Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Aarre kymmenen vuoden takaa




Äitini löysi aarteen. Tai ehkä sen sellaiseksi väittäminen on silkkaa itsepetosta, sillä äitini löysi vain erään talteen printatun kirjoitukseni ajalta, jolloin pidin perhe-blogia. Sittemmin tuon blogialustan sivut kaatuivat ja kaikki meni sen siliän tein. Aarteeksi kirjoituksen tekee lähinnä edellä mainittu kaatuminen, sekä sellainen suloisen kitkerä yksityiskohta, että olin kirjoitelman aikaan statukseltani rouvasmallia.





Aloitan tekstin kuvailemalla kuluvaa vapaapäivääni senhetkisessä todellisuudessani, jatkan siitä rohkeasti aasinsiltaa ajatukseen, millaista elämä olisi nelikymppisenä.

Tässä ote sieluni tuon ajan tuotoksesta, jonka otsikkona oli Erityisen vapaata päivää.
12.11.2008  

…Täällä on täysin hiljaista. Kukaan ei kaada maitolasia, tapa veljeänsä, kulje perässä jankuttamassa lupaa johonkin, jonka olen jo yksiselitteisesti kieltänyt 40 min. aikaisemmin ja jonka uskomiseksi menee vielä 40 min ja yksi pienimuotoinen hermoromahdus (äidiltä). Pienet ovat tarhassa, isot koulussa. Kuten se isoin myös. Täydellinen päivä. :)  Täydellisestä täydellinen aasinsilta. Aion nimittäin viettää täydellistä elämää nelikymppisenä. Joo-o, vakaasti päättänyt näin.
Nelikymppisenä minulla on nimittäin opiskelut lopussa, terveys tallella ja ISOT lapset. Kukaan ei käytä enää vaippoja, (toivottavasti en minäkään) ei huuda ja itke aamulla heti silmät avattuaan, eikä ainakaan juokse nonstoppina keittiö – olohuonetta ympäri kello 19-20 välillä.
Kuulen mitä televisossa puhutaan.
Voin ommella lasten hereillä ollessa, ekä kukaan vedä töpseliä seinästä irti, laita sormia salamannopeudella neulan ja työn väliin, kaada rasvaa öljypullosta valitsinnappuloiden päälle, katkaise ylälankaa saksilla vain ”auttaakseen” tai keksi kakkahätää, ulosmenoa tai uhmakohtausta samalla sekunnilla.
Voin tehdä pizzaa ilman huutokonserttia siitä, kuka saa levittää aineet päälle. Tai ainakaan ei tarvitse varoa nuorimman ja nopeimman laittavan vehnäjauhoja gluteenittomaan, syövän oliiveja purkista maailman karmaisevimman ihottumankin uhalla tai menevän kiusallaan makaamaan koko taikinan päälle.
Voin piirtää, maalata, askarrella, lajitella vuoden 2003 valokuvat vihdoin albumiin.
Voin käydä kaupungilla, kosmetologilla ja hieronnassa tuntematta siitäkin ajasta huonoa omaatuntoa.
Voin ostaa kalliimman ryppyvoiteen, koska säästän kurahousu –kustannuksista.
Tytär syö vihdoinkin muuta kuin riisiä, kukkakaalia, lammasta, jogurttia ja Neocatea.
Kukaan ei piirrä sohvaan kuulakärkikynällä.
Kukaan ei enää aiheuta ylimääräistä sydämentykytystä leikkaamalla saksilla sormenpäitä irti, tiputtamalla käsipainoja varpailleen, juoksemalla täysillä kuumaa takkaa päin, laittamalla keittolevyjä, uunia, pesukonetta päälle, eikä keksimällä hauskaa koira-leikkiä jossa sidotaan naru toisen kaulaan.
Kukaan ei tunge nenäänsä legoja.
Kukaan ei murenna luomivärejäni, dippaa niihin ripsaria ja katkaise kulmakynästä terää vain katsoakseen kasvaako se takaisin itsestään.
Kukaan ei kuse ympäri vessaa.
Kukaan ei jätä kenkiä keskelle eteistä.
Kukaan ei voi kieltäytyä viikkosiivouksesta ikäänsä vedoten.
Jokainen laittaa ITSE omat puhtaat vaatteensa kaappiin...


