Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Kevätärtymystä ja ikäkriisiä



Kevät ja valo saavat aikaan erilaisia ilmiöitä. Toisille pitenevät illat tietävät enemmän energiaa, jopa maanista loikkaa kohti kesää talvikuukausien horrostamisen jälkeen. Osa väsyy, osa masentuu. Itse kuulun valosta hullaantuvaan joukkoon. Siksi omituisena pidänkin päänsisäisiä viimeaikaisia tapahtumia.

Olen kärvistellyt jo jonkin aikaa merkillisen pahantuulisuuden alla, enkä oikein osaa yhdistää oloa mihinkään yksittäiseen asiaan tai tapahtumaan, kaikkein vähiten kevääseen. Koska palkintokaapissani sattuu komeilemaan pokanhallinan SM-mitali (no ei sellaista oikeasti ole), toivon ettei lähipiiri sentään joudu järjestäen todistamaan tiuskivaa ja äkkipikaista puhisijaa, joka sabotoi kaikkein hyvää mieltä tasapuolisesti ikään ja sukupuoleen katsomatta. Ulkoisesti saatan muistuttaa edelleen sitä samaa vinksahtanutta itselleennaurajaa. Sisälläni sen sijaan runtelee villi, pidäkkeetön ja varsin sisukas kevät*itutus.

Ärtymyshän on siitä vänkä tunne, että se on seurausta jostain muusta tunteesta. Kukaan ei ole sisäsyntyisesti ärtyisä. Tai no, tunnen minä muutaman sellaisenkin poikkeuksen, mutta yleisesti ottaen ärtymys on seurausreaktio. Äkäisyyttä voi aiheuttaa liika kuormittuminen, epäoikeudenmukaisuus, masennus, ahdistus, väsymys ja loputon lista ihan mitä tahansa tilanteita ja elämänvaiheita. Kun oikein tutkailen ärtymystäni, saavutan jotain pientä ja selittävää ja sen nimi on pystyyn kuollut tylsyys.

Kyllä, tylsää on. Siinä missä valon pitäisi saada minut onnesta sekaisin – ja saakin – mieleni kirjoittaa pitkää valituskirjettä muutoksenhakulautakunnalle. Tiedän, tämä on vain vaihe. Mikään tunne ei kestä loputtomiin, jos ei kestä vaihekaan. Tunne tulee, tunne menee, ja kaikkea muuta höyhenenkeveää kivaa toteamaa tähän perään. Mutta kun ei auta. Ärtymys on kuin painopeitto päällä, vähän turhan kahiseva ja hiostavakin. 

Masennususkovaiset ihmiset, jotka selittävät siis jokaista mielenoikkua tuolla viheliäisellä ja ihan oikeasti lamaannuttavalla sairaudella, nyökyttelevät tietävästi, jos keksii kertoa olevansa alati ärtynyt. Niinpä tein tämän testin. ”Vastauksiesi perusteella sinulla vaikuttaa olevan normaali mieliala.Lopputulos ei yllättänyt, sanamuoto kyllä. Eli, ärtymys nyt vain sattuu olemaan kohdallani täysin normaali mieliala, heh heh. Testin ainoat pisteet näet sattuivat tulemaan kohdasta 11: tunnen että olen ärtynyt koko ajan. No da?

Syy-seuraussuhteita rakastavana ihmisenä tein räjäytyskuvan ärtymyksestäni. Tietänet, sellainen Ikean hyllyn kasaamisopas näin kokoat lipaston, jolla on jokin kiva nimi kuten Ogsennus tai Hanu. En tietenkään vertaa itseäni koottavaan huonekaluun, vaikka joskus tuntuu että muutama ruuvi jäänyt on minustakin vaille. Räjäytyskuva paljasti seuraavaa; minua ottaa päähän tapahtumattomuus, mikä ei tarkoita etteikö asioita – mukaviakin – tapahdu, vaan jonkinlainen jämähtäminen. Eli lyhyesti, tylsää. Tämä ei ihan hirveästi vielä auta, sillä kuten alussa totesin, tylsää on. Se oli jo lähtöoletus. Mutta miksi.

