Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

torstai 10. toukokuuta 2018

Miksi miehet pettävät?




Luin mielenkiintoisen artikkelin muutama päivä sitten. Asiaa hetken haudottuani, päätin avata sanaisen arkkuni aiheesta minäkin. Tai kenties työntää pääni muurahaiskekoon. Miten sen nyt ottaa. 


Kissa kaapista ja kysymys heti pöydälle. Miksi mies pettää? Jos ajatellaan ihmistä puhtaasti nisäkäslajina, pettämisellä – tai muutaman vuoden sykleissä tapahtuvalla parinvalinnalla – on evoluutiobiologiset perusteet. Rakastumisen tunne sitoo yhteen 2-4 vuotta, kätevästi juuri sen ajan, että mahdollinen jälkeläinen on saatu tolpilleen. Tästä on vielä kauan mahdollisen jälkeläisen saattamisesta kahdelle tukevalla jalalle myös henkisesti, mutta laumapa niitä lapsia on ennenkin kasvattanut. Eivät kai miehet ihmishistorian alkuhämärissä varsinaisia poikasistaan hellästi huolehtivia iskäpigviinejä olleet... 

Siinä missä ihmisnaaras vanhenee ja alkaa isoäitinä huolehtia jälkeläistensä jälkeläisistä, jotta geeneillään olisi paremmat edellytykset säilyä hengissä, ihmisuros ei menetä kykyään lisääntyä. Nuori naaras on uroolle yhtä kuin mahdollisuus saada jälkeläisiä. Tuolloin oli. Ajattelun evoluutio ei suinkaan pysähtynyt näyttämään viettiaikaista ihmisnisäkästä, sillä nykymiehissä tuntuu enemmistö omaavan ehtaa arvostusta henkisen yhteyden ja ikäsosuman suhteen. Vai omaavatko sittenkään? (Julkaistu Aamulehdessä 7.5.2018.)



Eniten säälittää tämä nuorikko...?



Esimerkki on niin raivostuttavan yleinen, että asettaa niskavillat pysyvästi pörhölleen. Haluan uskoa valtaosan miehistä olevan kilttejä, uskollisia, perhekeskeisiä ja älyllisesti genitaalejaan yläpuolella. Että vanheneva vaimo on paras tuki ja turva vanhenevalle miehelle. En tiedä onko uskollani asian kanssa mitään merkitystä. 
Käsi pystyyn ken tuntee tuttavapiirissään urosmiehen, joka on täysin yllättäen jättänyt vaimon ja lapset perustaakseen uuden perheen? Aivan. Vaikka innokkaasta kädenhuitomisesta huolimatta kyllä naisetkin tämän taitavat. Lähtevät natisevista liitoistaan ja perustavat poikueen uuden miehen kanssa. 
No entä käsi pystyyn, kuinka moni tuntee uudella kierroksella pyörivän naisen, joka ei ole omasta tahdostaan missään tekemisissä ex-perheen jälkikasvun, eli silti omien lastensa kanssa? Tässä täytyy nyt molempien kohdalla erikseen alleviivata sanat omasta ja tahdostaan




Miten mies voi unohtaa lapsensa kokonaan?


On olemassa rumia eroja ja erityisen katkeroituneita ex-vaimoja. Sellaisia, jotka vierottavat lapset omien tarkoitusperiensä vuoksi. Kostaakseen. Kostossa ei ole koskaan voittajia, vain häviäjiä. Mies ehkä yrittää aikansa, lakkaa ja luovuttaa. Lapset menivät eron mukana, aivopestiin uskomaan petturiksi. Vaimo voitti ja sai kostonsa. Mutta on olemassa lapsia, joiden suurin suru on miettiä miksi eivät enää kelpaa. Miksi isinuudet ovat tärkeysasteikolla ylempänä, lähempänä sydäntä ja syliä? Vaikka äiti yrittäisi vaalia välejä, tehdä mahdolliseksi tapaamiset ja antaa isän olla lastensa elämässä?

