Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Hyvää pääsiäistä!



Säännöllisen viikkotyön todellakin paras puoli; pyhät vapaata. Neljä päivää jo sentään tuntuu jossain. Miniloma. 

Pääsiäisenä aion kirjoittaa ja kuvata ja ulkoilla ja… olla ahdistumatta kaikista tekemättömistä jutuista. Vähiten koulusellaisista. Tämä on just parasta. Olla ihan vain kotona.







Erityisen kivaa ja aurinkoista pääsiäistä sinulle ihana!



torstai 29. maaliskuuta 2018

Muutama teoria potentiaaliselta poikienpilaajalta



Jäikö kotityöopetus puolitiehen? Eikö täydellinen pullapitko periytynytkään? Passaatko liikaa, teet puolesta ja vaadit liian vähän? Ei hätää, peli ei ole vielä menetetty.

Olen siunattu ilolla nimeltä kolme poikaa. En mitenkään väitä, etteikö kolme tyttöä olisi aivan yhtä suuri onni, mutta jokainen useamman villikon äiti viimeistään nyökkäilee ymmärtäen. Omassa laumassani ainoalle tyttärelle on toki eniten sattunut ja tapaturmahtunut, mutta muutoin poikamerkkisten kanssa on runsaammin hiustenrepimistä tapahtunut. Sukupuolineutraalista asenneilmastosta huolimatta poikien äitiys näet on keskiverrosti erilaista. Ja ketä muuta on syyttäminen milloin luomakunnan kruunu menee pilalle, kuin äitinaista. Pitäisi opettaa kotityöt, pitäisi vaatia, olla paapomatta ja päästää irti. Jälkimmäisessä olen onnistunut ja kirvelevät luopumiset siipieni sisällä surrut. Mutta että ne ensimmäiset.






Muistan joskus leiponeeni lasten kanssa. Sen täytyi tapahtua näiden seitsemän täällä asutun vuoden aikana, mutta en ole varma siitäkään. Yhden vaikeat allergiat ja yhden keliakia kun ajoivat jossain kohtaa vastahakoiseen leipätaikurin rooliin ja viimeistelivät inhoni kaikenlaista jauhopelleilyä kohtaan. Sen koommin ei ole napannut. En varsinaisesti opettanut tekemään myöskään ruokaa. Saattaa johtua siitä, etten vain mitenkään näe itseäni puuhaamassa kivaa päivällistä yhdessä, koska päivällinen ja puuhaaminen eivät mielestäni täytä kivan määritelmää millään tavoin, paitsi ehkä ulkona nautittuna, enkä viittaa tällä luontoon. Lapset kyllä saavat kokkailla, paistaa kananmunia ja tehdä köksäläksyinä sämpylöitä, kunhan siivoavat jälkensä, eikä minun tarvitse kuin huudella ohjeita ja sammutuspeitteen sijaintia.

Jos tässä ei ole vielä kyllin huono äiti –materiaalia, jatkan samaan hengenvetoon, etten ole varsinaisesti opettanut oikeastaan muitakaan kotitöitä. Näitä perus roskat-tiskit-imurointi tietenkin, nekin lähinnä lyömällä tarvike kouraan. Ja sitten se pahin, meillä ei ole lapsilla säännöllisiä vessanpesuvuoroja. Paitsi tietenkin omat jäljet ammuttuaan takalaittoman ja jäätyään siitä verekseltään kiinni. Jostain syystä juuri vessanpesuun kulminoituu poikalasten äitiyden vaade, mikäli on keskustelupalstoja uskominen. Miten poika voisi ikinä oppia sitä, jos ei kotona opeteta? Tuota…kuinka paljon on mahdollista kyseenalaistaa yksilön älykkyyttä, jos pöntön kuuraaminen harjalla on pidettävissä noinkin haasteellisesti opittavana asiana?





Esikoisen en muista koskaan nähneeni tekevän ruokaa. Nyt hän leipoo juustokakkuja, paistaa pihvit ja laatikot, ja on vieläpä sangen hyvä niissä. Hänen bravuurinsa on kokeilla ja yhdistellä ohjeita, joita bongailee netistä. Esikoinen todella näyttää pitävän ruuanlaitosta. Viimeksi vessakin oli pesty ja hanat puhtaat. Että ihan hyvä siitä kasvoi – laiskasta valistuksesta huolimatta.

Poika numero 2 asuu vielä kotona, mutta pysynee vastaisuudessakin hengissä osatessaan jo lähtökohtaisesti sekoittaa makaronin ja jauhelihan, molemmat jopa kypsinä. Työmoraalistaan sen sijaan olin joskus hyvin huolissani. Kävipä niin, että pojan olisi ollut mahdollista päästä töihin koko kesäksi. Ikää taisi olla kuusitoista ja motivaatio omaan rahaan mallia valtava. Mutta ei ihan niin valtava kuultuaan, että töissä olisi todella pitänyt olla koko kesä, elokuun koulunalun odottelua lukuun ottamatta. "Jaa tarviiks siä olla kaks kuukautta? Sehän on melkein koko loma? Emmää sit."
Näin silmissäni jo sponsored by Kela, kolmikymppisenä kotoapotkitun vätyksen, joka patalaiskana pelaisi yöt ja nukkuisi päivät. Näin syrjäytymisen, päihdeongelman ja yhteiskuntavihan. Syyttelin itseäni, turhaan. Seuraavana kesänä oma raha ajoikin jo mukavuudenhalun ohi ja työnteon yksi kiistatta parhaista puolista aukeni hänelle. Pari vuotta myöhemmin samainen poika ahkeruuttaan suorastaan revittiin koulunpenkiltä suorittamaan viimeistä vuottaan kaksoisammattitutkintoa oppisopimuksella, josta valmistuu vuotta suunniteltua aikaisemmin, ja jonka ohella tekee päivätyönsä lisäksi välillä keikkahommia toisessa yrityksessä viikonloppuisin. Mitä tapahtui?