Erosta alkaa olla aika tavalla kahdeksan vuotta. Tarkemmin, 3.5.2010 jäin ensimmäistä kertaa yöksi Ihan Omaan Kotiin. Tai ainakin sellaiseen, johon ei isimiehellä ollut asiaa. Kahdeksaan vuoteen on mahtunut kaikenmoista, mutta niistä tarkemmin paraatiajalla, eli likempänä luvassa ihan oikea kooste. Nyt elän vakiintuneessa parisuhteessa, olen vakituisessa työssä ja asun hyvin vakiintuneesti asunnossa, jossa on vierähtänyt jo pisimpään ikinä. Tämän pyhän kolminaisuuden triangelissa joku sivu soi epävireisesti. Juu, tiedetään, tiedetään, viittaa Universumin Uravastaava. Niin tiedän minäkin. Vanha virsi, kulunut ja kuinkas muuten. En edelleen, tässä(kään) iässä, kolme ja puoli ammattia lukeneena tiedä mikä minusta tulee isona. En vaikka opiskelen jälleen (ei tosin valmista varsinaisesti uuteen ammattiin) ja vaikka olen kuulemma hyvä jo siinä mitä nytkin teen.

Katsoin kollegan yllyttämänä eläkeotteeni minäkin. Kiitos työelämästä poissaolovuosien ja muutoin pienen palkan, tulee vanhuuteni olemaan yhtä kitsas kuin elämä sitä ennen. Paitsi että ellei maksettu omistusasunto –nimistä ihmettä satu tapahtumaan, haukkaa vuokra eläkkeestäni leijonaosan, kuten tässä maassa on tapana. Siinäkään ei mitään, mutta ikälukemassa sitäkin enemmän. Täysi armahdus ihmisenpyörästä kun sijoittuu vasta liki seitsemääkymppiä. Joka puolestaan tarkoittaa, että tässä on vielä yli 20 vuotta tehokasta työaikaa jäljellä. Vielä kun keksisi mitä niillä tehoilla tekisi?

Opiskelin hyvää matkaa siihen todelliseen kutsumusammattiini, kunnes jouduin avioeron vuoksi keskeyttämään opinnot ihan teknisiin mahdottomuuksiin nojaten. Koska en halunnut enää koskaan myydä mitään, valitsin seuraavaksi alan, jossa ei tarvitse enää koskaan myydä mitään. Hain, pääsin, opiskelin, valmistuin ja tässä sitä ollaan. Kakkosvaihtoehdossa, joka tuntuu siltä miltei joka päivä. Etenkin näin keväisin, eron ja tilinpäätöskauden vuosipäivän lähestyessä. Onko kaikki mennyt hukkaan? Ei. Uskon että asioilla on tarkoitus, eikä mikään opittu, koettu tai pohdittu ole elämässä turhaa. Silti en voi välttyä ajatukselta pyöriväni kuin sokean lyömä pallo tyhjällä biljardipöydällä osumatta juuri mihinkään. Yhä ja edelleen.

Jos saisin vain yhtä piirrettä toivoa lisää, pyytäisin kärsivällisyyttä. Tai ei. Ehkä sittenkin luottamusta. Hitto, pitikö näitä todella toivoa vain yksi? Toivoisin voivani uskoa siihen, että asiat järjestyvät ja vieläpä hyvään suuntaan. Että jollain maailmankaikkeuden ihmeellä keksisin mitä teen lopuilla työvuosikymmenillä, ja että todella työllistyisin siten. Että en olisi työmarkkinoille kelpaamaton vanheneva nainen, joka epätoivoisena viimeisenä yrityksenä keksii konkurssikypsän yritysidean ja viettää vähän myöhemmin pari kuukautta lepositeissä vahvasti sedatoituna.

Alkaa ärsyttää, että aina vaan ärsyttää ja sekös ärsyttää lisää. Saisin ihan varmasti asioita aikaan, jos tietäisin vain ensin mitä. Ikäkriisi? Kevät? Lähestyvä eron vuosipäivä? Tosin jo ärsytyksestä kirjoittaminen lieventää itse tunnetta. Pahinta on epämääräinen, muotoilematon möykky, josta ei saa yhtään kiinni. Tästä sentää saa. Aaltoja. 
Kunpa voisi vain elää kirjoittamalla. Istua keittiön pöydän äärellä aamutakissa jäähtynyt kahvikuppi vieressä ja katsoa aina ajatuksen katketessa ulos ja luontoon, jossa aurinko ei vieläkään tavoita takapihan lumikinoksia, vaikka muualta onkin jo sula. Kunpa tietäisi mitä tekisi. Miksi ei voi tietää, mitä haluaa tietää?

Ei vaan voi. Ymmärrys täytyy hankkia hankalimman kautta. Kriiseistä syntyy suunta, ihminen muovataan uudelleen, uuteen uskoon. Ehkä tässä tarvittaisiinkin sitä kaikkein kipeimmin. Pieni rahtunen uutta uskoa.



Yltä ja Alta / Nancy Holt, Pinsiö. 



