painotus tulee tässä kohtaa nyt sanalle ”ehdottomasti”. On paljon asioita, jotka ovat ihan kivoja ainakin ajatuksen tasolla. Haluaisin vielä joskus viettää talvet lämpimässä. Se ei ole kuitenkaan listallani, sillä haluaisin samaan aikaan elää runsaslukuisen lapsilaumani lähellä. Jos ja toivottavasti kun he saavat lapsia, en halua olla skypellä tavoitettu etämummi Espanjasta. Vierastettu hahmo kahdesti vuodessa, jouluna ja jonkun syntymäpäivillä. Joskus halusin ehdottomasti kirjoittaa kirjoja. Eipä niitä enää nykyään kukaan lue, jos ei kustannakaan, joten miksi nähdä vaivaa. Maalata ja piirtää aion vielä joskus, ellei nivelrikko runno sormia. Nekään eivät ole millään listalla. Tauluja on jo nyt varastot täynnä. 


Tietenkin voisin kirjata ylös paljon pienempiä asioita. Teen niitä alati kuitenkin ilman eri kehotusta tai yliviivaamatta ruutupaperilta. Kastoin juuri talviturkin monen vuoden jälkeen ja vakavasti kaivokammoisena ylitin itseni ja pesin kylpyhuoneen lattiakaivon. (Tunnustan. Tähän asti olen maksanut pojille siitä.) Olen lukenut myös kirjaa, kuten kesälomaltani toivoin. Eikö minulla sitten ole isoja unelmia? Enkö ihan oikeasti tahdo mitään? Olenko ihmisenä niin pieni, ettei minusta liikene edes haaveilemaan isosti?

Tuntuu kornilta kirjata ylös asioita, joita haluaa vielä tehdä. Miten niin vielä? Miksi ei samalla vain tekisi niitä? Nyt. Suhtaudun elämään jotenkin aivan liian käytännöllisesti venyäkseni kaihoamaan mitään erityisesti. Jos matkustelen, kiva. Jos pysyn kotona ja näen arvon pienille ja saataville asioille, sekin on kiva. Tässä tullaan kiistatta kysymykseen, mitä on hyvä elämä. Onko se isoja kokemuksia, vai perusonnellisuutta pienessä olemisessaan? Jäätelön voi nauttia auringonpaisteessa ihan spontaanisti ja suunnittelematta. Suorittamatta tehtävälistaa, suorittamatta elämää. Espanjaan voi lähteä muutaman päivän varoitusajalla, sekin tuli keväällä nähtyä.

Ehkä toiset meistä ovat enemmän toteuttajia kuin suunnittelijoita?





On hienoa osata nimetä unelmiaan. Jollain – ihan hyvällä – tavalla kadehdin ihmisiä, jotka haaveilevat benjihypystä ja sitten tekevät sen. Tai muutosta ulkomaille. Siinä on jotain määrätietoisen upeaa. Olen aina halunnut… Sitten olemme me, joiden vietti elämyksiin on laimeampaa tai puuttuu osin kokonaan. 
Ehkä olen vain tilassa, jossa en vielä tiedä mitä haluan. Se on huomattavasti onnellisempi kohta elämää, kuin haluta jotain niin kovasti, ettei mikään sitä ennen oikein tunnu miltään. Tällä tavalla hyvät asiat ovat bonuksia, joita voi tarkastella iloisen hämmästyksen vallassa. Kuin lukisi vaivalloisesti hämärässä kirjaa ja joku laittaisi valot huoneeseen. Hei kiitti, nyt näkyy paremmin!

* * * 

Mitä haluan vielä elämässäni toteuttaa? Hmmm. Elää. Sitä eniten. Ei vain selviytyä, vaan oikeasti elää. Hengittää, tuntea, nähdä, kuulla, maistaa. Tehdä asioita, joita jo nyt teen. Ihan siltä varalta kuitenkin, että mielikuvitukseni (tai minä, heh) on vain niin kuiva ja kadottanut unelmoinnin taidon, haluaisin kuulla ideoita unelmalistaa varten. 