Vaatisi paljon ajattelua ja viitseliäisyyttä jakaa aikapiirakka kaikkien lasten kanssa tasan. Ja samalla mahdotonta. Sillä se jossa eniten elämästäsi vietät, on konkreettisesti lähinnä kuitenkin. Jo ydinperheen sisarukset taistelevat paikasta auringossa, saati sitten kahden eri osoitteen. Naivisti uskon, että henkinen syli, tietoisuus rakkaudesta kantaa nekin ajat, kun isä ja lapset eivät näe. Tai kantaisi. Jos niitä ylipäätään olisi. Jotkut miehet eivät yksinkertaisesti halua olla tekemisissä omien lastensa kanssa.



Eron jälkeen iskämies otti uuden rouvan ja uuden rouvan lapset tämän huonekalujen mukana. Etäisästä tuli lähiaikuinen kahdelle muulle. Ei mennyt kauaa, kun etäisästä uhkasi tulla etäaikuinen. Vieras kasvo rippijuhlissa, muodollinen tervehdys, lopulta kysymysmerkki terveystietolomakkeen kohdassa ”isän puolen sairaudet”. Kieltämättä kirveli huomata miten iskämies (tai pikemminkin iskänuusi) halusi rajoittaa lastensa tapaamisia niistä vähistäkin sovituista. Muistan yhä käsittämättömän perustelun sanasta sanaan; eivät sovi enää uuteen elämäntilanteeseen.

Tappelin vastaan. Pidin väkisin lapset ns. kuvioissa. Ymmärrän kyllä, että viha minua kohtaan projisoitui uudella rouvalla myös lapsiin. Että iskämies oli kahden tahdon välissä. Ymmärtäminen ei tehnyt asiasta yhtään helpompaa.
Vasta vuosia ja vuosia myöhemmin saavutettiin tilanne, jossa viikonloput eivät ole kiveen tai erillisen sopimukseen hakattuja. Jousto ja aikuisuus. Mitä olisin tehnyt, jos iskämies olisi kieltäytynyt ottamasta lapsia? Jättänyt portaille nyytteineen? Äiti menee nyt, isi tulee varmaan ihan kohta…

Ei. Se ei ole naiselle ylipäätään valinta. Jos ei ole monelle miehellekään, mutta useimmiten kuitenkin heille. Jollain biologiaan piirretyllä, käsittämättömällä koodistolla mies kykenee kävelemään paikalta taakseen katsomatta. Uuden naaraan, uuden mahdollisuuden siittää eloonjääviä, vahvoja jälkeläisiä edessä riisuu iskämiehen vaatteensa ja kuoriutuu pelkäksi urooksi. Ja mikäs muu eläinmaailman uroon tehtävä on, kuin jatkaa geeniperimäänsä. 




Entä naiset? 


Jotta asia ei olisi näin mustavalkoinen, tiedetään että naisilla on biologinen peruste menettää melko nopeasti kiinnostuksensa samaan kumppaniin, etenkin pitkässä parisuhteessa (aiheesta oli oikein hyvä dokumentti, harmi että katseluaika on jo ohi). Siis paljon paljon ennen sitä iskämiestä. Ei ole sattumaa, että rakastumisen huumassa peitto heiluu ensimmäisen vuoden tiheään tahtiin, sitten harvemmin, kunnes joillakin lakkaa jopa miltei kokonaan. Mahdolliset jälkeläiset on saatettu alulle, synnytetty ja kasvatettu jo siihen asti, että pysyvät omilla tolpillaan. Naaras meissä haluaisi lähteä tähyilemään kotiluolasta jo horisonttiin uljaampaa urosta. Jos teorian haluaa villisti kumota, täältä löytyy vielä hurjempi näkemys asiasta. Jestas sentään. 

Nämä eivät ole omia mielipiteitäni. Vaikka rakastankin tutkimuksia, evoluutiopsykologiaa ja ylipäätään ihmisen käyttäytymisen miettimistä, uskon vahvasti, ettei kukaan meistä ole yhtä kuin viettimme, hormonimme tai muu ontuva selitys. Jotkut iskämiehet ovat taipuvaisia täysin unohtamaan aikaisemmat lapsensa omasta tahdostaan, koska ovat ihmisinä kykenemättömiä empatiaan. Itsekkäitä, oman mielihyvän ja edun tavoittelijoita. Lyhyesti, mulkkuja. Ja tämä on oma mielipiteeni vahvasti alleviivattuna.