Elämä tapahtui.






Uskon täysin kiistatta ylisukupolvisuuteen, että kotoa opitaan työmoraali ja erinäiset muutkin mallit. Miten sitten on mahdollista, että erikseen opettamatta pääsee jokseenkin samaa lopputulemaan? Voiko oppiminen tapahtua vaivihkaa? Voiko pojista kasvaa kunnon miehiä äideistään huolimatta?


Haluamisen -teoria 

Meillä ei ole maksettu kotitöistä. En tietenkään väitä, että malli olisi oikea, etenkin kun sitä yleisesti markkinoidaan lasten oppivan näkemään työn tekemisen ja rahan tienaamisen välisen yhteyden. Olen toki maksanut täysin ylimääräisestä, kuten lattian viemärikaivon puhdistuksesta, jota en voi itse tehdä vaikean kaivokammon omaavana (joo, en ole löytänyt vielä vertaistukea, ilmoittaudu ihmeessä, jos pelkäät kaikkea mistä menee reikä maan alle), mutta lähtökohtaisesti kotiaskareet kuuluvat kaikille, eihän kukaan minullekaan mitään niistä maksa. Välillisesti lapset saavat palkkaa tekemisistään, sillä viikkorahan edellytys on, että asiat joita pyydän, myös tapahtuvat. Nurmikonleikkuusta voisi jotain jo pulittaakin, mutta toisaalta miksi? Talvirenkaat vaihtuvat veloituksetta, koska kiitoksena siitä saa ruuan, lämmityksen, sähkön ja juoksevan veden talon puolesta. Lasta ei tarvitse totuttaa siihen, että joka askareesta maksetaan. Mielestäni sellainen ei opeta varsinaista työmoraalia, pikemminkin että vastenmielisiä asioita tehdään palkkion vuoksi, ei siksi että ne olisi tehtävä joka tapauksessa.
Jos haluaa omaa rahaa, ostaa ne huippulenkkarit ja upean kellon, on mentävä töihin (mikäli töitä ylipäätään on), vaikkei se yhtä juhlaa olisikaan. Aikuisuuden yksi perusteeseistä on ylipäätään tehdä myös asioita, jotka eivät ihan niin hirveästi huvittaisi. Kotitöitäkin jopa korvauksetta.


Näännyttämisteoria.

Mitä oppii pesemällä vessan kerran viikossa? Vihaamaan vessanpesua. Jaa mistäkö tiedän? No tuota..
Lasten ihan tärkein työ on käydä koulua. Omat huoneet pitää siivota itse, tosin siivoussulkeiset tapahtuvat yleensä vasta kun lattialla ei ole yhtään paljasta kohtaa, eikä kaapissa puhtaita vaatteita. Minä näet pesen tasan ne, jotka löytävät pyykkikoriin. En jaksa nähdä vaivaa sotkuisista huoneista, itsepähän siellä aikaansa viettävät. 
Uskon malliin, jonka mukaan aikuisella on kokonaisvastuu askareista, eikä lapsilla tarvitse teettää kuin avustavia kotitöitä. Uskon luovaan joutilaisuuteen ja lähtökohtaiseen oikeuteen olla lapsi. Tällä ei ole mitään tekemistä vapaan kasvatuksen tai rajojen puutteen kanssa. Omassa nuoruudessani oli tavallista, että lapset tekivät paljon enemmän. Siis PALJON enemmän kotitöitä. Itse keksinkin aikoinaan loistavan tavan saada niukka aika riittämään annetuille töille ja kavereille. Jätin läksyt tekemättä. 


Siperia opettaa -teoria.

Jos nuorimiesmerkkinen saa nuorinaaraan lähtemään bileistä poikamiesboksiinsa, joka on mallia haiseva läävä, hän voi olla miltei varma, ettei samaa daamia ainakaan toistamiseen tule kyseisessä yhteydessä tapaamaan. Valmisruuan ostaminen opiskelijana syö opintolainaa kahden edestä, joten itse tehty pöperö säästää valuuttaa vaikkapa sellaisiin tapahtumiin, joista on edes teoriassa mahdollista saada nuorinaaras lähtemään poikamiesboksiin. Muutaman toiston jälkeen asioiden yhteys alkaa yleensä aueta.  
Ensimmäinen avomieheni ei koskaan tehnyt ruokaa tai pessyt pyykkiä. Ei ainakaan ennen meidän eroa. Sen jälkeen tapahtui Siperia. On toki olemassa heitä, joille syyn ja seurauksen yhteys ei koskaan selviä, aikuisvauvoja, mutta mikäli aivotutkimukseen on uskominen, ihminen oppii tehokkaimmin yrityksen ja erehdyksen kautta, ei kuuntelemalla neuvoja.