♥ ♥ ♥





  ♥ 

Voi miten liikuttavaa! Olen tosiaan luullut, että kymmenen vuoden kuluttua lapset siivoavat jälkensä tai että voin kuulla mitä televisiossa sanotaan! Meillä kun yleensä murkkukuoro pitää illan italialaistyyppistä kovaäänistä ja käsielein ryyditettyä dialogia esimerkiksi siitä, kuka on tehnyt tai jättänyt tekemättä jotain, ja kenen vuoro muka oli tyhjentää astianpesukone tai viedä koira. Niin ja ken on tyhmä, tyhmempi tai tyhmin. "Riitelemällä sisarukset oppivat tärkeitä asioita elämästä…"

Olen selvinnyt pikkulapsivaiheesta haaveilemalla päivästä, jolloin kukaan ei makaa pizzataikinan päällä. Tässä ehkä kiteytyy eräs äitiyden – samaan aikaan surullisin ja hauskin – ydin. Tuollaista se oli. Vain vajaat kymmenen vuotta sitten.

Mitä jos kirjoittaisi taas fiktiivisen tarinan millaista elämä olisi viisikymppisenä? Pitäisikö oletus paremmin paikkaansa? Muuttuko se tästä kovin? Kymmen vuoden kuluttua kaikki lapset ovat omillaan. Koira on jo vainaa. Koti vaihtunut. Mistä silloin haaveilen, mitä pelkään, mikä on jo mahdotonta? Jotenkin…kamala ajatus vieraudessaan. Pelottavakin. Koska aikaa ei voi pysäyttää, paree unelmoida isosti:

Kymmenen vuoden kuluttua asun mukavasti pankin omassa asunnossa, joka on rivitalo tai pieni omakotitalo. Työskentelen erilaisissa ohjaus – ja neuvontatehtävissä nyt perustetussa yrityksessä ja pidän lisäksi yksityisvastaanottoa terapeuttina. Seuraan ylpeänä jälkikasvuni elämää ja näen heitä usein. Olen saanut juhlia jo ainakin yhden heistä häät ja odotan jo kovasti mummiksi tuloa. Omista häistäni onkin jo muutama vuosi aikaa.

Matkustan joka talvi lämpimään, jossa rentoudun, liikun ja kirjoitan blogini lisäksi erilaisia julkaisuja, jotka ovat luonnollisesti menestys. Olen saanut viettää viimeiset vuodet jo melko stressitöntä ja seesteistä elämää, olen terve, vahva ja elämäniloinen. Suonenvetopäänsäryt ja niskaongelmat ovat enää ikävä muisto. Nukun todella hyvin, ehkä koska joogaan. Aloin näet vihdoin venytellä n. 9 vuotta sitten ja siksi taipua erinäisiin asanoihin.

Elän omannäköistäni elämää. Ajatus siitä, millaista sen pitäisi olla, kasvoi ja kehittyi täyteen mittaansa, kunnes ei enää mahtunut ahtaisiin ulkoapäin annettuihin raameihin. Palaset vain jotenkin loksahtelivat paikoilleen. Viihdyn nahoissani ja ihmisteni kanssa. Suhtaudun elämään edelleen uteliaana ja pilke silmäkulmassa. Opin uutta ja vaalin kykyä hämmästellä. Minulla on turvallinen ja hyvä olla. Olen tullut henkiseen kotiini. 



Noin. Nyt pitää odottaa enää 10 vuotta. Nähtäväksi jää, mikä toteutuu.  






♥ ♥ 


Millaista sinun elämäsi voisi olla kymmenen vuoden kuluttua?
 



12 kommenttia:

  1. Sohvasika 15v kysyy:
    Kuinkahan selviän lukiosta ja yo-kirjoituksista? Entäs armeija? Löydänkö itselleni tyttöystävän? Semmoisen jolla on söpö peppu.