Pettäminen alkaa olla so last season. Machot jopa kuolemassa sukupuuttoon. Hyvä näin. Vaikka rakkaudessa ei voi koskaan olla täysin varma, luotan kunnes toisin todistetaan. Ehkä minuakin on elämäni mittaan kusetettu urakalla, en vain ole tietoinen siitä. Elän ennemmin suloisessa harhassani. Eipä se päivänvaloa aina omakaan toiminta ole nuorena kestänyt. Katse on joskus jo horisontissa harhaillut ennen lopullisia hyvästejä. Kun ei ole osannut sanoa niitä sanoja, ei rohjennut, ei pystynyt. 




Miksi mies sitten pettää? (linkki)


Varmaan samasta syystä kuin nainenkin. Pohjimmiltaan näin, vaikka miehillä syyksi mainitaan useimmin seksin puute ja naisilla tunne-elämään liittyvät seikat. Ihmiset pettävät myös siksi, että voivat. Tilaisuuden, moraalikäsityksen, minkä tahansa asian puitteissa. Syitä voidaan etsiä biologiasta, mutta meille eläimistä poiketen on suotu mahdollisuus valita. Kukin noudattaa vapaata tahtoaan valitsemallaan tavalla. 

Saan näin sanoen varmaan kiukut päälleni, mutta koska ymmärrän ihmistä virheitä tekevänä olentona, ymmärrän myös miksi. Rakkaus ei aina katso aikaa, ei paikkaa. Täydellisessä Maailmassa jokaisen suhteen jälkeen on haavat nuoltu vuoden suruaika. Tässä todellisessa tarinat voivat alkaa päällekkäinkin. Tai tulee pikkujouluja, satunnaisia kaduttuja kännisekoiluja. Toisaalta jokaisessa suhteessa määritetään erikseen mikä on pettämistä. Se mikä käy molemmille, ei ole kummaltakaan pois. Millä ei tehdä tuhoa muille, ei ole kenenkään tuomittavissa. 

Koska elämä on koko pituudeltaan mahdollisuus myös kasvuun, yksi hairahdus ei ennusta mitään. Mutta kieltämättä sarjapettäjä ei ole ihan paras CV parisuhdemarkkinoilla. Uskollisuus astuu näillä uroilla usein kuvioihin vasta, kun eivät kyvyt tai ulkonäkö enää muuhun riitä. Pakosta.

Ehkä on tyhmää edes kysyä miksi miehet pettävät. Yleistävää. Näiden lehtijuttujen takana on tositarinoita ja tositarinoissa monta ihmistyyppiä. Sukupuolestaan huolimatta osa meistä jää lapsen asteelle, polkee jalkaa minäminä, minulle, minä ensin. Sietää huonosti tylsyyttä. Pettävätkö miehet enemmän kuin naiset? Vai tunnustavatko/kerkusvatko helpommin naisten vaietessa viktoriaanisen ajan jäänteiden yhä kolistellessa moraalisäännöissä? En tiedä. Ihmisyyttä voi yrittää ymmärtää, vaikka ei kaikkea omalla kohdalla hyväksyisikään. 


Ehkä alun miestyyppi on kuoleva klisee, ehkä surullinen tosi. 

Mitä sinä ajattelet asiasta? 



9 kommenttia:

  1. Ihan ensin: tuo lehtileike, huh, huh "Mitä hittoa minulle tapahtui?" Hrrr, ehkä elämä iski ja pitäisi vähän tutustua itseensä?

    No joo... tämä aihe on herkullinen ja niin helppo stereotypioille. Minä en oikein osaa ottaa kantaa otsikon kysymykseen, mutta nainen varmaan pettää saadakseen sitä hehkua, jännitystä elämään, vaihtelua, hyväksyntää.

    Toinen juttu onkin sitten mitä on pettäminen. Sehän on raja, joka varmaan jokaisessa parisuhteessa pitäisi alkuun määritellä. Minun päässäni se on jotain sellaista kuin "älä tee mitään sellaista, mitä et omalle kumppanillekaan soisi".