Siitä huolimatta -teoria

Ehkä todennäköisin. Pojista ei tullut sellaisia kuin tuli kasvatuksen ansiosta, vaan siitä huolimatta. En mitenkään voi ottaa kunniaa itselleni. Jos jotain on tapahtunut, se on kyllä tapahtunut täysin tiedostamatta. Ehkä olen opettanut työmoraalia tekemällä itse, olemalla esimerkki. Opiskelemalla, käymällä töissä vaikka välillä metrinenkin tatti otsassa, näyttämällä että suunta olisi kuitenkin eteenpäin, vaikka sitä ei aina matkalla huomaa. Että asioita pitää vain tehdä, vaikka ei huvittaisikaan. Laskut maksaa ja pyykit pestä. Saattaahan olla, että osa nalkutuksesta on mennyt perille kaiken näennäisen kuuntelemattomuuden ohi. Se on ainakin varmaa, että olen suotta murehtinut kasvattaneeni väärin, laiskasti, omien mielihalujeni mukaan. Ehkä pojille on hyvä malli nähdä, miten nainen (äiti) haluaa tehdä ja saavuttaa elämässään muitakin asioita kuin puhtaat kaakelit ja täydellinen burgundinpata. Tämä äiti kirjoittaa ja muutoinkin luovailee, kunhan taloudessa on edes jokseenkin tarpeeksi puhtaita vaatteita ja kaikilla joka päivä ruoka jota lämmittää.




Tällä polveilevalla kirjoituksella halusin herättää ajatuksia, mikä malli kullekin perheelle lopulta on se toimivin ja että ihminen ei silti ole yhtä kuin kasvatus. Äitiyden vastalahjana saatu syyllisyydentunto lannistaa toisinaan kyseenalaistamaan ihan kaikkea mihin raskaalla vastuulla ladattu käsi on koskettanut. Eikä vähiten poikiinsa. Sehän on kuitenkin aina nainen joka pilaa miehen. Anoppi tai miniä. Ajattelen toki itsekin usein näin, ihan jo selvien ja nähtävissä olevien syy-seuraussuhteiden vuoksi, joita ympäristö alati tarjoaa. Taisin itsekin olla yhtä aviomiestä pilaamassa, kun en vaatinut tarpeeksi. Mutta eikö miehillä itsellään ole mitään vastuuta? Onko toinen sukupuoli tosiaan niin mukavuudenhaluista ja muovailtavissa, että ellei äiti-ihminen lyö vessaharjaa käteen, jääpi ainoaksi vaihtoehdoksi etsiä kyllin taipuisa vaimo? En suostu ajattelemaan, että peli on menetetty jos yhteinen aika kotona on mennyt enemmän jutellessa ja nauraessa, kuin oikeatapaisen viikkosiivouksen järjestyksen harjoittelussa. Oppimista on niin monen tasoista ja tapahtuu koko elämän mitan. Joskus vähän vahingossakin.

Että jos se pesukoneen käyttöopastus jäi sinultakin poikalapsen teinivuosina puolitiehen, kaikkea ei ole menetetty. On paljon helpompi opettaa imuroimaan maton alta, kuin mukavaksi ihmiseksi.




maanantai 26. maaliskuuta 2018

Luola-aikojen aivojäänteen pohdintaa unesta ja etenkin sen puutteesta


En ole kovin hyvä kadehtimaan ketään. Ajattelen, ettei jonkun toisen onni, menestys tai materia ole mitenkään minulta pois. Olisi toki hienoa osata soittaa pianoa ja laulaa kuin enkeli. Tai olla hirmu notkea. Tai rikas. On kuitenkin yksi seikka jota kadehdin täysin peittelemättä. Olisi hienoa osata nukkua tahdonvoimalla.

Ensinnäkin, on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, jotka ymmärtävät unettomuutta, ja heitä, jotka mitenkään eivät. Jälkimmäiset voisi toisinaan ampua raketilla avaruuteen. Siksi ärsyttävää on kuunnella taivastelua ja neuvoja, joita yksikään uneton ei ole ikinä kokeillut (sarkastinen naurahdus). Olenkin oppinut, että unettomuudesta ei kannata kertoa, ellei toinen aloita ensin. Nyt otan sen riskin.






Unettomuuttani on kestänyt 19 vuotta. Ei tietenkään yhtäjaksoisesti. Siinä tapauksessa en kirjoittaisi tätä, sillä olisin jo opetellut juna-aikataulut ulkoa. Välillä olen nukkunut oikein hyvin, pääsääntöisesti kyllä. Sitten jokin taas syöksee unijunan raiteilta ja helvetti pääsee irti. Ja se helvetti jää helposti päälle. 
Yleensä unettomuuteni on ollut lajia nukahtamisvaikeus. Kunhan vain pääsin kynnyksen yli, nukuin kuin tukki aamuun asti. Kaksi vuotta sitten opin sekamuotoisen unettomuuden salat. Nukahtamisvaikeus, kyvyttömyys pysyä unessa (jatkuva havahtelu) ja aivan liian aikainen herääminen. Koin tuolloin tilan, jonka urheilulääketiede tuntee hyvin, mutta joka minulle oli täysin utopiaa. Fyysisen ja psyykkisen kuormituksen määrä yksinkertaisesti tulvi yli; kun hullu treenaaminen yhdistyi infernaaliseen työstressiin, paketti oli tarjoilua vaille valmis ja sai nimekseen vaikea uupumus. Ken sen linkouksen kerran kokee, stressinsietokyky ei palaa koskaan enää täysin ennalleen. Liian paineen huomaa heti unenlaadussa.