    Sohvasika 25v vastaa, että ihan hyvin on mennyt. Lukio ja armeija meni mainiosti. Olet kihloissa ihanan naisen kanssa jolla on söpö peppu. Asuntona tosin on pieni vuokrakaksio ja auto on vanha Taunus, rahaa ei tietenkään ole koska ihana vaimokandidaattisi opiskelee ja palkkasi on pieni. Mutta olet hyvässä hommassa ja noususuunnassa. Missähän oletkaan kymmenen vuoden päästä?

    Sohvasika 35v vastaa:
    Elämä hymyilee. Olet naimisissa sen ihanan naisen kanssa (jolla on yhä söpö peppu) ja teillä on neljä upeaa lasta. Asut historiallisen kauniissa omakotitalossa ja juu, pihalla on se farkkuvolvo ja kaksikin. Ja keskisuomessa pieni mökki. Tai puoliksi pankinhan ne vielä ovat mutta olet työurasi huipulla virassa jota korkeammalle ei pääse ilman puoluekirjaa.
    Sitäpaitsi soitat haitaria paremmin kuin koskaan.
    Sinä pieni poika, sinä teit sen!

    Sohvasika 45v vastaa:
    Sohvasika 35 nuolaisi ennen kuin tipahtaa. Ihana vaimosi tahtoi avioeron. Asut lähiössä vuokrayksiössä jonne lapsesi eivät tahdo tulla käymään koska koulunsa, kaverinsa ja elämänsä on siellä missä ennenkin. Elämäsi on yhtä helvettiä koska jalkojesi alta on vedetty paitsi matto myös lattia. Haitari ei soi.

    Viiskymppinen sohvasika tuumii, että kannattiko? Ja vastaa viisitoistavuotiaalle, että totta hemmetissä kannatti. Sinä halusit elää juuri tämän elämän ja kokea tuon kaiken.
    Et voi jäädä murehtimaan sitä, että jos työ, sota, tauti, nälkä tai tapaturma satu tappamaan niin pitää odottaa, että kuolee vasta vanhuuteen.
    Olet jokseenkin samassa tilanteessa kuin viisitoistavuotiaana mutta ei tarvitse murehtia lukiosta tai armeijasta. Joten etsit vaan naisystävän jolla on söpö peppu. Ja alat soittamaan sitä haitaria. Tuossa sinulle laulu:
    https://www.youtube.com/watch?v=sjOzQRvqA_I

    - sinä itse; sohvasika 50

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellaista se tosiaan on. Elämä, Junnulla tai ilman.

      "Asut lähiössä vuokrayksiössä jonne lapsesi eivät tahdo tulla käymään koska koulunsa, kaverinsa ja elämänsä on siellä missä ennenkin..."

      Voiko sydän enempää itkeä verta? Rusentuu parka, ihan ajatuksestakin.
      Pahinta paskaa erossa; paitsi että menee kokonainen perhe, menettää vielä omat lapset. Henkisesti, joskus ihan fyysisestikin. En voi mitenkään sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu. En minä tiedä, voin vain aavistaa. Ja se aavistus on kalpea varjo jonka itse muistan kokeneeni, kun esikoiseni valitsi erossa isän. Ei halunnut jakamaan huonetta kolmen muun sisaren kanssa, ei käydä kuin lähinnä nukkumassa ne kerrat, kun oli vuoro olla äitilässä. Kun ne kaverit... Ne vuodet olivat jotain, jolle ei aina löydy edes sanoja.

      Mikä minä olen siitä lapsia ainakaan syyttämään? Minä sen heille tein. Eroperheen ja kahtia jakautuneen vanhemmuuden. Toinen jää erossa aina toista heikommalle, luulen.

      Mutta sinä. Ei se varmaan lohduta, että katon läpi ryminällä tulin minäkin? En tiedä mikä isoimmin kirpaisi, kun kaikki sattui ihan yhtä paljon. Olin sentään se, joka eron lopulta tahtoi.
      Nelikymppinen minä miettii vielä toisinaankin, että kannattiko. Ei ero, vaan kaikki sitä ennen.