    Aurinkoa sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Se mikä käy molemmille, ei ole kummaltakaan pois.

      Tuttavapiirissä on ns. avoimessa suhteessa elävä pari. Vaikka en omalle kohdalleni osaisi kuvitellakaan, heille se on oma ja yhdessä sovittu tapa toteuttaa parisuhteessa elämistä. Mikä minä olen sitä kyseenalaistamaan.

      Tämä on taas yksi niitä herkullisia aiheita, joissa haen eri kulmia ajatteluuni. Täynnä tabuja ja kliseitä. Ja sitä raadollista totuuttakin.

      Lehtileike oli kyllä niin hupaisa, että suorastaan kiljui tarttumaan läppäriin. Voi poloa... :D

      Aurinkoa ja ihanaa lämpöä toivottelen sinne myös. ♥

      Poista
  2. Luulen, että on sarjapettäjiä, huonolla itsetunnolla varustettuja jne. Sitten on vaikeita vaiheita liitossa ja voi tulla vaikka ymmärtäjä, joka ymmärtää paremmin, kuin ruuhkavuosi arkinen puoliso.

    Omaan mieheen en olisi voinut rakastua, jos hän ei olisi ollut niin vahva isä omille edellisen liiton lapsilleen, ehkä tämä oli yksi syykin miksi rakastuin häneen niin palavasti, lasten etu ensin ja hän on sellainen vanhempi lapsilleen, kuin jokaisen tulisi olla, niin isien tai äitien.

    Mukavaa torstaita sinne Nelina ja olet ihan super, kun jaksoit vielä uudelleen kommentoida blogiini. Osiin kommenteista vielä vastaamatta, nämä vapaapäivät sekoittaa.

    Muiskis <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentoin mitä ja mihin kommentoin, ihan omasta ilosta. En siksi että olisin mitenkään superihana! :D

      Mies, joka huolehtii lapsistaan on mitä parhainta aviomiesmatskua vaikka sattuisi olemaan eronnut. Tarinoissa kun on aina kaksi osapuolta. Vahva isyys saa kieltämättä naisen veteläksi. Mutta niin saa kyky olla "isänä" toisen lapsillekin. Isä on tässä ehkä väärä sana. Huolehtija. Mieskaveri. Jotain. Sellainen joka vie harrastuksiin ja ostamaan uusia luistimia, ihan omasta tahdostaan. Jjep, veteläksi vetää... :D

      Tie naisen sydämeen ei käy vatsan kautta, vaan lasten?

      Hali ♥

      Poista
  3. Nelina on vuosien varrella kasvanut. Paljon Kadehdittavan paljon.

    En tiedä minkälainen mies tai nainen pettää. Joskus aikanaan olin nuori ja komea niin sänkyynvietäviä tyttöpuolisia saattoi olla useitakin. Joskus minullakin flaksi kävi mutta en sitä pettämiseksi miellä koska ei tullut sovittua muuta kuin "juodaan nää ja lähdetään"
    Sitten tapasin ex-rouvakultani. Käsi Raamatulla voin vannoa, että 24 vuotta olin hyvin kiltti ja uskollinen perheenisä. Ja voin vakuuttaa, että humpansoittajalta ei tilaisuuksia hairahduksiin puutu. Vaikka olisi köyhä, pieni ja ruma.

    Lapsien menetys taas... tein erossa muutaman katastrofaalisen virheen.
    Ensimmäinen oli se, että sanoin vaimolle, että sinä kerrot erosta lapsille koska minä en pysty. En tänä päivänäkään tiedä mitä hän on kertonut.
    Toinen oli se, että laadin osituksen siten, että lasten kotia ei tarvitse myydä. Se kävi kalliiksi vaikka minä nyt en rahasta piittaa. Asiat joita saa rahalla ovat halpoja asioita vaikka maksaisivat miljoonan.
    Mutta erossa lasten elämässä ei tapahtunut muuta muutosta kuin että isä ei enää asu täällä. Mikä ei ollut kummoinen muutos koska en juuri muutenkaan ollut kotona.

