Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

torstai 1. maaliskuuta 2018

Kahdesta kypsynyt



Viime päivien pakkaset ovat koetelleet mielenterveyttä useallakin tasolla, joista suurin ja yhteinen on olematon palelun sieto. Ensinnäkin, pelkkä miinus viisitoista on kaltaiselleni hallanaralle kesäperholle jo yksistään kokemuksena turhan raaka, mutta yhdistettynä tuuleen siitä yltyy täysin sietämätön. Ehkä olen lapsena palelluttanut jollain extremepartioleirillä kasvoni, jonka jälkeen kaikki viima on yksinkertaisesti liikaa. Tai sitten lopunikäinen A-vitamiinirasvaus on ohentava orastavien ihomuutosten lisäksi myös nahkakerroksen läpäisykykyä kylmää kohtaan. Mene ja tiedä, en kestä pakkasta yhtään. 


Teini-ikäiseen autooni kiipeäminen aamuisin kello nukkuisinpa vielä, on tuottanut erinäisiä päätöksiä. Esimerkiksi, että seuraavassa kotterossa on sitten ratinlämmitin! En tiedä minkä eläkeläisen verenkierto raajoihini on jo syntymäasetuksena paiskattu, mutta kapillaarisuonet painuvat heti kuolioon ja isommatkin vetäytyvät kuljettamasta lämmintä sydänverta ääreisosiin viimeistään kun meteorologit riemuitsevat termisen syksyn alkaneen. Käteni vähintäänkin palelevat tyypillisesti syyskuulta huhtikuun loppuun, sydäntalvella niissä ei kierrä veri lainkaan. Jääkylmään rattiin tarttuminen kaksilla rukkasilla on siten kuin olisi taas seitsemän ja työntäisi kielensä lipputankoon talvella. Yhtä hyvältä tuntuva ajatus aina.

Kylmästä valittaminen on ilmeisen nössöä, vaikka siitä kärsisi kuinka. Myönnän häpeillen, että mikäli maamme puolustus olisi siitä kiinni kestäisinkö kyykkiä poterossa miinus kolmekymmentä ja risat pakkasessa, laulettaisiin kansallislaulu vastaisuudessa aivan eri sanoin. Nyt täytyy muistaa, että kyse on ihmisestä, joka ei käy ikinä uimahallissa, koska jäätyy lähtökohtaisesti jo pelkästä ajatuksesta. Onneksi minusta ja kylmänsiedosta ei riipu yhtään mitään. Paitsi ehkä pienesti koiran lenkitys. Voin kertoa ja luvata, kunnes kännykän sääsovellus näyttää aamuisin soveliaampia lukuja, lenkit ovat tasan mallia perässä vedetty otus ja ”pissaa nyt jo äkkiä”.




On vain yksi asia, joka on pakkasen lisäksi koetellut muutoin niin lehmäisiä hermojani. Nimittäin isin häät. Vastoin olettamusta, kyse ei ole omastani, vaan tyttöihmisen, joka kutsuu minua äidiksi tai tyhmäksi päivästä riippuen. Isi menee naimisiin. Isi menee ihan kohta naimisiin. Ja koska isi menee naimisiin, isin häistä puhutaan taukoamatta. Minulle jää sukkahousunhankintavastaavan työ morsiusneidolle (se samainen, joka kutsuu minua äidiksi tai tyhmäksi) ja muutama muu käytännön homma, jotta tuntisin itseni hirvittävän tärkeäksi prosessissa, jossa isi menee naimisiin. Anteeksi, mihin saa valittaa jos ei jaksa kuunnella exästään joka ikinen valveillaolon hetki?


♥ ♥ ♥ 


Aikuinen ihminen osallistuu lapsen iloon. Aikuinen ihminen ajattelee, että isin häät ovat lapselle ainutkertainen tilaisuus (vaikka ne eivät sitä enää isille olisikaan, tirsk). Aikuinen ihminen kuuntelee ja pohtii yhdessä lapsen kanssa isin häiden omitui…siis…kivoja yksityiskohtia, vaikka tekisi mieli kirkua ääneen. Minä olen aikuinen. Ainakin useimmiten. Taputan itseäni olalle, miten olenkin pystynyt olemaan niin kypsä ja avoin tällekin uudelle kokemukselle. Sisäinen kuoleminen alkaa tosin joka kerta, kuin isipuheetkin, mutta toistaiseksi olen saanut ripustettua hymyn ja muutaman osallistuvan lausahduksen hääihailun ylle.