Ihminen on rytminen eläin. Vuorotyöhön kyllä kykenevät toiset, mutta pääsääntöisesti koneisto toimii parhaiten, kun sitä ohjaa jokseenkin vakioitu järjestys. Tutkitusti ruuansulatus on päivää varten ja yöllä sen kuuluisi levätä. Tästä seuraa melko loogisesti, että päivällä valvotaan ja yöt vietetään unessa. Toisilla rytmisyys menee vielä pidemmälle. Esimerkiksi kellojen siirtäminen kaksi kertaa vuodessa aiheuttaa joillekin meistä kahden viikon katkounen, johon ei auta melotoniinit tai tahdonvoima. Yöllä heräily kun ei ole tietoisesti hallitavissa oleva asia.






En rutise enempää kellojensiirrosta, asioihin joihin ei mitenkään voi vaikuttaa, ei kannatta tuhlata aivoenergiaa. Jatkan siis kellopelleilyn seuraamuksista. 
Olen lukenut hyllymetreittäin aiheesta. Olen opiskellut ja tutkinut, pitänyt jopa pari luentoa aikoinaan aiheesta. Uskallan väittää, ettei kukaan voisi kertoa enää mitään uutta. Tiedän mindfullnesit, vuorohengityksen, vagushermon, suolistobakteerit, vitamiini – ja hivenainevaikutuksen, "valvottavat" ruuat, vain muutama mainitakseni. Ja että kannattaa olla villasukat jalassa. Korvatulpat. Silmätulpat. Pitää juoda ennen nukkumaan menoa lämmintä kamomillateetä, vaikka ei saa juoda mitään, koska tulee pissahätä. Murheet murehditaan ennen petiin hiipimistä, eikä petiin hiivitä ennen kuin ollaan haudanväsyneitä. Sängyssä ei saa tehdä muuta kuin nukkua tai sitä toista samalla kirjaimella alkavaa, joka on verbi sanasta naimisiin. Mikä on harmi, koska olisin niin mielelläni esim. dreijannut saviastioita sängyssä (haha). Huoneen pitää olla siisti ja tuuletettu. Mutta ei liian kylmä. Peiton ja tyynyn sopivat nukkujalle. Illalla pitää rauhoittua ja lukea tylsää kirjaa, vaikka elämä on aivan liian lyhyt tylsiin kirjoihin. Valot on hyvä himmentää jo kolmelta iltapäivällä. Ei saa harrastaa liikuntaa, siivota, komentaa lapsia, nauraa räkättää, karjua, ylipäätään kokea mitään mielenmullistusta enää sen jälkeen. Ettei mene yö ihan (napa)läskiksi. Kyllä se uni sitten tulee. "Ihminen nukkuu, kun on tarpeeksi väsynyt".

Sana unihygienia saa verenpaineen kiehumaan. Ei, en juo kahvia, tuijota illalla sinistä/vihreää/violettia tai ylipäätään minkään väristä ruutua tai nuku keinovalossa rautatieasemalla ilman peittoa kovalla lattialla talvipakkasella ihmisten tökkiessä villasukattomia varpaitani, kun kamomillateeni on kaatunut. En edes ajattele tai murehdi mitään. En vain pysy unessa. Hyvin nukkuvien on vaikea ymmärtää meitä, joiden vireystilan nousemiseen riittää se, että varis lentää ikkunan ohi kello varttia vaille kohta pitäisi olla sängyssä. Yöllä oksentava lapsi karkottaa loput unet erityisen lopullisesti, ainakin kyseisen yön osalta. Valot päällä lakanasouvi ja aivosolut suorastaan huutavat hyvää huomenta. Oma lukunsa onkin sitten erilaiset kivut, jotka pitävät hereillä.

Unettomuus ei ole sairaus, se on aina oire jostain. Vaikkapa siitä, että ei nuku. Ja koska unettomuus ei ole sairaus, sitä ei voi parantaa pillerillä. Unettomuuteen on tosin olemassa runsaasti lääkkeitä. Niihin liittyy ainoastaan kaksi hankaluutta. Unilääkkeitä ei saa käyttää, eikä määrätä. Laadukas luomu-uni on ainoa sallittu valveen vastakohta. Ja jos ei siihen pysty, ei nuku. Ei yöllä kuulukaan olla kivaa. Yöllä kuuluu nukkua. Ja edelleen, kyllä ihminen nukkuu, kunhan on tarpeeksi väsynyt. Kun olin kerran tarpeeksi väsynyt valvottuani ei vapaaehtoisesti jo monta vuorokautta, aloin nähdä harhoja. Kuten että lattia keinui alla ja nousi seinäksi. Unia en kyllä nähnyt, minkäänlaisia.






Kerran jos toisenkin minulle on ehdotettu ultimate huijausta; unen rajoittamista. Ehdin kokeilla sitä neljä kertaa, ennen kuin kursitin munanjohtimet kiinni. Tehokkain unen rajoittaja oli lapsi numero kaksi, joka keksi nukkua ensimmäiset kuukautensa kymmenen minuutin pätkissä ympäri vuorokauden. Täydellinen unen rajoittaminen toimi minulla samoin, kuin joillakin sellaisten liuskojen nuoleminen, joissa on keltainen hymynaama, paitsi ilman hilpeää tunnetta. Olin muutaman yön jälkeen sekaisin kuin Petroskoin aseman kello. Lopulta päivystävä lääkäri loi merkittävän katseen iskämieheen, joka roikotti poikanumerokakkosen turvakaukaloa kädessään. Niinpä teimme diilin, jonka mukaan minä nukkuisin pari yötä eri huoneessa sellaisilla, joita ei saa syödä, eikä määrätä. Olivat muuten tasan samat yöt, jotka tuo puolimetrinen punnus nukkui hyvin. Ehkä parempi niin.


