Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Tällä kertaa toisin



Joillekin parisuhde on alituista riskianalyysiä, tai ainakin itsensä haavoille alttiiksi laittamista. Etenkin mitä tulee jo kylliksi rakkaustraumoja keränneillä suhteenalkajilla. Nuorena kaikki on jotenkin niin mutkatonta. Sitoutuminen tykkääks vai eiks tykkää –tyyppistä epävarmuutta kaiken muun tullessa siinä sivussa. Aikuisena suhteen aloittaminen tietää jo oletusarvoisesti kummankin tykkäävän toisistaan, mutta se kaikki muu ei sitten tulekaan tilaajalahjana tai ylellisenä ilmaisnäytteenä.

Kun pariutumiseen ei ole enää biologistaustaista "pakkoa", kehittelevät nelkytplus –aivot kompleksisempia ja moniulotteisuudessaan jopa hengästyttävän valtavia rakenteita analysoimaan kysymystä miksi. Riittääkö yhdessäoloon että on mukavaa, helppoa, luonnollista, vai pitääkö olemisella olla jokin muu päämäärä, kuin rakkaus. 
Ajokortti – ja peilikuvien karatessa yhä kauemmas toisistaan alkaa moni varoa askeliaan. Yhteen ei enää muutetakaan siksi, että on kätevää säästää asumiskuluissa, eikä naimisiin sännätä, koska Jakke ja Mirkkukin teki niin. Aamuruuhkassa autoradiosta raa’alla Ikurilaisäänellä rääkäisevä Pate Mustajärvi saa lauseen ”tahdotko mut tosiaan” kuulostamaan yllättävän suurelta viisaudelta.

Tahdotko?
Tahdonko minä?





Eroni jälkeen olen pidellyt rakkautta hyvin löysissä suitsissa. Jotkut suhteet kuihtuivat muutamaan viikkoon, toiset eivät ehtineet edes seurusteluasteelle treffailun kompuroitua omaan mahdottomuuteensa. Muutamasti hälytti narsistitutka, saattoipa ehta naisvihakin tulla tunnistetuksi erotilastojen häviäjäpuolen hämäränkulkijoista. Eniten tapasin kuitenkin kilttejä, huomaavaisia, ihania miehiä, joiden kanssa ei vaan mikään anturi värähtänyt. Seurusteluun saakka päätyneet päättyivät nekin, mikä kuhunkin syyhyn vedoton. Miksi jatkaa jotain vain jatkamisen ilosta? En halunnut tuhlata vähää aikaani enää mihinkään niin turhaan, kuten palavien tunteiden odotteluun.

En ole koskaan ollut ihmisenä riippuvainen. Takertunut, eropelkoinen. Yhtä lukuun ottamatta olen kaikkien kanssa ihan hyvissä väleissä. Ja se yksi kertoo itsestään enemmän kuin minusta.
Miehiksi valitsin mahdottomia. Minä, maailman vahvin naisnalle en tarvinnut ketään kenenkään vuoksi. Edes itseni. Tyypit olivat joko saavuttamattomia henkisellä tasolla tai sitten liian rakastuneita ja siksi rasittavia. Eipä tarvinne kummoistakaan keittiöpsykologia vetämään viivaa kiintymyssuhdejanalle. (Tässä aiheesta yksi hyvä artikkeli ja testi, joskin aika vanha lähde jo.) 
Kun tapasin nykyisen mieheni olin jo pohjattoman väsynyt tyyppeihin. Hieman ennen tapaamista karille ajanut puolen vuoden riipivä rakkaustarina sai minut päättämään ettei koskaan enää. Tein yksinkertaisesti itselleni ja vallitsevalle kaikkeudelle täysin selväksi, että tämä riittää nyt. Minä haluan miehen, joka haluaa minut. Minä haluan miehen, jonka minä haluan. Yksinkertaista.





Se kliseinen klik kuului ensitapaamisella. Molemminpuolinen, kaunis ja heleä. Jos elämäni olisi satu, kohtaus päättyisi lauseeseen "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta koska ainakaan toistaiseksi prinsessaunelmat eivät ole toteen käyneet, kompuroin edelleen ahdistuksen kanssa. Se piru vain vaihtaa muotoaa.