Tätä hääisiä näen enää kahden vuoden välein lastenvalvojalla sopimassa elatusmaksuista miltei fiksusti, vaikkakin se veroprosentilla ja muutamalla muulla jutulla kikkailu jaksaa ärsyttää joka kerta erikseen. Voit siis kuvitella miten joka tuutista tunkeva häähumu ja isi sitä ja isi tätä on ylitsevuotanu maljani muutamankin kerran. Kaivattua vaihtelua isipuheelle ovat tuoneet puheet Rouva Isistä. Tai, no. Eivät ole. Jos nyt ihan hirveän rehellisiä ollaan. Viikon etelänmatka yksin aurinkotuolissa hyvän kirjan kanssa olisi kaivattua vaihtelua, yksityiskohtainen kuvailu Rouva Isin hiuksiin laitettavista kukista sen sijaa ei kovin mainittava.




♥ ♥ ♥ 

Kanaemo minussa on huolissaan, miten kaksi vasta toiselle kymmenelle kiivennyttä pärjäävät aikuisten juhlissa yöhön, jos kukaan ei varsinaisesti ole katsomassa perään. Itsekäs puoli minussa on ärsyyntynyt, koska joudun valvomaan yömyöhään odottaen, että se toinen toisella kymmenellä tulee kyydillä kotiin, ja murehtia miten se toinen paikalle tahdostaan yöksi jäävä pärjää korvessa. Etenkin kun tekisi mieli valvoa ennemmin hippaamalla astetta liian pienissä korkokengissä yökerhossa ihan vaikka isin häiden kunniaksi. Lastensuojeluilmoitus omasta lapsesta isin häissä vain siltä varalta, ettei paikalla olisi ketään alkolukon avaamistaitoista ei liene kovin aikuista?

Mikä isin häissä sitten ärsyttää? Riippuu haluatko rehellisen vai stailatun vastauksen.
Erinäisten vaiheiden jälkeen olen saavuttanut tason, jossa koston hautominen on ollut pois muodista jo useamman vuoden. Tarkemmin, kuusi ja puoli. Olen sinut sen kanssa, että elämään kuuluu erinäisiä noloja vaiheita nolojen ihmissuhteiden myötä. Isin vaiheista olen saanut aina silloin ja tuolloin kuulla lähinnä tyttömerkkiseltä sen jälkeen, kun isi lakkasi itse pitämästä yhteyttä nykyisen Rouva Isin tavattuaan. Kieltämättä heidän ison ja nätisti remontoidun asunnon ostaminen sittemmin närästi jo pienesti vuokraloukkuun hautautunutta egoani, mutta koska tämä asunto on minulle rakas, en jaksanut asiaan ihan hirveästi kadetusenergiaa panostaa. Sitten alkoi hääkanava pyöriä tyttömerkkisen päässä isolla mainosajalla. 

♥ ♥ ♥ 


Pitkän itsetutkiskelun jälkeen olen päätynyt olevani ilmeisesti kateellinen. Kateus on kuitenkin täysin eri tunnetila kuin mustasukkaisuus tai jokin muu kaipaavaa väittämistä ilmaiseva tunnetila. En ole Lastenisää kertaakaan takaisin haikaillut, en ottaisi rouvasstatustani, vaikka se tarjoiltaisiin minulle sulaan kultaan kastettuna. Mutta että se yksi toisensa jälkeen on saavuttanut asioita, joista minä voin vain uneksia? Isopalkkainen ja mielenkiintoinen työ, uusi asunto, sinetöity rakkaus. Mahdollisuus mennä ja matkustella, harrastaa ja käyttää loputtomasti aikaa kaikkeen minkä päällä ei lue velvollisuus. Tekee piirun verran vaikeammaksi katsella sormien läpi palkan piilottelemista taas seuraavalla elatusmaksukierroksella.




Älä ymmärrä väärin. Tietenkin exällä saa mennä hyvin. Ilmeisesti sillä ei vain saa mennä paremmin, kuin itsellä. Kuinkahan moni tuntee samassa tilanteessa jotain näin alkukantaisen alhaista, kuten kateutta exän elämäntilannetta kohtaan, vaikka onkin jo kaikesta ohi ja yli, tilit tasattuna ja vanhojen valokuvien katselukykyisenä? En tiedä, mutta sen tiedän, että tunne tuli ihan puun takaa. Kateutta on niin monen tasoista, tämä ei onneksi ole sieltä tuhoisimmasta päästä. Mikään isin oma ei ole mitenkään minulta pois. Kenenkään onni ei ole. Ehkä kyse ei olekaan varsinaisesta kateudesta. Ehkä joka iltaan tunkeva isinhää alkaa vain yksinkertaisesti olla jo ihan liikaa.