10 kommenttia:

  1. Luin ahmien kaiken, kirjoitat naulitsevasti ja voi miten moneen voin samaistua. Mielesi on rikas. Tein testin ja meni yksi piste siihen, että on hieman alentunut ja on lievää masennusta, laitan sen kyllä tämän 50v hommelin, pms, vaihdevuosi mitä kaikkea ja eka noro ja nyt flunssa ja pitkä sellainen, piikkiin, väkisinkin alkaa olla energiat vähissä. Ärtynyt olen tainnut olla aina, en ole sellainen iloinen kelpo ihminen, joka nauraa ja on sydän ja auki, sellainen kirkasotsainen, olen vähän epäilevä, silti hyvään uskova, mutta ihan liikaa mietin omia mädännäisyyksiä ja näen aina muut ihmiset parempana. Noh enhän tunne heitä niin hyvin kuin itseäni eli olen liian ankara kaikista huonoista puolista ja sokea hyvistä, tätä samalla kirjoittaessa mietin, onko edes niitä. Höh, tää on tätä.

    Voimahali kaikkeen ärtymykseen ja olet huippu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, täällä nyökyttelen samaistuvasti. En ole minäkään sellainen iloinen kelpo ihminen, jolla on sydän auki. Epäileväinen ylipäätään kaikkia asioita kohtaan (eli realisti, heh heh), vaikka en niinkään itseäni. Joskus mietin olenko syntymäkireä, mutta tämä ominaisuus on tainnut tulla vaan ihan elettyä elämää myöten. Ainakin lapsena olin kovin avoin ja luottavainen, jopa sinisilmäinen, vielä nuorena aikuisenakin. Enää minua ei kameliin vaihdettaisi (ei tosin vaihdettu nuorempanakaan, mutta muuten vietiin kuin litran mittaa).

      Masennustesti on mielestäni jokseenkin johdatteleva. Esim. huonosta nukkumisesta ropisee pisteitä, vaikka ihmisllä on noin kuusisataa muutakin syytä nukkua huonosti. Lisäksi omat pisteet olis takuulla isommat oikein railakkaaseeen PMS -aikaan. Ehkä testin anti on enemmän oma pohdinta aiheesta, kuin suuntaa-antava lopputulos. Kun ihminen on vaikkapa väsynyt, ollut pitkään kipeä ym. ei ihan suurinta toiveikkuutta ja sielunvaloa sovi odottaakaan?

      En tiedä palaatko lukemaan vastauksia näihin kommentteihisi, mutta sanonpa silti seuraavaa. Sinussa on ihan kasapäin hyviä puolia. En tietenkään voi sanoa tuntevani sinua, heikkouksiasi ja vahvuuksiasi, mutta kyllä ihmisen persoona tulee teksteistä läpi. Jos joskus itseäsi epäiletkin, kaiva tämä postauksesi ja lue kommentit. Toista tarvittaessa. :D

      http://minakokeski-ikainen.blogspot.fi/2018/03/blogi-4-vuotta-ja-huikea-arvonta.html

      Haliruttusia sinnekin, ja itte olet. ♥

      Poista
  2. Koska tämä oli ensimmäinen sun kirjoittama teksti, en voi väittää kovin hyvin sinua vielä tuntevani :), mutta sanonpahan vaan, että kirjoitat ihan hirmu hyvin ja soljuvasti. Niin, että pystyy lukemaan pitkääkin tekstiä ilman pienintäkään tuskaa. Siihen ei kaikki pysty (siis siihen sujuvaan kirjoittamiseen :)).

    En tiedä sitäkään, minkä ikäinen olet, mutta jos lähestyvä vuosipäivä viittaa viiteenkymppiin, niin tunnistan samoja tunteita ja sekavia ajatuksia. Samanmoisia juttuja risteili päässä silloin, kun pelottava puoli vuosisataa oli tulossa täyteen, mutta olen Tiiallekin vakuuttanut, että kunhan se pelätty päivä koittaa, tuntuukin itseasiassa ihan hitsin kivalta, koska se on sitten siinä ja elämä jatkuu niinkuin ennenkin. Paitsi vailla huolta siitä, että kohta on JO viiskyt. Mutta siis jos tää mun ikäveikkaus meni pieleen, niin sori tästä turhasta jaarittelusta.