    Ja kun varaa ei ollut hankkia itselleen kuin sänkypaikan niin se ei ole perheasunto. Jos teini-ikäinen miettii, että pitäisiko lähteä isälle vai jäädä korjaamaan mopoa Villen kanssa niin päätöstä ei tarvitse kauaa miettiä.
    Isän lähiöyksissä ei ole muuta kuin sohva, telkkari, lähikauppa ja nurkkabaari. Ei edes pleikkaa. Kotona on koulu, kaverit, elämä ja kaikki kiva.

    Eron vaimosta voin ymmärtää ja hyväksyä.
    Ero lapsista sattuu paikkaan johon ei saisi sattua ihan joka päivä.

    Tietysti voisin olla ihan kusipää ja asia olisi vain minun vikani, mutta koko sukuni on pyyhitty pois kartalta. Siis isovanhempia myöden. Se nyt ei voi olla minun vikani.

    En ole kauhee pettämisen asiantuntija mutta mielipiteitähän tässä vaan kysyttiin?

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitähän tässä kysyttiin. Ihan nopean otannan jos tuosta tuntemistani naisista raapaisen, niin uskollisuuden asiantuntija on huomattavasti isompaa kannatusjoukkoa keräävä, kuin pettämisen. Tosin niitäkin naisia löytyy, jotka kroonisesti hakeutuvat huonosti kohdeltaviksi ja ihan omasta vapaasta tahdostaan.

      Oma teinini ei viihtynyt äitilässä täsmälleen samasta syystä. Sillä oli pelkkä patjapaikka olohuoneen lattialla. Eli ei siis käytännössä mitään. Kunnes sitten pääsin muuttamaan isompaan asuntoon 1,5 vuotta myöhemmin. Että sen tiedän. Voi niin tiedän. Minulla oli sentään kolme muuta. En voi väittää tietäväni alkuunkaan miltä sinusta tuntui. Paraskin kuvitelma on vain rohkea arvaus.

      Puhut aina niin kauniisti rouvakullastasi, etten aiosanoa mitä mieltä olen osituksista ja asiasta nimeltä arvostuksen puute. Toisaalta, tarinoissa on aina kaksi näkökulmaa. Tuppaa ihminen tulla sokeaksi sille toiselle. Vaimoihminenkin, se joka on aina muuten oikeassa. Roiston leiman voi siten saada olematta mitään muuta kuin väsynyt ihminen, joka ei vain pystynyt enempään. Tai yksinkertaisesti vain - ihminen.

      Miten paljon pitelemätöntä kaunaa voi olla, jos koko toisen puolen suku on tuomittu ilman oikeudenkäyntiä katoamaan kartalta? En tiedä. Toivon että lapset kylliksi kasvettuaan lakkaavat uskomasta yhteen totuuteen. Ja ottavat itse selvää lopuista.

      Voi hyvin. ♥

      Poista
    2. Luit ajatukseni tahtomattani väätin.
      Mitäs väliä sen on jos vaimo on kotiintullessani peppu pystyssä?
      Ei sitten mitään!
      Kunhan on kodiksi kutsuttava johon voi tulla.
      Minulla on ollut niitä tasan kaksi. Asuntoja on ollut parikymmentä mutta jospa en niistä kertoisi enempää koska sian maineenhan saisin.

      En edelleenkään ole pettämisen tai parisuhteiden erikoisasiantuntija, nutta sanomalla pari sanaa pääsee pitkälle. Ne kuuluvat;
      Tykkään sinusta nyt ja jatkossa ja kaikesta huolimatta.
      Se on liian helppo unohtaa sanoa kun arki iskee päälle mutta pitäisi muistaa sanoa aina kun on tilaisuus.

      -sohvasika

      Poista
    3. Kai sillä nyt jotain väliä on. Tai riippuu varmaan syystä miksi se peppu on pystyssä. 😁

      Tarinoilla on kaksi kertojaa, jos on kuulijaakin. Ei miestä voi ymmärtää tahtomattaan väärin. Tarkoituksella voi ja monasti niin käykin. Mutta joskus tuntuu että ainoa tapa ymmärtää miestä ylipäätään on sekin jo lähtökohtaisesti väärin. Onko kahden niin eritoimisen sukupuolen edes mahdollista ymmärtää toisiaan? En usko. Elää sovussa vaan. Pyöritellä silmiään korkeintaan.

