Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Kuka suojelisi lasta lumikasoja vihaavilta aikuisilta?



Keskustelin kerran sairaanloisen ylipainoisen naisen kanssa. Hän oli täysin tietoinen syistä ja seuraamuksista ja nimesikin yhden mielestään suurimman tapahtumaketjun siihen, miksi hänen elämästään tuli vankila vartalon sisällä. Ainoana ja hartaasti odotettuna tyttönä häntä oli näet kielletty liikkumasta. Väite vaatinee hieman avaamista.

Kun nainen oli ollut lapsi, hän ei saanut loukata itseään. Ei kiipeillä, ei juosta, ei hakea rajoja ruumiilleen millään tavoin. Asia ei tietenkään ole näin yksioikoinen. Eivät kaikki pumpulissa pidetyt saavuta BMI 40 tai yli lukemia. Kenties kotona oli tapa palkita ruualla, lohduttaa etenkin makealla. Ehkä elintavat olivat periytyneet jo ties kuinka monen polven takaa. En lähde asiaa arvailemaan. Ruoka-addiktio on sairaus siinä missä erään julkisuuden henkilön kaapista tullut rakkaus metamfetamiinia kohtaankin, enkä usko että mikään yksittäinen syy tai kielto saa ketään hitaasti tappamaan itseään ylensyönnillä. Mutta jotain perää väittämässä täytyy olla.




Kiitos kerrankin perinteisen talven, lunta on riittänyt tänä vuonna kunnon nietoksiksi asti. Koska auraajat ovat olleet ns. helisemässä tuupatun lumen sijoittamispaikan suhteen, on taloyhtiömme parkkialueita harvakseltaan ja yleensä yöaikaan hinkannut setämies ratkaissut ongelman kasaamalla lumikeon piha-alueen leikkipaikan reunaan.
Iso lumikasa herättää aikuisenkin sisällä uinuvia lapsuusmuistoja. Mikä oli sen ihanampaa, kuin kiipeillä, muovailla, valloittaa ja vaikka rajattomasti mitä valtavia lumivuoria! Niinpä pihaltamme kuuluikin iloisia lapsiääniä, kunnes eräänä päivänä enää ei. Hieraisin silmiäni toisenkin kerran, kun lumikeon tilalla oli tyhjää. Jäljet johtivat aika pian erääseen naapuriin, joka oli vaatinut lumen välitöntä poistamista yhden erityisen painavan syyn vuoksi. Kasa oli vaarallinen.




Tietenkin lumikasa on vaarallinen. Tähän kyseiseen ei kukaan ollut sentään kaivanut luhistumisvaaraista lumilinnaa, eikä aura todellakaan käynyt lasten leikkituntien aikana lähimaillakaan rivitaloalueemme sijaitessa paikassa nimeltä periferia. Mutta lumikasan päältä voi pudota!

Se on kyllä totta, lumikasan päältä voi pudota. Apupyörittä ajo voi päätyä asfaltti-ihottumaan ja liukumäen portailta liukastua. Maailma on vaaroja täynnä. Ehkä äitivuosieni yleisin kuulemani kieltolause kuuluu näin; ei saa juosta. Olen itsekin käyttänyt kyseistä kolmisanaa, latonut jopa huutomerkkejä perään. Tilanteita on ollut tasan kaksi; uimahallissa ja parkkipaikalla. Syitä ei tarvinne avata. Muuten ovat saaneet vapaasti juosta lapsuuden riemunsa kyllyydestä. Pipit on puhallettu ja Aku Ankka –laastarein peitetty. Miten voi oppia olemaan sotkeutumatta jalkoihinsa, jos niitä ei saa käyttää? 




Meillä on saanut kiipeillä ja kävellä paljain varpain. Uida on pitänyt aina rantaan päin, eikä tikkari suussa saa ajaa pyörää. Haarukat ja veitset ovat aina olleet korissa alaspäin sen jälkeen, kun kuulin miten jonkun keittiö-olohuone ympyrää juossut lapsi oli kompastunut tyhjennyksessä olleen astiapesukoneen avonaisen luukun päälle seurauksin, joita en halua edes ajatella. Aikuisen tehtävä onkin rajata ne vaarat, joiden todennäköisyyden vedonlyöntikerroin on varsin matala. Kaikelta ei kuitenkaan voi suojella. Tuttavan lapsi hyppäsi taaperona sohvalta alas, kuten loikkimaan oppineet lapset tapaavat tehdä. Säärimurtuma oli todella huonoa tuuria, sanoi lääkäri. Lopulta sen uskoivat myös lastensuojelun sosiaaliviranomaisetkin. Miksi sitten pitäisi antaa kiipeillä lumikasassa, jos kerran kotonakin voi tapahtua se pahin? Koska lapsuuden yksi suurimmista iloista on opetella ruumiinsa rajoja. Se on myös lapsen oikeus. Kuka suojelisi lasta ylisuojelevilta aikuisilta? 




