Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Eräs tätiytymisen laji


Naisen elämä on täynnä erinäisiä vaiheita, erinäisiin vaiheisiin varautumista ja etenkin niihin sopeutumista. Lyhimmillään vaihe kestää kuukauden. Pisimmillään vuosia tai kymmeniä. Koska tyttövuodet ovat auttamatta takana, painelin taannoin lääkärille valmiina esittämään kiperiä kysymyksiä tai ainakin kuulemaan tuomioni. Mummutauti ei ole vielä lähelläkään, naurahti tohtorska tuskailtuani vuosi vuodelta pahemmaksi äityviä PMS-vaivoja, jotka eivät ole vaivoja ensinnäkään, vaan syliin laskettu elävä ja hengittävä helvetti. Ilmeisesti kellontarkka munasolutehdas kuvittelee, että neljä lasta tähän maailmaan ei ole vielä tarpeeksi, eikä johtimiin sidottu rusetti ole kuin lääketieteen voitettavissa oleva pikku kepponen. Mene ja tiedä. Mutta vaikka mummutauti ehkä ei, tätitauti on jo täällä.




Olen aina inhonnut uutta tekniikkaa. Ohjekirjoja, opeteltavaa, sekaisin saamiani laitteita. Mielelläni ulkoistan kaiken asennustyön, opettelunkin, jos vain voin. Aiheesta olen jo blogissa avautunut, ei siitä sen enempää. Mutta silloin kun olin nuori, piti opetella vain yhdet uudet videonauhurit muutamaan vuoteen. Kännykät odottivat vielä tuloaan, tietokoneohjelmat olivat mallia käsittämätön jono käskyjä ja sitten se tekee jotain, jolla tiedolla joku tekee jotain. Se joku en ollut minä.
Uuden oppimisen määrä on kaikkiaan kasvanut huimasti. Jo pelkästään töissä ohjelmistot vaihtuvat alituiseen. En ole jostain syystä kuitenkaan onnistunut pääsemään IT-tuen elävä painajainen TOP 10 –listalle, sillä kiroilen ja kiukuttelen ennemmin yksin aikani, kuin kuuntelen aivot syövyttävää jonotusmusiikkia kymmenen muun soittaessa samaan aikaan unohtunutta salasanaa tai lukkoon saatua työpistettä. Se nyt vain on niin raivostuttavan noloa tunnustaa olevansa ihanasti pihalla. Taas.




Havahduin tätitaudin ikävään muunnokseen taannoin Espanjassa, tarkemmin autovuokraamon tiskillä. Miehen (oma) kysymykselle laitetaanko minutkin ajajaksi sopimuspaperiin, pyörittelin silmilläni vastuksen ”etkö sen vertaa minua tunne” ja puuskahdin jotain palavaa, kuten no en todellakaan aja! Hyvänen aika, vierasta autoa Espanjassa, kun en kerran kotonakaan! Hetkinen, löi päässäni kaksi päättelyyn osallistuvaa aivosolua. Mutta se hetkinen odotti vielä muutaman viikon ja kotomaassa tehtyä autokauppakierrosta, jolle lupauduin seuraksi. Siinä missä nuorempana olisin ilosta kiljuen riistänyt avaimet miehen kädestä, en nyt suostunut koeajamaan kumpaakaan potentiaalista ostetuksi aiottua. Selitykseni saattaa kuulostaa perin naurettavalta; autot olivat näet automaatteja ja varsin isoja sellaisia. Koeajokoheltajan omavastuu ei sekään ihan hirveän mairealta kuulostanut.

Jostain käsittämättömästä syytä olen saanut päähäni, etten aio ikinä ajaa automaattivaihteista autoa. Joo, se on ihan hirveän helppo ja kätevä, tiedän. Mutta kun minä haluan survoa vaihteita sisään itse! Haluan … vai olen tottunut?
Avomies nro 1 opetti minulle aikoinaan miten en jää liikennevaloissa kakkoseksi (sillä oli väliä -90 luvulla), joten vannoin vastedes keppivaihteisten nimiin. Eipä niitä automaatteja juuri ollutkaan saatavilla. Nyt on, en aja. Enkä edes siksi, että liikennevaloista pitäisi muka pinkaista ekana, joka on sitä paitsi mahdotonta kaikkien noin 70 hevosvoiman vasta heräillessä Yarikseni konepellin alla, kun naapuri jo porhaltaa edellä – taitavasta vaihteen vaihdostani huolimatta. Nöyryyttävää kaltaiselleni keskivertoa paremmalle kuljettajalle? Kyllä.



En aja automaatilla siksi, että
a) pitäisi opetella noin kaksi uutta asiaa (muutaman kirjaimen merkitys, sekä pitämään vasen jalka lattiassa) ja
b) ratkaista, miten en toistaisi erään läheiseni onnistamaa temppua syöksyä parkissa ollessa edellä sijainneen taksin persiistä sisään.