Mitä juuri sinä haluaisit ehdottomasti toteuttaa vielä?



keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Seitinohut ja sen muutama serkku




Koska olen jo yli kaksi vuotta viettänyt erityisen kuivaa elämää Kuningas Alkoholin suhteen, voin hyvillä mielin kirjoittaa kevyen kesäpostauksen tissuttelusta, humalasta ja erityisesti sen hakuisesta juomisesta. Kirjoituksella en mitenkään edes yritä ottaa kantaa juomisen tragediaan, saati hymistele kansantaudin moniulotteisista seurauksista. Tämä on erikseen mainittava, sillä kevyestä kesäkännistä ei saisi kai kirjoittaa ilman sen raskasta varjoa. Saa, tai uskalla.


* * *


Jostain syystä keski-ikäinen kroppani on vakaasti päättänyt vastaisuudessa kärsiä kahden päivän krapuloista. Pitkään luulin, että juomisen määrällä olisi jotain tekemistä asian kanssa. Kunnes ymmärsin oikean tolan. Ainoa korreloiva tekijä minun ja alkoholin välisen krapulayhtälön välillä on ylipäätään päätös ottaa edes ne pari, sekä etenkin valvottujen tuntien määrä. Mitä pidempään keikun hereillä, sitä kamalampi darra. On jokseenkin sama juonko illan mittaan kaksi vai kaksitoista annosta aivokemiamyrkkyä, laadukkaalle unelle voi sanoa heti hellät heipat. Lisäksi pikkutunneille tai pidempään valvominen saa jo itsessään krapulaolon aikaan ilman sitä edeltävää alkoholin nauttimistakin. Reilua?  

Koska en halua viettää elämästäni enää yhtään päivää hukkaan nimisessä tilassa, olen tullut päätelmään jonka ratkaisuna näyttäytyy päiväkänni. Tarkastellaanpa lähemmin tätä varsinkin varttuneemman väen suosimaa seurajuoman nauttimisen tapaa. 

Tunnettu tosiasia on, että kuppiloiden asiakaskunta muodostuu kahdesta eri aikaan baaritiskiä nojaustelakkana käyttävästä asiakaskunnasta. Vanhemmat istuvat lasillisella aikaisemmin illasta, nuoriso huojuu paikalle puolen yön jälkeen. Siten nuoriso usein vasta siirtyy bussipysäkeille etkoiltaan saapuakseen kaupunkiin, kun vanhempi väki jo suuntaa kotiin. Jossain kohtaa linjaa näiden kahden ikäpolven reitit risteävät. Toinen bussi matkaa taajamaan, toinen kohti kaupungin valoja, läpyt vaihdossa rasvaisella tukalla hämyiseksi nojatun ikkunalasin läpi.

Minusta on uhkaavasti tulossa varhain taajamaan matkaaja. Mikä on yksistään ihan hauskaa. Parisuhteellisena ei tarvitse enää koluta yökerhoja ja yrittää siivilöidä humalaisten joukosta heitä, jotka ovat paikalla vain satunnaisesti, ja heitä joille juomisesta on tullut rakas ja kiinteä harrastus. Mikä on yksistään luojan lykky, sillä öisin nukkumiseen tottunut pää ei kestä enää valvoa aamutunneille. Koska kuiva kauteni johtuu täysin edellä mainituista syistä – eikä esimerkiksi AA-kerhon kunniajäsenyydestä – voin ainakin teoriassa nauttia tuopposeni sosiaalisena tapahtumana vaikka keskellä kirkkainta iltapäivää. 


* * * 


Muutama sana siitä teoriasta. Päiväkänni on mikä tahansa ennen klo 17 aloitettu alkoholitapahtuma, jonka idea ja tarkoitus ei ole loiventaa edellisen illan porsastelua siirtämällä krapulaa uudella nousulla. Päiväkänniä ei pidä sekoittaa serkkuunsa kalsarikänniin. Päiväkänni kun käyttäytyy kuten mikä tahansa iltameno, mutta sijoittuu päivän tunteihin. Päiväkänni saattaa tyypillisimmillään tapahtua terassilla, ovathan kesälomat perinteisesti työssäkäyvän kansanosan vapainta aikaa spontaanille alkoholikäyttäytymiselle. Alkuiltakännin ja päiväkännin raja on hyvin häilyvä, mutta itse sanoisin että kello 18 aloitettu tinttaaminen on jo itselleen valehdeltu lupaus olla kotona hyvissä ajoin. Alkuiltakänni lipsuu huomattavasti helpommin aamuyölle, mutta toisaalta useimmat kesämenot alkavat kellonlyömällä, jossa päiväkännisen silmä alkaa uhkaavasti lupata.