Ensimmäisen vuoden ahdisti, että joku halusi kuulua elämääni. Auttaa. Olla osallinen. En minä apua halunnut. Halusin löyhän, tapailuperustaisen suhteen ja siksi pitää käsivarren mitan päässä itsestäni. Tarvitsevuudesta vapaan. En kestä takertumista, en mihinkään suuntaan. Sitähän rakkaus minulle pohjimmiltaan oli. Puristava ja tiukka. Veltoksi tekevä, kaipaavaksi ja lopulta surulliseksi.

Toisen vuoden kohdalla aloin vahvasti luottaa. Näyttää tarvitsevuuttani, rakkauteni pimeää sivua. Vähemmän riittoisaa, sitä joka pelkää myös. Että jotain sattuu. Että jotain päättyy kuitenkin.
Kasvoin. Opin. Karaistuin. Ajattelin, että tämä hyvä kuuluu minulle. Vihdoin.

Kolmas vuosi. Jos siitä onkin tullut korvaamaton?





Mitä tapahtui vahvalle ja loputtoman itsenäiselle naiselle, joka ei koskaan tarvinnut ketään? Ei lapsena, ei vaimona, ei yksinhuoltajana. Joka ystävänä riensi auttamaan, mutta ei koskaan pyytänyt palvelusta? Ei osannut. Ei edes halunnut, koska pyytäminen tiesi kiitollisuudenvelkaa ja velka kahleita. Mitä tapahtui naiselle, joka rakkaudessa oli aina niskan päällä? Joka ei koskaan miettinyt, mitä jos. Ikinä. Joka lähti jo kauan ennen.

Rakkaus. Se tapahtui.

Itseriittoinen vahvuus on vankila, vaikka kieltämättä joskus erityisen tarpeen selviytymiseen. En minä olisi neljää lasta yksin kasvattanut, ellen olisi ollut niin murtumattoman kova. En olisi ottanut murkkujen iskuja vastaan, en iskämiehen, en elämän, en yhdenkään niistä loputtomista vastoinkäymisistä, jos olisin tuulessa taipunut. Olin ylpeä suorasta rangastani. Tein pärjäämisestä taiteenlajin. Palkitsevan, ihaillun. Miten sä jaksat tota kaikkee?

Koska oli pakko.

Ei äiti-ihminen voi lamaantua. Lattialle jäävät ulvomaan he, joilla on jokin tukiverkko kuitenkin. Jos ei suku pidä huolta, yhteiskunta tekee niin. En jäänyt arvailemaan kumpi olisi ottanut vetovastuun, jos minä en. Sellaista kortta ei ollutkaan jolla kameliäidin selkä olisi katkennut. Uuvuin vasta kun siihen oli mahdollisuus. Kun toiset kädet tulivat ja kantoivat minut kaikesta yli. Sanoivat, että asiat järjestyvät. Ja niin ne tekivätkin.




Olisi helpompaa elää naksauttaen typerä puhekanava pois päältä. Se joka toistaa päässä uusintaa uusinnan perään. Kysyy tyhmiä kysymyksiä, kyseenalaistaa. Tahdotko? Tahdonko minä?
On tässä ennenkin turpaan saatu, miksi nyt pelottaisi erityisesti? Koska tällä kertaa on toisin. Aivan liikaa mitä menettää.

Rakkaus on itsensä alttiiksi laittamista. Kaikessa epävarmuudessaan, kaikessa pelottavuudessaan, siihen on vain uskottava. Jos ei anna itsestään, pitää osiaan piilossa ja suojassa, miten voi odottaa toisen tekevän niin? Ja kun siitä toisesta kuitenkin paljastuu inhimillisiä puutteita, kun uskoa ja luottamusta koetellaan, pitää vain kerta kerran jälkeen hiljentää sisäinen loukkaantunut lapsi. Nostaa ylös ja puhaltaa pipit. No niin, menes nyt siitä takaisin keinumaan. Ylös ja alas… Nähdä keinu vain keinuna. Jota itse keinuttaa kuitenkin.