Kohta a) on hankalampi, sillä autotätiytyminen on jo syvästi tapahtunut. Osaankohan enää koskaan ajaa mitään isoa?

Täti-aika alkoi teitittelynä kaupassa. Ensimmäiset kaksi vuotta ”olkaa hyvä” särähti korvaan joka kerta. Nyt olen jo tottunut. En kuitenkaan löisi vetoa sen puolesta, että suostuisin olemaan kliseinen naisautoilija, joka ajaa alinopeutta pää kiinni tuulilasissa poikittain parkkiruutuun mahtuvalla kauppakassilla, koska pieni ja tehoton auto on niin kätevä. Olen mielestäni tietenkin hyvä kuljettaja. Taskuparkki onnistuu (no hei Yariksella), eikä perässäni tarvitse vilkutella valoja eikä nojailla torveen. Ajan edelleen moottoritietä päivittäin, joten liikennevirtaan on naurettavan helppo päästä mukaan, vaikka reaktioaika alkaa takuulla olla jo lyhyempi kuin 20 vuotta sitten. Yhä useammin huomaankin päivittäisellä kaksikaistaisella hakeutuvani kiltisti oikealle puolelle jo hyvissä ajoin ennen liittymää, josta nousen kohti kotiväyliä. Näyttävät muikkusyöksyt ahtaaseen väliin eivät maksa vaivaa. Sana kiire on alkanut menettää merkitystään. Elossa on paljon mukavampaa. En halua punnita vaihtoehtoja, etenkään riskejä. 




Kyky koeajaa vierasta ajoneuvoa ei ole mitta eikä mikään, etenkään aikana, jolloin yksityisautoilu on lähinnä kirosana fossiilisten polttoaineiden karsimisen sijaitessa kymmenvuotissuunnitelman kohdassa välttämättömyys. Kyse on tätitaudin leviämisestä jälleen uusille osa-alueille. Olen urautunut tuttuun ja turvalliseen, siihen minkä varmasti osaan. Tavallaan ärsyttää, tavallaan mitenkään ei. "Mitä sitten", täti minussa kysyy. Ja se nuori ja ikuisesti kapinoiva oksentaa sappinesteet ja kouristelee. Hellyin ja päätin hoivata hetken sisäistä nuortani. Lupasin sille edes kerran ajaa automaatilla. Kesällä, ihan varmasti. Sisäinen nuori pyyhki suupielensä, niisti nenänsä, ja voisin vaikka vannoa, että hymyili pienesti.




Joskus muinoin eräs matkatoimisto mainosti reppureissaamista ja seikkailua näillä sanoin; lähde ennen kuin on myöhäistä. En lähtenyt, nyt on jo ikuisuuden ollut myöhäistä. Joskus naureskelin kaikenlaiselle jämähtäneelle keski-ikäisyydelle, muutosvastarinnalle ja yleiselle tätiytymiselle. Oli vain yksi asia jota en tiennyt. Minusta tulee samanlainen, eikä se lopulta ole yhtään niin kamalaa. Naisen elämä nyt vain sattuu olemaan täynnä erinäisiä vaiheita, erinäisiin vaiheisiin varautumista ja etenkin niihin sopeutumista. Tätiytymistäkin. 


Sitä mummutautia odotellen.



2 kommenttia:

  1. Ihana postaus ja enpä ajaisi Espanjassa minäkään, koska siellä ajetaan kuin hullut. Toisaalta ajoin ajokortin Latviassa ja ajoin Riian keskustassa ajotunnit ja siellä ei armoa tunneta, mutta silti en uskalla ajaa stadin keskustaan ja olen siellä kuitenkin asunut elämäni ensimmäiset 33-vuotta eli merkillisiä nämä naisen kotkotukset. :)

    Täällä autokoulun jälkeen siirryin automaattivaihteiseen ja kokeiltiin kerran koeajaa manuaalia ja kesken koeajon mies sanoi, aja kaupan pihalle, sinulle ei enää manuaalia tule, haha ja thank God ei tosiaan tule, sillä huh kun se oli pelottavaa. Eli mihin tottuu se on se juttu eli olen niin täti ihan kaikkinensa. :)

    Mukavaa päivää sinne ja nää on mahtavia nämä sun postaukset <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja just kun ajattelin, että onkohan tää taas vähän too much information -osastoa :D

      Kiitos sinä ihana. ♥

      Juuri näinhän se menee, mihin kukin tottuu. Olen ihan varma, että kerran automaattia kokeiltuani en enää muuta haluaisi. Siinä on vain yksi pieni mutta. Ihan sellainen Yariksen pieni, joka ei ole lähdössä mihinkään. :D

      Erityinen hatunnosto ajokortin ajamisesta Riikassa! :O

      Aurinkoista päivää Tiia.

      Poista