Toisin kuin iltakänni, päiväkänni liikkuu jotenkin oleellisessa, sievässä ja hetkeen tarttuvassa illuusiossa elämän keveydestä. Iltakänneissä on enemmän yritystä ja elementtejä, kuten hävittyä pyrkimystä pysyä hereillä. Tai laittautua enemmän. Huomata, ettei taaskaan ole mitään päällepantavaa ja tarpeeksi rakkolaastareita. Ja sitten tietenkin se pahin; kahden päivän krapula. Päiväkännit on jo nukkumassa siinä vaiheessa, kun touhu uhkaa suistua liskoilemaan kahdeksi yöksi. Tosin päiväkännitkin saattaa lipsahtaa iltakänneiksi, mutta silloinkaan siinä ei ole mitään yritystä. Paitsi päästä ravintolaan sisään ja valita eltaantuva kebab-rasva kitalaessa tolpalta sellainen taksi, joka ei niistä kaikkia rahoja vapautetun hinnoittelun kännitaksalla. Päiväkännit olisikin siksi hyvä pitää täysin erillään iltakänneistä, sillä päiväkännien venyessä pikkutunneille on riskinä eräänlainen ylimaagisiin voimiin ja omiin kykyihin uskova kuljetuspuolen kompromissi; alkuiltakänni, pyörällä kotiin, 5 viikkoa saikkua ja kesäloman siirto kyynär – ja värttinäluiden murtumien vuoksi. (Hmmm...)


Miksi lomalla sitten pitäisi ylipäätään juoda? Ei pidäkään. Etenkin jos mattojenpesu, grillin raapiminen karsinogeenikarstasta, ullakon maalaus tai jokin muu valinnainen askare riittää lataamaan nollat tauluun. Kahden vuoden pääsääntöisen kuivailun vuoksi minun on edes joskus muistutettava itselleni, ettei kupittaminen ole enää oma juttuni. Mikäs sen parempaa aikaa kuin kesäloma, ei mene ainakaan kallisarvoinen työraadantavapaa viikonloppu pilalle. Sitä paitsi, päiväkännit ainakin elää illuusiossa, ettei seuraava päivä mene pelkästään puhallellessa. 

Tätä kirjoittaessani on meneillään lomaviikko numero kaksi. Ensimmäinen kului kokonaisuudessaan muutossa, nyt olisi jo sopivasti joutilasta aikaa toteuttaa villejä ajatuksia, tai edes niitä vähemmän. Seuran puutteesta villit eivät jää kiinni, sillä muutamakin urhea on lupautunut uhraamaan kallista aikaansa höperöille jutuilleni. Mutta kun... 
Päiväkännin kanssa uhkaa käydä, kuten niin monen muunkin asian elämässä. Ajatus on mielenkiintoisempi kuin itse toteutus ihan konkreettistenkin (12 - ja 14-vuotiaat) syiden vuoksi. Siksi koko hoito siirtynee sitten joskus -lokeroon. Vaikka onhan tässä lomaa vielä jäljellä. Säitäkin. 

Kattoo ny, miten akan käy...









keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Rytinällä


Tänään on eronjälkeisen aikani viimeinen parisuhteessa elävän yyhoomutsin statusta kantava päivä. Tästä edespäin totuttelen ruksimaan kaavakkeisiin kohdan ”avoliitossa”. Tai oikeastaan en edes ihan vielä. Erinäisen vuokrahallinnallisen vaihtokauppasopimuksen vuoksi virallinen osuus siirtyy myöhemmälle syksyyn, mutta nyt tapahtuu hammasharjan todellinen ilmestyminen peilikaappiin. Hammasharja, parranajovehkeet, miesshampoo, kitarat, vähän liian iso TV-taso ja yksi sekopäinen koira. Eräs ystäväni lupasi laittaa kellon käyntiin. Et halua tietää miksi.