Pää pois ahterista ja muutama muukin totuus. Tyttömerkkinen saa olla riemuissaan prinsessapäivästään, vaikka enää ei muuten mekkoon suostu pukeutumaan. Tehtäväni on olla se kuivakka aikuinen ja ottaa vastaan kyseenalainenkin riemu exän onnistumisesta. Loppujen lopuksi, se parjattu iskä on maailman rakkain iskä tytölle. Ja niin kauan kuin isi on onnellinen Rouva Isin kanssa, tytönkin on heillä hyvä käydä.

Jos nyt yhden vaatimattoman toiveen saisi esittää. Loppuis nyt edes nuo (sensuroitupakkaset!


13 kommenttia:

  1. ❤️ Ja sitten se perkele. ”Tiedetään, tiedetään!”, kaikuu kumeasti pääni sisällä. Että terveisiä vaan täältä toisesta vuokraluukusta (onneksi edes ihanasta ja onnellisesta sellaisesta), jossa lapsetonta viikkoa viettävä talvilomalainen vain enää hiukan kateellisena pohtii, että miten sillä toisella aina vaan on varaa matkustaa uusperheinensä melkein maailmanääriin, tai no, lähteä rajojen tuolle puolelle kuitenkin. Mikä siinä osituksessa oikein meni pieleen?

    Ps. Pakkanen laskee huomenna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedä sitten oliko se ositus, vai ylipäätään se tilanne, jossa miehiä jaettiin... "luuli jonottavansa ämpäreitä, sai miehen". Jotenkin noin siinä kävi vissiin?

      Kyllä se vaan välillä jurppii, kun nallekarkit ei mee tasan. En tiedä miten nuo aina putoaakin jaloilleen? Sitten taas toistaalta en vaihtais osaani ikimaailmassa isimiehen kanssa. Tässä taloudellisessa hulluudessa nimeltä yhden ihmisen palkka - monen ruoka, on aniharvoin varaa mihinkään ylimääräiseen, mutta sentään vuosien jalostuneen huumorin ja yhteishengen nostattama ylpeys, hitto me pärjätään näinkin.

      Ja KIITOS tästä pakkastiedosta. En ole seurannut yhtään (uskaltanut). Psyyke ei kestäisi enää lisää kiusaamista. :D

      Poista
    2. Mä niin jaan nää ajatukset. Jotenkin se, että elää arkea lapsen kanssa - vaikka välillä vituttaakin - on vaan niin arvokasta, että sitä ei ikimaailmassa vaihtaisi osaansa osa-aikavanhemman eloon.

      Se laastroi kaiken muun, kateuden, vitutuksen, raha-ahdistuksen, kun lapsi halaa, sanoo "olet rakas" ja tiedät, että kokemusta arjesta ei toisella ole ollenkaan. Tulee tilalle melkein sääli. (No mutta vain melkein ;-)

      Poista
    3. Juuri niin.

      Olin ensimmäiset 3 vuotta etä-äitinä esikoiselle, joka pakkasi muuttokuormansa isilään eron yhteydessä. Mikään ei lyönyt niin lujaa kasvoihin, kuin suru siitä, etten ollut lapseni elämässä enää läsnä. Kun hän tuli luokseni joka toinen viikonloppu, kävi lähinnä syömässä ja nukkumassa yöt. En tiennyt arjesta, en tiennyt mistään. Se oli ihan fyysistä kipua.
      Kun sitten poika muutti luokseni 17-vuotiaana, oli tunne kokonaisesta perheestä hyvin vahva. Jotain loksahti niin voimakkaasti paikoilleen, että seuraavat kaksi vuotta (jotka vielä asui luonani ennen muuttoa omilleen) hätkähdin joka kerta onnesta, kun sain toivottaa koko laumalleni hyvää yötä. Sen ohi ei mene minkään lajin vitutus.

      Poista
    4. Tuota mä en ole kokenut, mutta voin kuvitella, että se on rankkaa. Paljon rankempaa kuin isihää-ketutus. Otan muuten osaa... huh!