Itse olen ollut mallia holtiton. Kiipeilin puissa, kokeilin kepillä (ja vähän itselläni) heikkoja jäitä ja että missä kohtaa suo upottaa jo liikaa. Teininä liftasin usein ja tulipa sitä kerran kotoa karattuakin. Silti minusta kasvoi varsin varovainen aikuinen. Pidän aina turvavyötä. En koskaan urheile flunssaisena. Silmät kauhusta pyöreänä kuuntelin isojen tyttöjen juttuja, miten baarista lähtivät jonkun randomin matkaan. Vaikka eihän kenenkään tunteminen miltään suojaa, pahimmat teot tehdään parisuhteissa suljettujen seinien sisällä ja oikeutetaan rakkauden tekosyyllä.

Lapsuudestani huolimatta en koskaan oppinut rakastamaan vaaraa, vaikka joskus laskuvarjohypystä salaa haaveilen. Toiveeni nähdä lastenlapset ja heidän kasvavan ajaa kuitenkin adrenaliininarkkauksen ohi. Sitä paitsi kaihdan stressihormoneja kaikin tavoin, niillä kun muuten joutuu marinoimaan aivojaan pakon nimeltä työ vuoksi aina silloin ja tuolloin. Ehkä varovaisuus onkin enemmän luonteeseen hakattu ominaisuus, kuin lapsuudessa hankittu tietokanta. Inhoan draamaa ja epävakaina läikkyviä tunteita. Etenkin miehen pitää olla rauhallinen ja sitä kautta kallio, jonka auringon rakastaman lämmön voi aistia koskemattakin. Kuumakallet saavat yhtä lämpimiä tunteita minussa aikaan, kuin pakastimen takaseinään jäänyt herne-maissi-paprika –pussi. Nuorena tosin omakin kuppi meni nurin milloin mistäkin, mutta vanhemmiten en ole enää raivota juuri jaksanut. Minulle kunnon riita ei ole rakkauden teko, järkevä keskustelu sen sijaan kyllä. 
Eli koska rämäpäistä voi kasvaa kaltaisiani, eikö varjelluista lapsistakin vastakkaisiansa? En tiedä, uskon ehkä kuitenkin niin. Siksi alun naisen kertomus ei suoraan herättänyt minussa kuin tutun ajatuksen, kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä mikään oikeastaan mihinkään.




Olivatpa naisen syyt (lapsuudessa tai myöhemmin) vuorata vartalonsa suojaksi sisimmälleen mitkä tahansa, toivon että olisi saanut edes lapsena juosta vapaana, kun kerran enää ei. Ja sitten vielä se toinen. Kunpa kaikkia maailman lumikasoja ei tarvitsisi aina niin kovasti olla siirtämässä pois.




11 kommenttia:

  1. Mun kasvatusajatukseni on aina ollut "mieti ennen kun sanot ei". Jos ei meinaa päästä suusta siksi ,että itse pääsisit helpommalla tai tulisi vähemmän sotkua, se ei ole mikään hyvä syy. Ei myöskään se ettet just nyt jaksaisi, vaikka tähän toki sortuukin varsin helposti.

    Vaarallisuus ja kielletty (tai hyvien tapojen vastainen) taas sopivat perusteiksi, muuten on hyvä punnita että "miksi ei".

    Oli muuten valtava oivallus ja lapset ovat kasvaneet aika onnellisina.

    Yksi ystävä sanoi mulle kerran, että olen kuin muumimamma, kun multa kysyy saksia, kerron missä ne ovat. Hän olisi kysynyt, mihin tarvit niitä... (Ok, sakset voivat olla vaaralliset, mutta ymmärrät mitä ajan takaa!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Jokaista asiaa ei ole tarve kieltää. Monasti kieltämällä yrittää välttyä -
      kuten sanoitkin- sotkulta ja vaivalta. Jos lyö puolivuotiaalle oman lusikan käteen aina kun syöttää, tulee taatusti sotkua. Mutta toisaalta se varsinainen syöttämisvaihe jää yllättävän lyhyeksi piltin oppiessa lappamaan ruokaa itse.