Muutimme tähän pikkuruiseen asuntoon alkuperäiskokoonpanolla minä ja kolme lasta. Myöhemmin myös neljäs, eli esikoinen vaihtoi vihollisleiristä äitilään kahdeksi elämäntäyteiseksi vuodeksi, ennen kuin itsenäinen elämänsä tapahtui. Alkuperäiskokoonpano jäi, sen muodostajat vain muuntuivat aikain saatossa. Minä olin jokatoisviikonloppuina bailaava sinkkumutsi, jonka hippaviikonloput katkaisivat silloin ja tuolloin kevyesti seurustelu, mutta ei mitään sen raskaampaa. Kunnes erään kännykkäsovelluksen myötä sovitut "vastahakoiset" treffit aakkosasemalla naulasi hippakauteni ikkunat kiinni.  Sinkkumutsista tuli vakaassa parisuhteessa sätkivä keski-ikäisyyden ikoni, kahdesta nuorimmasta murkkuja ja yhdestä murkusta aikuinen. Nyt se täällä vielä asunut entinen murkku muutti lopullisesti pois. Konkreettisesti. Tavarat ja kaikki. Vaikka eihän sitä ole juuri näkynytkään, kuten ei kotona asuvia aikuisia lapsia yleensäkään.
Ihan saatanallisen haikeaa. Kurkussa on iso kaktus, jonka nielemisyritykset tekevät asiasta aina vain kivuliaampaa. Tekisi mieli vetää kunnon kännit. Teki, kun se tapahtui. Nyt en enää edes jaksaisi.





Tavaran siirtelystä saa vielä konkreettisempaa, kun päättää kiepauttaa kaikki kolme makuuhuonetta ympäri siten, ettei kukaan enää asu entisessään, mutta ei myöskään vaihda kenenkään kanssa pelkästään päikseen. Varsinainen ilo piilee uupuneissa vuosissa, joissa hamstraajamutsilla oli vähiten energiaa alkaa perata tavaraa kahdesta syystä, jotka molemmat tulivat jo ilmi edellisessä lauseessa. Niin ja hei, sitten ne pienen asunnon pienet kierreportaat. Huonekalujen siirtäminen ja uusien kaappirakenteiden kantaminen kahden miltei pystysuoralle kierteelle taitetun tikapuun erottamalle kerrokselle on erityisen mieleenpainuvaa. Jotta tavaroita voi ylipäätään siirtää, niitä tulee ensin tilapäismajoittaa sellaisissa epäloogisissa paikoissa, kuten sauna ja olohuone juuri tämän kolmen huoneen kiepautuksen vuoksi. Muutto tyhjään asuntoon on nyt siten tutkitusti kolme kertaa helpompaa; pakkaa autoon, aja paikalle, pura kohteessa heti oikeisiin huoneisiin. Ei siirtelyä saunan, olohuoneen ja lopullisen sijoituspaikan välillä. 
Tässä on nyt tusattu jo erinäiset vuorokaudet vanhaa tavaraa roskiin ja kierrätykseen, jäljelle jäävää tavaraa uusiin paikkoihin, maalia seinään ja kalusteita kasaan, jotka tietenkin piti hakea ensin Ikeasta. Tuollainen kakskolmekytä ja seinän leveä kaappikompleksi muuten painaa osissakin. Paljon. Jopa enemmän, kuin se parvisänky mikä piti purkaa yläkerrassa ja kasata alas. Villi veikkauksesi, miten hienoa isojen elementtien kasaaminen ylipäätään on tilassa, jossa jo on huonekalut? Aivan.





Tästä ei pitänyt tulla valitusta. Jonka mainitseminen kertoo että kyllä vaan tuli. Mutta kun alan olla jo niin poikki, että liikkuminen edellyttää maanittelua raajojeni ja pääni kesken. Pattitilanne, sanoisin. Raskas työputki, raskas viikonloppu ennen viimeistä viikkoa töissä, opiskelu, henkinen myllerrys muuttotouhun ja muun vuoksi, sekä luopuminen ja ihan fyysinen kantaminenkin yhdistettynä pari viikkoa kasaantuneeseen huonoon nukkumiseen. Pitäisi tehdä neljä esseetä ja ottaa uusia harjoitusasiakkaita. Unohdinko mainita, että olen sopinut muutaman työpaikkahaastattelun?

Titityy.