Huono nukkuminen tekee sairaaksi, unilääkkeet aiheuttavat huonoa nukkumista. Huono nukkuminen aiheuttaa huonoa nukkumista ja tekee sairaaksi. Kaiken avain on unen laatu. Ei riitä että nukkuu, pitää nukkua laadukkaasti ja tarpeeksi pitkään. 8h syvää tajuttomuutta unilääkkeellä ei ole hyvää unta. 8h heräilyä ja pyörimistä märissä lakanoissa ei ole hyvää unta. Molemmat ovat vaaraksi ja altistavat sairauksille, nostavat verenpainetta ja kortisolia ja kasvattavat napaläskiä ja se vasta ei ole hyvä juttu. Napaläski on seurausta kortisolista, joka on elimistön stressihormoni, jota erittyy, koska ei nuku ja ei nuku koska erittää liikaa stressihormonia. Tämä ilahduttava järjestely saa aikaan sen, että lihoo porkkanaraasteestakin ja valvoo seuraavankin yön, jotta voi taas lihoa porkkanaraasteesta ja valvoa seuraavan yön. Kukaan ei ole kehitellyt lääkettä, joka kumoaisi tämän hälytysjärjestelmän järjettömyyden. Pitää vain hengittää stressi pois kehosta. Joogata. Kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Pitää terveesti puoliaan. Laskea käsi vatsan päälle ja tuntea hengitys. Siinä napaläskin alla. Eikä ainakaan saa stressata läskiä. Se sulaa kyllä, kun alkaa taas nukkua laadukasta luomu-unta. Unilääkkeiden sivuoireena on sitä paitsi unettomuus. Jollain on ollut huumorintaju kohdallaan.





Vastoin yleisiä luuloja, unettomat yöt eivät ole yksilön omaa aikaa. Olisin lukenut itseni matematiikan tohtoriksi, opiskellut mandariinikiinan ja virkannut peitot kolmannen maailman lapsille, jos olisin käyttänyt kaiken yöllisen oman aikani hyödyksi. Oman ajan tuotteliaan kohdentamisen sijaan yritin huijata unettomuutta h o r r o s t a m a l l a. Makasin ihan hiljaa paikallani ja hihittelin mielessäni. Unettomuus näet luuli, että nukun ja se sitä varmasti harmitti. Tämä pettämätön logiikka takasi minulle edes sen vähän levon, joka oli mahdollista saavuttaa, kun oli jokseenkin rento ja valmis, eikä virkeänä kiinankirja kädessä. Sitä paitsi keskittymiskyky alkaa pienesti kärsiä viikkojen piinan jälkeen. Tietää ken kokee.

Pahimman valvomisen aikana kävin unitutkimuksessakin. Nukuin piuhat päässä, jaloissa ja torsossa keskiverto perheauton moottorin kokoinen laite rintaan teipattuna. Luvan kanssa sai nukkua myös mahallaan. Ymmärsin asian sisältämän vitsin muutama tunti myöhemmin, kun H-hetki eli sänkyyn peruuttaminen koitti. Laajan unitutkimuksen mukaan heräsin kokonaan 44 kertaa ja lisäksi havahduin 171 yön aikana, mutta minulla ei ollut uniapneaa, levottomia jalkoja tai ylipäätään mitään selittävää. Nämä olivat ilmeisesti ne hyvät uutiset. Koko nukkumatouhu aivosähkökäyrää ja verenpainetta myöten oli muuten varsin epänormaalia kaikin tavoin. Lääkkeeksi sain käskyn noudattaa kärsivällisyyttä, uutta ruokarytmiä ja tarpeeksi aikaisin annosteltua melatoniinitankkausta. Niillä alkaisin nukkua paremmin jouluun mennessä. Vuosiluku jäi vähän auki, mutta koska voin puhua asiasta jo imperfektissä, mainittakoon, että se oli 2017.

Nykyään nukun melko hyvin, erityisesti lomat ja viikonlopuista la-su yön. Paitsi juuri nyt, kun käytiin se Espanjankiekka ja kelloja siirrettiin. Toki myös työni on mallia stressi ja aloitinpa opiskelun jälleen. Nyt valvon taas pitkin yötä ja samalla kun yritän väistellä *itutusta aiheesta, mietin miten hienoa olisi osata nukkua aina kun vain keksii niin haluta.






Olen unettomuuden vuoksi joutunut tekemään erinäisiä järjestelyjä elämässäni, etenkin sen etukäteistorjunnan vuoksi. Hallitsen hyvään nukkumiseen tarvittavia taikoja melko hyvin. Arvostan suuresti unta, vaikka se ei ihan aina arvosta minua. Kierrokset pitää saada laskemaan ajoissa, ja yhä useammin jätän sellaisia iltamenoja väliin, jotka maksaisivat minulle hyvät unet, ihan silkasta mukavuudenhalusta. En silti suostu kaventamaan liikaa elämänpiiriäni, enkä ainakaan syömään unilääkkeitä (tai mitä tahansa kemiallisesti unettavaa), sillä niillä nukkuminen on ihan yhtä iso kasa sitä itseään, kuin ettei nukkuisi ollenkaan. 