      Poista
  2. Koskettava kirjoitus. Olet Nelina kyllä harvinaisen rehellinen ja älykäs ihminen. Harva kykenee noin kypsään itsetutkiskeluun ja osaa sen noin osuvasti ilmaista. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rehellinen varmasti, älystä niin menisi vannomaan...

      Blogin pitäminen tulee huomattavasti halvemmaksi kuin terapia. Ja ainakin sitä voi perustella niin, että lopputulema on kuitenkin sama. Oivaltaminen ja ajatusten edes jonkinasteinen jäsentäminen, on aihe mikä hyvänsä.

      Kiitos kauniista kommentistasi. ♥

      Poista
  3. Niin rehellinen, raadollisen rehellinen upea kirjoitus. Ensinnäkin kylmyydestä, täällä toinen ihan samalla lailla paleleva ja uimahallit hui olkoon. Uskon kuitenkin, että meistä löytyisi sinua pakon edessä, sinusta ja minusta. :)

    Mitä tuohon isin häihin tulee ja kaikkeen uusperhetuskaan, niin minähän olen sitten taas se äitipuoli, jonka luona miehet lapsetkin ovat pienestä asti kasvaneet. En nyt hirveästi viitsi näitä meidän asioita kirjoittaa, mutta pahimman kautta kaikki on käyty ja jokainen meistä on ollut rikki ja vereslihalla. Kaikkemme teimme lapsia suojellaksemme ja kun lapset kasvoivat, vietimme sydämelliset sekä tyttären yo-juhlat, pojan rippijuhlat, että tyttären kihlajaiset, vastikään. Aika parantaa, joo lässynlää, mutta niin se tekee. Olen ylpeä kaikista meistä vanhemmista, sillä olemme käyneet läpi helvetin, mutta että olemme pystyneet lapsille antamaan lahjaksi mitä parhaimmat juhlat ja olemme tänä päivänä erittäin sivistyneissä väleissä, mutta vuosia ja vuosia se tavallaan vaati.

    Ei edes se miehen haikailu, mutta jos eroaisimme mieheni kanssa ja lasten elämään tulisi uusi kiva ihminen, mikä tietenkin olisi fantastinen asia, kokisin oloni mustasukkaiseksi ja uhatuksi. Onko se toinen niin kiva, että äitinä olen ihan peestä. Mutta se, että äidille voi kiukutella, kertoo mitä läheisemmästä suhteesta ja että äiti on se turvallinen ja vahva aikuinen. Kuten sinä.
    Zemppiä niin paljon ja kaikki ajatukset on täällä mukana. <3

    VastaaPoista
  4. Meistä löytyisi sisua pakon edessä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥

      Kyllä meistä sisua löytyisi, tarvittaessa, ja jo vähän ennaltakin. ;)

      Lasten isän ensimmäinen avovaimo eron jälkeen oli puhdasta, tiivistettyä lapsiin kohdistunutta pahuutta, ja varmaan suurin syy siihen, että ylipäätään tapeltiin eron jälkeen. Ensimmäinen rouva halusi kontrolloida kaikkea mikä minuun liittyi, en olisi saanut edes ajaa autolla heidän kaupunginosassaan. Lapsia hän puhutteli "vieraina" ja yritti kaikkensa, että tapaamisia olisi vähennetty, erottaa lapset isästään. En kuitenkaan usko, että oli sisimmässään paha ihminen. Hän vihasi minua, ja se viha siirtyi sitten lapsiin, etenkin kahteen nuorimpaan.

      Tuon mustasukkaisuusasian kävin sen ensimmäisen painoksen kanssa läpi. Joku toinen kampasi tyttöni hiuksia. Joku toinen jaksoi olla kiva ja leikittää, kun minä taas vastasin siitä arjesta ja kaikesta "ikävästä". Mutta se kiva loppui sitten aika lyhyeen.

      Tämä tuleva rouva on ihan toista maata. En näe mitään syytä, miksi ei voitaisi viettää tulevaisuudessa lasten rippijuhlia, häitä, mitä näitä nyt tuleekaan vielä, hyvällä mielellä ja sovussa.