      Ja mitä saksiin tulee, valvotusti niitä voi alkaa käyttää hyvinkin pienestä. Kuten antaa oikea neula ja lankaa, ym. Tekee muuten lähtemättömän vaikutuksen päiväkodissa äitienpäiväkorttipäivänä. 🤣

      Lapsena pidin puukolla vuolemisesta. Sitäkään ei opi tekemään turvallisesti vain vierestä katsellen. Niinpä edes puukko ei ole meillä ollut ehdoton ei, vaikka sitoikin aikuisen viereen. On paljon helpompaa istuttaa lapsi television eteen, kuin joutua vahtimaan. Puukon pitää muuten olla terävä. Tylsällä tulee vain vahinkoa.

      Ihan aina em ole varauksettoman iloisena jälkiä siivoillut, joskus on minunkin suustani "mukavuus ei" lipsahtanut. Mutta pääsääntöisesti olen jaksanut nähdä vaivan yli. Sisustuslehtielämää ehtii elää sitten joskus. Kun kukaan ei enää korjaa pyöräänsä sisällä 😊

      Hyvää pohdintaa sinulla. ❤

      Poista
    2. Mukavuus-ei lipsahtaa kaikilta, pohdinnasta huolimatta myös minulta!

      Ja puukko, tosiaan! Kuopus sai vanhemmiltani oman tuossa joku vuosi sitten ja isänsä kanssa on mökillä opetellut niitä hommia. Samoin esikoinen, oli kova pilkkomaan puita kirveellä vaikka mua välillä hirvitti. Oikea asento siinäkin, kuten puukon käsittelyssä, niin hyvä tulee!

      Poista
  2. Tämä on kyllä niin totta! Muistan, miten itse opettelin lasten ollessa pieniä sitä, että lause ei koskaan ala "älä" tai "ei" sanalla. Kun asian voi sanoa niin monella tapaa. Monestihan kuulee, miten lasta vain kielletään koko ajan. "Älä nyt sinne istu" kuulostaa paljon paremmalta sanottuna "Tule tänne Kertun viereen".
    Vietimme muutaman kesän sukulaisperheen kanssa mökillä, jossa toiset lapset oli puettuna kaikkiin mahdollisiin turvavarustuksiin. Myös kesähelteellä oli pitkät paidat, kumisaappaat ja villasukat. Tauteja pelättiin ja kaikkea mahdollista. Ja nämä kyseiset lapset olivat AINA kipeänä! Uimaan ei saanut mennä, koska eivät osanneet uida...ööh...siis mitä? Mun ymmärtääkseni siellä vedessä kyseisen taidon oppii?
    Tottakai tervettä järkeä saa käyttää, mutta kuten sanoit, ylivarovaisuus on kyllä aika jälkensä jättävää..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Ihminen (lapsi tai miksei isompikin) saattaa tulla immuuniksi jatkuvalle kiellolle ja kielteiselle viestinnälle. Ei on erityisen tärkeä sana lasten kanssa, mutta inflaation koettuaan alkaa olla pilttien turvallisuuskin jo kyseenalaista. Kaikuu kuuroille korville ratkaisevalla hetkellä.

      Olen myös antanut itseni ymmärtää, että uimaan oppii parhaiten vedessä. :D

      Poista
  3. Totta joka sana!
    On alkanut aika vahvasti vaikuttamaan siltä, että uusavuttomien määrä tulee yhä vaan kasvamaan, sillä miten mitään voi oppia, osata tai edes uskaltaa opetella, jos lähes kaikki kiva, uusi, mielenkiintoinen ja jännittävä on vaarallista ja näin ollen myös kiellettyä?