Olen hyväksynyt itseni herkkänä nukkujana, luola-aikojen aivojäänteenä, jonka mieli yhä suojelee laumaa heräämällä alituiseen. Ilman huonoja nukkujia ihmisrotu olisi kuollut sukupuuttoon, sanovat antropologit. Ehkä eniten on lohduttanut kuitenkin unitohtorin toteamus; ihminen, jolla mikään ei koskaan vaikuta uneen, on käytännössä psykopaatti. Heitä kun ei mikään myöskään kosketa.

Joten hyvää yötä, nuku hyvin. Ja jos et, lämmin vertaistuellinen halaus! 



perjantai 23. maaliskuuta 2018

Se pieni ero, osa 1



Tästä piti tulla kommentti kommenttiin, mutta kävi kuten usein tapaa käydä; siitä se ajatus sitten lähti. Varsinaisesti ajatus lähti matkustamisesta ja miten sen tekniset yksityiskohdat eroavat toisistaan eri sukupuolilla, mutta vaihtuikin koskemaan eroja yleisesti, etenkin roolijaon näkökulmasta.

Ihan aluksi, kyllä. Tiedän ettei saa yleistää, eikä ainakaan lietsoa sukupuolistereotypiaa. Yksilökohtaiset variaatiot ja niin edelleen. Miehet eivät ole teknisiä ja naiset tunteellisia, ainakaan yleisellä tasolla. Ymmärrän tämän hyvin. Kaiken ymmärrykseni uhallakin tungen analyysiprässiin tällä erää muutaman mietteeni siitä pienestä erosta




Olin kerran huoleton minäkin. Lähdin matkaa passin ja rahapussin kanssa, ajatellen että kaiken muun saa periltä. Kirjaimellisesti – ja etenkin kuvainnollisesti. Menin nukkumaan kun huvitti, söin kun oli nälkä, kävelin rennosti taakseni vilkuilematta. Sitten minusta tuli äiti. Äkkiä elämä olikin täynnä vaaroja ja riskejä tai ainakin huomioon otettavia asioita. Toinen ihminen oli täysin riippuvainen kyvystäni pitää hänet hengissä. En enää koskaan vastannut vain omasta navastani.
Jossain kohtaa havahduin talouden toisen osapuolen jatkaneen nuoruuden huolettomuutta ja vain minulle langenneen vastuunkantajan osa. Ymmärrykseen tarvittiin vain kyllin monta toistoa, jossa mies istui autossa odottamassa kun minä vielä puin lapsia ja keräilin tavaroita. Onko kaikilla hanskat ja pipo (jos auto hyytyy pakkaseen ja jäädään tienposkeen), onko lahjakassi mukana (olin tietenkin ensin ostanut sen itse)? Vauva pitää vielä syöttää ja koira teljetä portin taakse. Lomamatkat organisoin minä, pakkasin eväät, kassit, pyyhkeet, uikkarit, rakkolaastarit, talouspaperirullan, matkatekemiset, lapset ja itseni autoon. Siihen samaiseen, jossa iskämies istui ihan rauhassa odottamassa. Ainoa mikä koskaan muuttui, oli lasten luku ja vuosien numerot kalenterissa. 




Oletin vain omani olevan poispilattu, kunnes erosin ja tutustuin mieslajiin noin niin kuin yleisesti ottaen sen kuudentoista vuoden ainoan mallinnuksen jälkeen. Miehillä todella on yleisesti vähemmän metatyötä, jota perhearjen pyörittämiseen vaaditaan. Jollain on oltava kokonaisvastuu Wilma-viesteistä, syntymäpäivistä, rokotuksista ja uusien kumisaappaiden ostamisesta. Se joku harvemmin on iskämies. En tiedä millaista vanhemmuus olisi ollut jonkun toisen vastakappaleen kanssa, minulla on kokemusta vain siitä yhdestä. Mutta vilkaisu ympärilleni osoittaa, etten ole ajatuksineni mitenkään yksin. 

Miksi naiselle lankeaa päävastuu perhearjen pyörittämisestä? Miten miehestä tulee yksi lapsi muiden joukkossa? Miksi naisen tapaa huolehtia ja varmistaa ja ennakoida pidetään jokseenkin neuroottisena käyttäytymisenä, spontaanin ja huolettoman miestoiminnan vasta-asetuksena?

Ensinnäkin syy numero yksi; oppiminen. Uskon todella, että kivesten kantaminen ei tee toisesta sukupuolesta yhtään sen kyvyttömämpää huolehtia asioista ja etenkään jälkikasvustaan. Totta, miesten on todistettu olevan keskiverrosti taipuvaisempia keskittymään yhteen asiaan kerrallaan (putkiaivo; ruuan saalistus, lepo, toisto alusta) kun taas naiset kykenevät ylläpitämään yhtäaikaisesti useampaa toimintoa (rypäleaivo; multitaskaaminen, lastenhoito, ruuanlaitto ja seniilin anopin perään katsominen samaan aikaan yleisen rupattelun ja pyykinpesun muassa). Taisi siinä ihmislajin alkuhämärissä muutama piltti pudota kaivoon tai lähteä pedon matkaan, ennen kuin ymmärrettiin, että paree iskämiesten käydä vaan metsällä äitilajin hoitaessa asiat himassa. Ehkä majan katon korjaamista lukuun ottamatta. Näistä eroista huolimatta isämiehet ovat täysin kykeneväisiä selviytymään itsenäisesti asioista, joita naismerkkiset yleisesti tapaavat hoitaa. 