Meillä kaikilla on kipupisteemme. Toiset eivät vain tunnusta, edes halua nähdä puutteitaan. Jos automaattisia toimintamalleja ei kyseenalaista, jos ei ikinä näe kaavaa, ei mikään muutu. Pelkäämällä tulevansa onnettomaksi, karkottaa mahdollisuuden onneen.
Kuluneet kaksi vuotta ovat olleet aivan uskomatonta aikaa. Toisinaan katselen itseäni kuin ulkopuolelta ja ajattelen, vau, se miettii oikeesti noin?! Se on vahva tuossa ja pelokas tuossa. Tuota puolta pitää vielä hioa, ja ei hitto, mikäs se tämä ajatus taas onkaan?
Olen vahvasti alkanut uskoa, että prinsessaunelmillakin on paikkansa elämässä. Satuihin ja onnellisiin loppuihin. Ei pelkästään loppuihin.

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti…



4 kommenttia:

  1. Mikä mieletön teksti ja samaistun niin tähän, vaikka se klik tapahtuikin jo 18-vuotta sitten, mutta sitä ennen sitoutumiskammoisena tavoittelin mahdotonta, mutta lopulta sainkin kaikkein parhaimman, mutta voi mikä kyyti tämä on ollutkaan, ei mikään picnik-ajelu ei tosiaan ja ne uusperheen haasteet alussa, huhhuh.

    Mutta, olimme molemmat silloin jo päälle kolmekymppisiä ja miehellä kaksi lasta ja voin sanoa, että kyllä se vuosia vei ja paljon yhdessä koettuja vaikeuksiakin, että meistä kahdesta siipeensä saaneesta tuli toistemme vankkumattomat kalliot. Hirvittäisi jos tulisi ero ja pitäisi lähteä uudelleen markkinoille, niin pelottava asia se rakkaus kyllä on ja se antautuminen ja se tunne, ettei rakkaudessa ole ylpeyttä.

    Ihanaa iltaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Olla toistenne vankkumattomat kalliot", noinhan sen pitäisi juuri mennä. Kyyti ei ehkä ole ollut tasaista, mutta luulenpa että kevyt picnik-ajelu ei tee parista toistensa kalliota.

      Markkinoille lähteminen, ei kiitos. Varmaan antaisin itseni ennemmin jo kasvaa naavaa ja sammalta kotona. Viihteellä on ihan kiva käydä joskus (kerta vuoteen, heh), kun fokus ei ole enää olla tutka päällä. Voi niitä aikoja. :O



      Kiitos että kommentoit. Tämä on taas niitä tekstejä, johon on varmasti hankala tarttua. :D

      Leppoisaa alkanutta viikkoa, Tiia. ♥

      Poista
  2. 😍😍😍 Voi että, miten kuulostakaan sellaiselta, että sitä kannattaa vielä odottaa ja silti, en tahtoisi tuosta kuin sen kolmannen vuoden ja selkeät, vahvat tunteet. Siitä muusta luovun mielelläni jo nyt. Ja jos se ei ole mahdollista, niin jatkan itsekseni. Kaikki muu riittää nyt.

    Olet ihan huikea tyyppi; kokenut ja elänyt paljon, tutustunut itseesi ja hyväksynyt myös sen, mitä olet, mitä on. Kerrot kauniisti ja kursailematta elämästäsi, jotta me muut voisimme käyttää sinua peilinä. Minä ainakin teen sen täysin häikäilemättä, koska voin. Esikuvia, vahvoja naisia, on ja pitää olla elämässä, vaikka sitten blogin välityksellä. Sekin lasketaan elämäksi.

    Toivon elämääsi samppanjaa ja vaahtokarkkeja, pilvenhattaroita ja mansikoita, kaikkea sellaista aikuista ihanaa, mihin olet nyt valmis. Anna elämän viedä, se kantaa kyllä, kuten tiedät! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niistä selkeistä en nyt niin menis takuuseen... :D Tätä vuoristorataahan tämä on, kun on niin pirun itsenäinen ja vahva.

      Kiitos kaunis sanoistasi sinä ihana. ♥ Vallan nolostun tässä. En usko kyllä olevani kummoinenkaan peili, mutta siihen uskon, että blogitkin ovat ehtaa elämää. Omasi isolla E:llä!

      Aikuisen ihanan ohessa tulee aina sitä aikuista ei niin ihanaa. Mistäpä muusta sitä sarkasmia ammentaisi. :D Mutta samppanja ja oheishärpäkkeet käyvät kyllä oikein mainiosti, kiitos toivotuksesta. Niitä toivon erityisesti sinulle.

      Voi hyvin. ♥

      Poista