    Itse en ole törmännyt masennususkovaisiin, mutta mua harmittaa ikuinen keski-ikä- tai hormonikortin käyttö. Niillähän toki voi selittää ihan mitä vaan, jos haluaa päästää itsensä helpolla, mutta itse olen päättänyt, etten sille linjalle lähde, vaan pistän kampoihin sen minkä pystyn ja toistaiseksi ainakin olen ihan hyvin pystynyt. Tulevasta en toki tiedä, mutta olen nyt 53, joka on tietty paljon, muttei kumminkaan. Ainakin, jos siihen tulevaan mahdolliseen eläkeikäänsä alkaa kilsoja laskea. Parempi kuin ei laske :).

    Voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi, mutta säästän sut siltä. Ja täytynee tässä välissä keskittyä vähän töihinkin ;).

    Toivottelen mahdollisimman ookoota kevätviikkoa sulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei. Kiitos kauniista kommentistasi. :)

      Lähestyvä vuosipäivä viittaasi avioeroon, mutta hyvä huomio, kävin korjaamassa sitä hieman. Tuosta alkuperäisestä sanamuodosta tosiaan jää sellainen kuva, että mikäpä muu se sitten olisi. (45v olen nyt.)

      Iso peukutus kampoihin pistämiselle! Ja ihana lukea kokemuksiasi, etenkin tuota että kunhan vaan siitä pelästystä päivästä yli pääsee, tuntuu hitsin kivalta. Perästä tullaan.
      Itselleni kävi vissiin sama neljänkymmenen kanssa aikoinaan. Luku oli muka iso, mutta heti kun oli päässyt yli, oli vasta vähän päälle nelkyt. :D

      Mukavaa kevätviikkoa sinulle Annukka, kiva kun poikesit. Eikä pitkästi kirjoittaminen ole millään tavalla jotain, miltä pitäisi säästää. Päinvastoin. :D

      Voi hyvin.

      Poista
  3. Olipa taas mahtavaa tekstiä! Aiheesta riippumatta, on näitä sinun kirjoituksiasi aina yhtä mukava lukea ♥
    Ärtymystä on ilmassa täälläkin. Syystä tai toisesta, tai sitten ihan ilman syytä ;) Missään nimessä en haluaisi olla näin usein äreä ja ärtyisiä, koska en ole tähänkään asti ollut. Lieneekö sitten syypäänä ne iänikuiset hormonit, joita on helppo kaikesta syyttää? Osasyy on taatusti se, että haluaisin tehdä jotain ihan muuta työkseni kuin sitä mitä teen, mutta kun en vielä tähänkään ikään mennessä tiedä mikä minusta tulee isona. Toivottavasti ei ainakaan enää yhtään isompi :D

    Täytän tänä vuonna 52 ja täytyy sanoa että ajoittain ahdistaa jo pelkkä ajatus siitä, että työelämässä pitäisi jaksaa vielä yli 13 vuotta, vähintään! Saattaa nimittäin hyvinkin olla, että eläkevuodet karkaavat kauemmas tulevaisuuteen vielä kerran jos toisenkin, voi apua!

    Hoitoala on raskas, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, joten "hieman" mietityttää että mihin minusta sitten eläkkeelle mahdollisesti joskus päästyäni on. Vai onko enää yhtään mihinkään? Olenko dementoitunut, vai masentunut, vai molempia? Olenko totaalisesti "loppuunajettu" kurttuinen, katkera ja köyhä mummeli? Vai olenko mahdollisesti jo edesmennyt ennen tätä kaikkea "kivaa" ;)
    Tällaisia hassunhauskoja, keveän kipeitä ajatuksia päässäni aina ajoittain risteilee, joten lienee täysin turha miettiä miksi olen ärtyisä :D

    Ihan vakavasti puhuen, terveys, tai oikeammin sanottuna sen menettäminen minua eniten tässä iän karttumisessa aina ajoittain huolestuttaa. Muuten ei mitään ikäkriisiä ole, tai en ainakaan tunnusta ;)
    Vaihde- tai viihdevuosia, kuten itse niitä kutsun, tässä parhaillaan elelen, joten olen ajoittain todella "kuuma" hoitsu, kun hiki virtaa ja naama punottaa :D Huumorin voimin näistäkin selviää ja hupia ainakin piisaa kun itselleen nauraa ;)

    Kiitos Nelina ♥ Ja tsemppiä sinulle ärtymyksen selättämiseen ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos murunen.♥

      NIIN samaistun tähän pohdintaan. Mikä minusta tulee isona ja onko minusta mitään jäljellä enää eläkevuosien koittaessa. Se terveys, se terveys...

      Hoitotyö on todellakin rankkaa kaikin tavoin. Etenkin jos joutuu nostelemaan ja tekemään toistuvasti samoja liikesarjoja, on sula ihme jos kroppa kestää eläkeikään ilman mitään työn kevennyksiä. Toivottavasti sellaisiin on mahdollisuus tulevaisuudessa?