    Joskus tuntuu että jopa ihan normaali fyysinen kehitys viivästyy kun lapsia liikaa rajoitetaan.
    Olen nimittäin tavannut muutaman lapsen joilta oli juokseminen totaalisesti kielletty vielä 4-vuotiaanakin.
    Myös mäenlasku esim. pulkalla tai kelkalla, sekä metsäretket olivat kiellettyjen listalla näillä muutamalla 3-5-vuotiaiden ryhmissä olevilta lapsilta. Lasten itsensä mukaan syinä mm. mahdolliset törmäämiset, kaatumiset, murtumat, haavat, jotka sattuvat tosi paljon, sekä maassa ja kasveissa olevat bakteerit?!? joista voi sairastua yms. En enää edes muista mitä kaikkea vanhemmat olivatkaan lapsilleen sepittäneet.
    Rajansa kaikella, myös rajoittamisella. Ugh. Olen puhunut ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna mun kaikki kestää. Maassa ja kasveissa olevat bakteerit? Aha. No ne mullassa elävät bakteerit ovat yksi syy siihen, miksi puutarhurit ovat "onnellisia". Multaa tonkimalla ilmaan nousee juurikin näitä onnellisuusbakteereja, tässä linkki;

      https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/07/05/allergiatutkija-syomme-tapettua-ruokaa-juomme-tapettua-vetta-hengitamme

      (Allergiajutuista en välttämättä ole ihan samaa mieltä, tyttö oli hyvin vaikeasti allerginen ja kuitenkin meillä oli siivouslaiska äiti, koira, mahdollisuus nuoleskella kengänpohjia...)

      Paras leikkipuisto ja kiipeilyteline lapselle on metsä. Ihminen on vieraantunut luonnosta, mutta myös kasvatuksesta. Kännykkä kädessä istuminen on vaarallista, ulkona juokseminen ei. Jos mietitään pitkän ajan seuraamuksia.

      Minäkin olen puhunut! Taas. :D

      Poista
  4. Ihan äitikultani sydäntä ajatellen toivoisin, että hänelle ei koskaan päähän pälkähdä mitä kaikkea kymppivanha poika-merkkinen saakaan päähänsä jos ja kun pääsee huutoetäisyyden ulkopuolelle.
    Ja jos asia olisi äidistä kiinni niin ei olisi kovin montaa lastenlasta.
    Ihan kaikkea ei tehdä äidin valvovien silmien alla vaikka kyseessä olisi maailman paras äiti.

    Kuten minulla on, mutta en tahdo harmaannuttaa hiuksiaan yhtään enempää. Varmasti puolet niistä on jo lähtenyt minun takiani.

    Joten pääsisimmekö sopimukseen, että pojat on poikia ja äidit on äitejä?

    Lupaan sinulle, että minusta ei koskaan kasva niin isoa joka ei ymmärtäisi lätäkön, lumikinoksen tai matojen syömisen perään.Ja jos joskus motkotan semmoisista asioista kuin lasten leikit, työn äänet tai normaalielämä niin lupaathan viedä minut pikaisesti lääkäriin?

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pojat on poikia ja poikatytöt...ihmisiä? :D

      Meidän pihapiirissä asuu mokoma, joka häiriintyy kaikista kolmesta mainitsemastasi. Suosittelin hänelle kerran korpimökin hankkimista. Niitä rannattomia rämisköjä saa ihan sopuhintaan ja tarpeeksi ankein puittein viihtyä omassa mökötyksessään.

      Poista
    2. Poikatytöt ovat semmoisia joiden kanssa vaihdetaan ensisuudelma puumajassa, eli paikassa johon äiti ei näe ja johon prinsessat eivät tule koska sinne kiivetessä voisi mekko ryvettyä. Semmoisen kanssa mennään myöhemmin naimisiin.

      Se puumaja muuten on rakennettu ihan oikeilla työkaluilla vaikka niiden käytössä on aina vahingon vaara. Mutta ei se lapsineuvoston hyväksymillä turvallisilla leikkityökaluilla synny.

      Ei synny pajupillikään vaan siihen tarvitaan ihan oikea terävä puukko. On mahdollista, että sillä voi vuolla sormensa poikki. Ihan poikki en saanut mutta arpi näkyy vieläkin neljänkymmenenviiden vuoden takaa.

      Mutta on vain yksi tapa oppia tekemään pajupilli eikä se ole leikkiä pajupillin tekemistä turvallisilla vehkeillä.

      -sohvasika

      Poista
    3. Totta. Oikeaan elämään harjoitellaan vain elämällä oikeaa elämää.
      Ehkä en vuosikkaalle vielä vasaraa käteen antaisi, mutta siinä vaiheessa hyvinkin kun älliä on jo sen verran ettei työkalua tarvitse erikseen testata televisioruutuun.

      Niitä lapsenlapsia ja ihan liian höveliä mummia haukkuvia miniöitä odotellen...

      Poista