Mutta sitten se osa minusta, joka on innoissaan. Kaiken epäilyn ja pahimpaan varautumisen alla on innokas ja rakastava mieli. Että tästä alkaa uusi, tästä tulee hyvä. Elämä on aaltoliikettä ja toivottavasti eteenpäin. Isot asiat tapaavat tapahtua samaan kalenteriaukeamaan, ainakin kuvitteelliseen sellaiseen. Lähipiirissä on eräs, joka oli jo niin menettänyt toivonsa kaiken rakkauden suhteen, jota koitin tsempata ja varoa sanoja ”kyllä sinäkin vielä” (ethän koskaan sano niin pitkään ja aika epäsuotuisassa tilanteessa olevalle sinkulle, vaikka se olisikin totta), mutta valaa varovaista uskoa ja potkia hellästi persiille. Nyt, vuotta myöhemmin hän asuu rakkansa kanssa tuoreet kihlat nimettömässä. Mikä tahasa uusi voi tapahtua koska tahansa. Ja kun alkaa tapahtua, tapahtuu yleensä rytinällä. Ei kahta ilman kolmatta – hyvässäkin.

Tänään on tapahtuminen totta. Nyt nousen tästä, siirrän makuuhuoneesta jälleen kerran tavarat sängyn päälle ja sivuille ja saunaan, jotta viimeiset kaapit mahtuu kasata. Sitten kierrätyskeskukseen lajittelemaan jätesäkit, ja miestavara tänne.

Illalla korkkaan oluen.



perjantai 6. heinäkuuta 2018

Nyt se alkaa...



L. O. M. A. !

Eikä hetkeäkään liian aikaisin.


Mitä teet lomalla? Toivoisin voivani latautua ihanasti viltillä varjossa hyvän kirjan tai nipun naistenlehtiä kera. Kirjoitella ajattomia blogitekstejä varastoon syksyä varten aikatauluilta vapautuneen mieleni kyllyydestä. Kietoutua seitinohueen päivähumalaan ystävän kanssa terassilla. Tai treenata salilla, rullilla, pyörillä ja aivoilla. Olla. Vain olla. Lähinnä ja eniten kai sitä. Todennäköisyys kaikkeen tähän on jokseenkin…tuota...nolla? Lomasta on näet tulossa erinäisten huone – ja asumisjärjestelyiden vuoksi melkoinen työleiri. Luvassa on paitsi konkreettista tavaroiden ja ihmisten siirtelyä, myös siirtelyn edellyttämää tavaran perkaamista. Ja sitä tavaraa riittää kaikkien yli kuuden asutun vuoden edestä talouden ainoan orjan toimiessa kiistatta hamstraajana. Kun vielä muistetaan miten elämänmuutokset tapaavat viedä allekirjoittaneen unet, palaan todennäköisesti takaisin sorvini ääreen hermoromahduksen partaalla horjuvana ihmisrauniona.

Pahin skenaario; kaikki menee päin helvettiä. Todennäköisyys, suuri.


No mutta hei. Sentään loma. En ehkä palaa töihin pronssiveistokseksi paahtuneena jumalattarena useastakin syystä, enkä vähiten siksi etten rusketu tai ole muutenkaan jumalatar. Mutta juuri nyt kaikenlainen palaaminen tuntuu kovin kaukaiselta, mikä puolestaan on yhtä juhlaa. 
Neljä viikkoa menee yhdessä hujauksessa – tiedän. En vain kerro sitä itselleni vielä. Maalaisen kuvia tapahtumista ja tapahtumattomista. Mattolaitureita, maitolaitureita, laitureita. Herneitä ja mansikoita, mustikan värjäämiä sormia. Nautin vaikka väkisin. Etenkin jos se on ilmaista. Taputan itseäni olalle miten jalo ihminen olen näinkin ilolla luopuessani yhä yhteiseen kiky-pottiin lomarahoistani kolmanneksen, jotta kesäpäivät varmasti sujuvat visusti kotona alatinälkäisiä ja kasvavia villipetoja jäljelle jääneellä kakskolmasosalla ruokkien. Sillä siihen se menee, valtion vaatimaton.

Ai niin. Yksi huippu juttu oli vallan unohtua. Lomalla aion toteuttaa koko kahden valon (harmaa ja vähän enemmän harmaa) talven haaveilemani; otan kuvia kaikesta vihreästä ja vehreästä ja kukista ja ainakin ahomansikoista. Ihan parasta. 


Suloista perjantai-iltaa mussukat!