      Mars ja Venus. Kenen idea?

      Poista
  4. 1990-luvun alussa olin kuukauden kestävällä purjehdusreissulla. Meitä oli veneessä tasaparit, 6 nuorta miestä, 6 nuorta naista ja sen lisäksi veneen päällystö, joka ei kuulu tähän kuvioon. Olimme ennalta toisillemme vieraita. Noin puolella odotti maissa tyttö- tai poikaystävä.Täsmälleen ne, joilla oli kumppani maissa odottamassa, rupesivat muodostamaan veneessä parisuhteita jo muutaman päivän päästä merelle lähtemisestä.

    Ihmiset pettävät, kun tilaisuus tulee ja kun olot poikkeavat normaalista tarpeeksi. Sen jälkeen minä en ole täysin luottanut yhteenkään naiseen täydellisesti. Nykyinen vaimoni vietti exänsä kanssa yön, kun meidän suhteemme oli jo kestänyt kuukausia. Minä en siitä tykännyt, mutta olin kuulemma perusteetta mustasukkainen. Jos en olisi hiljainen ja kiltti tassukka, olisin pistänyt naisen kiertoon ilman sen pitempää parisuhdekeskustelua. Onneksi en pistänyt. Tuosta yhdestä hölmöilystä huolimatta hänestä on tullut paras vaimo, joka minulla mitenkään voi olla.

    Muistan lukeneeni väitteen, että noin 10 prosenttia lapsista on jonkun muun kuin äidin vakinaisen, siittämisen aikaisen kumppanin jälkeläisiä. Minusta prosentti on yllättävän suuri. Yritin löytää lähdettä nyt, mutta en onnistunut käden käänteessä. Itse kuitenkin pidän tuota jotensakin mahdollisena prosenttilukuna. Kauan sitten ehdotin, että syntyvien lasten isyyskysymykset pitäisi poikkeuksetta testata DNA-testillä. Näin yhdenkään naisen ei tarvitsisi tuntea olevansa erityisesti epäilyksenalainen eikä yhdenkään miehen tarvitsisi ajatella olevansa törkimys vaatiessaan asian selvittämistä. Testausehdotukseni nosti hirveän äläkän. Pitivätkö suuttuneet naiset ehdotustani epäluottamuslauseena naisille yleensä vai itselleen erityisesti? Minä en näe siinä mitään henkilökohtaisesti loukkaavaa, jos asia tutkittaisiin poikkeuksetta ja tasapuolisesti kaikilta. En voi olla ajattelematta, että naiset halusivat suojella oikeuttaan pettää ilman vastuuta.

    Nuorena minäkin ajattelin, että kukin taaplatkoon tyylillään ja tehköön lapsia kenen kanssa lystäävät. Moraali- ja rahakysymykset ovat neuvoteltavissa. En minäkään viaton näissä syrjähyppyasioissa ole. Nyt, keski-ikäisenä kantani on toinen. Aikuisen ihmisen turva elämän myrskyissä on toisessa aikuisessa ihmisessä, johon on vuosien mittaan muodostunut kiinteä suhde. Tämän suhteen pitää kestää myös se, että elämässä menee huonosti. Näinhän ei aina ole, mutta jos parisuhde on vain menestyjille, syrjäytyneiden yksinäisten määrä vain lisääntyy ja he aiheuttavat yhteiskunalle huomattavia ongelmia ennen pitkää. Parisuhde ei ole yksityisasia. Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö. Yhteiskunnassamme ei myöskään koskaan ole ollut sellaista määrää yksinäisiä vanhuksia, kuin nyt on odotettavissa. Kuinka he pärjäävät, kun ei ehkä ole lapsiakaan, eikä muitakaan omaisia? Individualismia näissä parisuhde- ja pettämisasioissa pitäiri vähitellen ruveta kyseenalaistamaan.

    VastaaPoista