Enää ei eletä majoissa, eikä ruokaa tarvitse saalistaa. Miehen ja naisen roolit ovat lähentyneet toisiaan, erityisesti oletusarvoltaan. Mutta jos televisiosta tulee urheiluruutu, ei lastenkaitsemisen laadullinen määre ihan aina täytä äiti-ihmisen asettamia tavoitteita. 

Eikä täytä muuten moni muukaan. Nyt seuraa raju väite; naiset osittain opettavat miehet avuttomiksi. Eihän se osaa täyttää astianpesukonetta oikein ja imuroi ihan väärin, miten osaisi ottaa aamulla päiväkotiin mukaan kurahousut, saati katsoa sääennustetta sitä ennen? Mies toimii kuten on helppoa, mutkatonta, ja perittyä. Siksi miehen nuoruus jatkuu pitkälle aikuisuuteen, ainakin se vaivattomin pätkä. Se jossa annetaan naisen ottaa ohjat arkivastuusta. Miehelle näyttää monasti lankeavan perillisten suhteen mukavin ja samalla lyhyin osio, siittäminen. Sen jälkeen uroksesta tulee emon pikku apuri, jolle sanellaan mitä tehdään, miten ja mihin aikaan. Kärjistetysti, tiedän. 

Ensinnäkin, on oma-aloitteisia tasavertaiskiä. Ja loputkin kyllä yleensä tekevät kun vain pyytää. Tai nalkuttaa tarpeeksi. Mutta maailmankaikkeuden eniten kuraa on ohjelmoida aikuista ihmistä tekemään asioita, joiden itsestäänselvyysasteikko sijoittuu täyteen sataan prosenttiin. Sanonta "yksi lapsi lisää", taitaa olla kiusallisen tuttu ilmiö tässä yhteydessä.





Syy numero kaksi. Nainen oppii kantamaan jo varhain, viimeistään teinivuosinaan. Naisella on käsilaukku, jossa on yleensä kaikkea roinaa. Kuinka moni on nähnyt naisen kuljettavan pikemminkin tyhjää kuin täyttä laukkua? Miehellä puolestaan on taskut, ja kaikki tietävät miten vähän niihin mahtuu tavaraa. Mies oppii lähtemään ilman kuormaa, yleensä vain kahta kättä heilutellen. Koska naisella on käsilaukku, sinne saattaa eksyä myös miehen tavaroita. Avaimet. Lompakko. Kännykkä harvemmin. Mahtuisko sulle? Ja kun ei mahdu, siirrytään isompaan. Tuttipullot, vaipat, vaihtovaatteet, nenäliinat, laastarit, korvatulpat, kynsisakset, myyjäisistä ostettu käpytonttu ja käsirasva. Kaikki kulkee vuodesta ja reissusta toiseen. Tavarat vain vaihtuvat. Onko kellään pissahätä ja pitää muistaa juoda vettä! Nainen ennakoi asioita. Koska tulee nälkä ja pimeä. Mies istuu ja ihmettelee miksi kaikki hössötys. 




Miehen elämä on mutkatonta, koska miehen ei tarvitse oppia varautumaan asioihin.
Matkalla miehellä on vaihtoalkkarit – ja T-paita. Mutsi-ihmiskameli raahaa tavaraa koko lopun seurueen edestä, koska ihmiskamelilla on vastuu, se perkeleen käsilaukku ja opittu tapa kuljettaa tarvittavaa mukana. Koska sitä kaikkea todella voi tarvita. Sukupuoli, joka joutuu oppimaan varautumaan erinäisiin aisoihin, kuten olemaan istumatta valkoiselle sohvalle tiettyyn aikaan kuukaudesta, oppii ottamaan niin paljon muutakin huomioon, mitä se huolettomampi osapuoli yleensä ei. 

Entä lähdöt sitten? Mies herää, käy suihkussa ja poistuu ovesta. Korkeintaan sukii stikkiä kainaloon ja laittaa puhtaan paidan. Nainen käy suihkussa, rasvaa vartalon ja kasvot (eri voiteella), kuivaa hiukset, valitsee vaatteet, piirtää kulmakarvat ja ripset, vaihtaa sittenkin toiset vaatteet, tökkää märän kynsilakan autonrattiin. Naiselta näyttäminen vaatii ihan hirvittävän määrän tavaraa ja erilaisia vaiheita, joiden luku on miehille täysi arvoitus. Niin paitsi tietenkin ne tuuheakutriset ripsioikut, joilla on täydelliset kulmat ja vahva amorinkaari isänperintöä, ja jotka siksi saavat nauttia sukupuolestaan riippumatta huolettomista lähtöaamuista. On toki myös heitä, jotka eivät vain yksinkertaisesti välitä. Sitä paitsi naislaittautumisen raskaudesta puhuminen ei ole suotavaa, sillä naislaittautuminen on turhamaista miesaamulähtöjen ollessa se tavoitelluin olotila. 