      Viisikymppinen Sohvasika on hyvin viisas. Hyväpeppuisia naisia lie vielä helppo löytää, mutta toivon, että otaisi sellaisen kiltin. Sellaisen joka arvostaa onnellisia loppuja ennemmän, kuin ehjiä tarinoita.

      Ja hei, kiitos. ♥

      Poista
  2. Voi miten sohvasika on kokenut paljon. Itsellä taas on siinä ja siinä että jaksaako/pystyykö enää vai antaako vaan mennä. Innostusta oli paljon ja opiskelin innolla ja olin työsäoppijana ilmaisena työntekijänä kun ajattelin "etten ole vielä neljäkymppinen". Tänäpäivänä olen viittä vaille viiskymppinen ja koen että tavoitteet on käyneet vähiin. Hyvän asian otit puheeksi, kiitos:-)
    -E-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedä ovatko nuo omani niin edes tavoitteita, vai täyttä harhaa.
      Katsotaan sitten kymmenen vuoden kuluttua mille kohdille taas naureskelen ja silmiäni pyörittelen. :O

      Itseään toistava ennustus, varo mitä toivot ja mitä näitä nyt on. Joskus ei vain usko tai into riitä. Ilmaisen työn tekeminen esim. työkokeilussa on yksi iso kupla. Joillekin poikii jotain, toisille ei mitään muuta kuin ajan hukkaa.

      Itse en uskalla töistä irtisanoutua, vaikka siellä kuinka voisin pahoin. En vaan uskalla, kun ei ole tiedossa mitään. 45 mittarissa ja mitä mietii työnantajat... ammatilliset tavoitteet alkavat olla HYVIN varovaisia, jos sitäkään. Mutta ainakan saa unelmoida?

      Mukavaa sunnuntaita sinulle. ♥

      Poista
  3. Totta, aina saa unelmoida ja pitääkin. Luin tuon aiemman kommenttini ja ajattelin että hui olin "naama pitkänä negatiivinen".
    Tästä yritänkin muistaa myönteisemmän asenteen; kevät on tulossa jne
    :D Hyvää viikon alkua sinne! E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et sinä ollut negatiivinen, ihan tärkeästä aiheesta kirjoitit! Ja toisaalta, jos oli oma kommenttini optimistinen, niin tänään teki mieli heti aamusta vetäistä päälle paita seuraavalla painatuksella; "en ole pessimisti, olen realisti. Ja poikkeuksetta aina oikeassa". ;)

      Maanantai... kai tästäkin taas selviää?

      Poista
  4. Selvisin, kai sinäkin? Ja sitten tunnustus; tiettyinä päivinä puen aluspaidaksi paidan jossa teksti "Positiivisuus on perseestä". Käänteinen versio tietynlaisista muista alusvaatteista? ;-)
    E

    VastaaPoista
  5. Tää oli niin hyvä ja hei sana hallussa silloin ja nyt. Juu ja tänään saatoin nalkuttaa, kun makaronilaatikon päälle oli eilen laitettu kirpputori muovikassi, jossa oli ollut pölyisiä kirjoja, yäks. Tää on tätä.

    Ihanaa päivää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Nauraa ääneen, jäi kollegalle kiinni nettisurffailusta melkeintyöajalla)

      No hei, ei kai se ole niin justiinsa? :D Sellaiset liikuntatunnille kuskatut hiekkaiset lenkkarit -muovipussi olisi kanssa eri vänkä makaronilaatikon päällä?

      Ihanaa päivää sinulle Tiia. ♥

      Poista
  6. 'Itse en uskalla töistä irtisanoutua ..' -kommenttisi on joka kohdasta ihan mun kynästä. Ihan hirveää ja silti sen/faktojen kanssa pitää vaan elää! Perustetaan yhdessä joku loistolafka?!?!

    Sohvasian tarina saa sydämen ruttuun. Noinko minä omalleni tein?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, sen faktan kanssa tässä rimpuillaan. Joka päivä. Että perustetaan vaan joku loistolafka, olis jotain mihin loikata. :D

      Sohvasika on kyllä aina antanut näkökulmia ja mietittävää, ja niin se pahus teki taaskin. ♥

      Poista