      Mielestäni ihmiselossa kaikkein huikenta on, että on mahdollisuus koko ajan oppia ja kehittää ajatteluaan. Olla sillä tavalla levollinen, että jaa mulla on nyt tässä tällänen tunne, kappas. Kohta on taas jotain muuta. Ne tunteet tulee ja menee, aivan kuten eri vaiheet elämässä. Kateuskin on ihan hirmu tärkeä tunne. Se kertoo meille mikä on tärkeää. Oli pakko käydä läpi myös isinuusi on lasteni elämässä -kateus, mutta nykyisin ajattelen, että on vain hyväksi, mitä enemmämn lapsella on välittäviä aikuisia ympärillään! Edellyttäen siis, että välittävät, eivät tuhoa.
      Iso aikuisparvi on lyömätön etu, viimeistään silloin, kun alkavat itse perustaa perhettä.

      Lohduttavaa kuulla että meitä palelevia on muitakin. :D Kaikki vaan hypettää upeita ulkoilukelejä, ja minä olen että wut? Ainakaan aamulla ei vielä pakkanen ollut yhtään paremmalla puolella, mutta kyllä se siitä kohti nollaa alkaa väkisinkin kiipeämään. Maaliskuu!

      Poista
  5. Olipa koskettava kirjoitus ♥ Olet ihailtavan avoin ja rehellinen!

    Jaan hyvin monelta osin ajatuksesi ja tuntemuksesi, sillä menneiden vuosien vastoinkäymiset ovat tuoneet tullessaan niin moninaisia tunteita ja ajatuksia, että niiden setvimiseen on itseltäni kulunut tovi jos toinenkin..... ja vielä monta lisääkin ;) Toivottavasti ne eivät ole olleet pois lapsiltani.

    Katkeruutta, kateutta ja vihaakin olen tuntenut. Ja paljon! Olen onneksi oppinut sallimaan ja jopa hyväksymään itselleni myös nämä kaikkein negatiivisimmatkin tunteet. En enää ole niin tuomitseva itseäni kohtaan. Voin kaikista kokemistani tunteista huolimatta olla hyvä äiti, ja hyvä ihminen.
    Olen erittäin kiitollinen siitä että minua rakastetaan, mutta kaikkein kiitollisin, että saan itse rakastaa.

    Äitiys on joskus ihan pahinta, mutta kuitenkin aina ihan ylivertaisesti parasta ♥

    Toivottavasti saat jotain tolkkua tästä meikäläisen tilityksestä, sillä en todellakaan osaa ilmaista itseäni lähellekään yhtä selkeästi kuin sinä :)

    Tsemppiä vaan kovasti sinne sinulle ja kiitos tästä ajatuksia herättävästä postauksestasi ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osaat sinä. ♥

      Sanoit jotain kipeän tuttua; "Toivottavasti ne eivät ole olleet pois lapsiltani." Jaan tämän ajatuksen niin syvästi. Sitten yritän lohduttautua vanhalla viisaudella, jonka mukaan eniten syyllisyyttä kokevat he, joilla on siihen vähiten aihetta.

      Eron jälkeen meni 1,5 vuotta ihan hirveissä riidoissa. Vaikka kuinka olisi yrittänyt välttää lapsia siltä sonnalta, ja olla haukkumatta isää heille, eivät varmasti voineet välttyä kuulemasta suljetun oven takana huudettuja puheluita ym. En takuulla ollut äitinä kaikken parhain oman kipuiluni keskellä, vaikka en mitään yksittäistä esimerkkiä muistakaan. Noihin vuosiin on mahtunut muutakin painolastia, joten aika pintahengityksellä sitä tuli mentyä pitkään.

      Katkeruutta, kateutta, vihaa, voi kyllä. En osaa sanoa mikä osuus on erinäisillä kokemuksilla, mikä osuus yksinkertaisesti vanhenemisella, mutta sitä suvaitsevaisuutta ja hyväksyntää on kyllä tullut, eritoten tunnetiloja kohtaan. Vieläkin välillä veetuttaa tyyppi ja sen touhut, mutta yhtä tunteilla soutamista tämä naiselo tuntuu olevan muutenkin. :D

      Rakastaminen, ja rakastetuksi tuleminen ovat sitä ihmisyyden syvintä ydintä. Läheisten, etenkin lasten rakkaus on kantanut sellaistenkin aikojen yli elämässä, joissa olisi muuten voinut kyseenalaistaa koko olemassaolon tarkoituksen. Ihmiset kantavat toisiaan, joskus tietämättäänkin.

      Mukavaa viikonloppua sinulle ihana. ♥

      Poista