      Tsemppiä viihdevuosiin ja pohdintoihin ja ihan kaikkeen arkiseen äreyteen lajistaan huolimatta. ♥ Huumori on tosiaan hyvä ja toimivaksi havaittu lääke. Hirveän vähän sivu - ja yhteisvaikutuksia vieläpä! :D

      Poista
  4. ”Kunpa voisi elää vain kirjoittamalla”.
    Varo mitä toivot koska kohdallasi se voisi olla vaikka mahdollista. Mutta mikä sitten olisi henkireikäsi? Nyt voit kirjoittaa mitä huvittaa milloin huvittaa ja vaikka mököttää viikon kirjoittamatta. Mutta deadlinen painaessa päälle pään ollessa tyhjä se on yhtä tuskaa milloin leipä on siitä kiinni.
    Minullahan oli kolmekymmentä vuotta henkireikänä humpansoitto. Silloin tällöin kun pääsi kotoa karkuun keikalle niin se oli ihan hyvä juttu. Mutta jos sitä olisi elääkseen pitänyt tehdä niin olisin viikossa todennut, että tämä ei ole ihmisen hommaa.

    Masennus taas on mitä tehokkain ärsytyksen tappaja. Tai ainakin oli minun kohdallani. Masentunut ei ole ärtynyt vaan turtunut. Se on sitä, kun pikkulinnut laulavat vain *ittuillakseen sinulle ja niitä tekisi mieli heittää kivellä, mutta ei jaksa eikä välitä kumartua poimimaan sitä kiveä. Sain aikanaan täydet pisteet useastakin testistä, lukuunottamatta itsemurhakysymystä, koska mottoni on, että haudassa saa taatusti maata tarpeeksi kauan joten sinne on turha kiirehtiä. Se tosin ei estänyt minua yrittämästä tappaa itseäni juomalla. Ja soittohommat loppuivat kun henkireikäkin alkoi tuntua rasitteelta.

    Tylsyys ei välttämättä ole pahasta. Se on turvallista. Se on kuin lautasellinen makkarasoppaa josta ei oikein tiedä kaipaako se suolaa vai pippuria. Mutta jos sitä soppalautasta ei ole niin sitten ei taatusti ole tylsää. Sitten on nälkä.

    Omistusasuntohaaveisiin sanoisin, että olet huomattavasti paremmassa tilanteessa kuin kuuskymppinen pitkään työttömänä ollut kaverini joka löysi itselleen erittäinkin halvalla hyväkuntoisen pienen omakotitalon, ei edes kovin kaukaa mutta muuttotappiokunnasta jossa asuntokauppa ei käy. Kaupat ovat vielä tekemättä koska työttömänä hän ei saa lainaa koska karenssi voi tulla koska tahansa. Mutta niin voi tulla hänen eläkepäätöksensäkin ja asia on jo pankinjohtajan kanssa sovittu, että eläkepäätöksen kanssa pankkiin niin talo on sinun.

    Setämies tuppaa aina sanomaan, että mikään ei mene niin, etteikö se jotenkin menis.
    Sinun kohdallasi olen varma siitä, että asiat järjestyvät siten, että kuolinvuoteellasi toteat, että olipas elämä; saisikos toisen samanlaisen.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkireikäni olisi sitten maalaaminen ja / tai valokuvaus.
      Niihin ei nyt oikein jää aikaa, kun päivästä pitää lohkaista 8h valtiolle. :D

      Ei vaan, ihan totta turiset. Ja viisaita, kuten aina. ♥

      Mitä tuohon omistusasuntoasiaan tulee, niin äkkiäkös olen se kuusikymppinen pitkäaikaistyötön. Onhan tässä aikaa vielä pudota yhteiskunnan rattailta. Etenkin jos haaveilee loikkaa tuntemattomaan, eli ottaa ns. lojot nykyisestä luulleen ruohon viheriöivän ihanammin toisaalla.

      Viimeiseen lauseeseen kätkeytyykin sitten se suurin pelkoni. Mitä jos toteamus onkin jotain ihan muuta?
      Mutta jos kerran olet asiasta varma, niin luotan siihen. :D

      Poista
  5. Ou tsiisus. Luin kirjoituksesi vasta oman tämänpäiväiseni jälkeen: Samaa tautia on siis liikkeellä. En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella.

    Joko olosi on helpottanut? <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riippuu miten ja minä päivänä sana "helpottanut" määritellään.

      Lauantai. Taudin helpoin vaihe. Huomenna saatan olla jo eri mieltä. ;)

      Poista