Miksi miehenä oleminen olisi hyväksytympi malli toimia? Jotenkin parempi? Naisten tavalle pyrkiä varautumaan aivan kaikkeen on yksi selkeä biologinen peruste; pitää mahdolliset poikaset hengissä vaihtuvissa olosuhteissa. Seikka, joka tuntuu kulkevan naiskromosomeissa, oli lapsia tai ei. Naiset varautuvat yleisesti enemmän eri vaihtoehtoihin. Yksilölliset vaihtelut toki tiedostaen (tämä piti jälleen mainita).


Haluaisinko edes olla täysin vastuista vapaa? En. Miksi sitten rutisen aiheesta? En tiedä. Enkä sitä paitsi rutise. Yritän vain ymmärtää sitä pientä eroa, joka suo miehille mahdollisuuden olla huoleton opittuna, kulttuurisiirteenä, pakotettuna tai ansaittuna ominaisuutena. 



Minulla on muutama hyvä vinkki omalle tyttärelleni. Älä tee aina kaikkea itse, älä opeta miestä väistymään tai menemään piiloon sen taakse, että sinä teet kuitenkin paremmin. Älä vaadi, oleta itsearvoisesti. Anna miehen löytää oma tapansa olla isä, siivota, ratkaista ongelmansa. Jos se sitkeästi istuu autossa odottamassa (myös kuvainnollisesti) vailla aikomustakaan tehdä ikäviä asioita edeltävästi ja pelkästään nauttia matkasta, piilota autonavaimet.

Ja osta vain hyvin pieniä käsilaukkuja. 


tiistai 20. maaliskuuta 2018

Loman ja arjen välissä



Ihan montaa ajatusta ei päässä tällä hetkellä souda. Paikka on Oslo ja tarkemmin lentokenttä. Siinä kai kaikki. Voisin kirjoittaa eroista naisen ja miehen tavassa matkustaa, vaan onko sekin jo moneen kertaan kerrottu? Miehelle kaikki on jotenkin niin mutkatonta, askel reipas ja laukku kevyt. Nainen kantaa kaikkea kaksin verroin. Vastuuta syömisistä ja juomisista, kuivista kengistä ja takista rannalle. Keväinen Espanja ei ole säysein mahdollinen.








Kaikkea saatiin. Aurinkoa, sadetta, merituulta, muistoja. Muutetaan tänne, sanoi mies ja tarkoittaa sitä. Koska se on asunut Espanjassa ja kaipaa aina takaisin. Tai tullaan ainakin toukokuussa uudelleen? Minun pitää olla järjenääni, unelmanmurskaaja ja ikävä ihminen, tai antaa ajan tehdä tehtävänsä ja arjen kaiken puolestani. Sanon ”katsotaan sitten joskus”, ja näen mielessäni miljoona muttaa ja yhden isoimman syyn ikinä. Ikävä lapsiin ajaa ihan kaiken kokoisten ikävien edelle. Ja vaikka muutama päivä yhdessä on teinimerkkisillekin kiva kokemus, kokonainen elämä ehkä ei.














Ihanaa oli, kaunista ja keveää. Huomenna alkaa arki. En tiedä olenko mitenkään valmis siihen.




perjantai 16. maaliskuuta 2018

Liian nopea ratkaiseva kyllä



Minulla on taipumus järjestää itseni ”liri”-nimisiin tilanteisiin. Yhä harvemmin syynä on suuri suuni, vaikka vieläkin sieltä saattaa loikkia tahattomia sammakoita, joiksi en ole sanomaani mitenkään tarkoittanut. Kuten nyt viimeksi raskas tokaisuni haluta tehdä väillä jotain IHAN aivotonta työtä. Kuten vaikka avata postia. Sen lipsauttaminen kyseistä työtä tekevien läheisyydessä ei ollut kovin fiksu veto, vaikka eivät nyt sattuneet sammakkoa huomaamaan. En yksinkertaisesti tarkoittanut asiaa mitenkään niin. En tarkoita montaa muutakaan. Kuten vaikkapa lupautumista sellaisiin juttuihin, joiden mukana tulee lisää juttuja, kunnes olen kaikkien juttujeni kanssa juuri siinä, mistä tämä kirjotus lähti; lirissä.

Esimerkki. Mies ehdottaa että lähettäisiin vielä pikaisesti pitkälle viikonlopulle ennen työkiireiden alkua. ”Ei me enää ehditä” –sijaan mutisen jotain typerää, kuten ”jaa”. Typeryys ei lopu tähän. Koska olen mielestäni juuri (joulukuussa) ollut parisuhdelomalla ja saattanut heikkona hetkenäni siksi tulla luvanneeksi kahdelle nuorimmalle lentokonekyydin lähivuosina, heitän ääneen ajatukset ottaa teininaperot mukaan. Ihan vaan siis teoreettisen ajatuksen.





Aika käy vähiin. Se käy todella niin vähiin, että matka on pakko sorvata ainoaan vapaaseen viikonloppuun ennen massiivisen työkiireen alkamista. Eräänä iltana huomaan, että meillä on lentoliput (tietenkin välilaskuilla, koska enää ei saanut järkevään hintaan suoria lentoja) huisin kuuseen, pyytämättä vielä töistä vapaata ja hankkimatta lapsille passeja. Stressi on pienin sana, millä fiilistä voi kuvata.

Tunnustan, olin juuri viikolla kuullut esimiehen (nimi muutettu) suusta, että minun pitäisi käyttää rästivapaani ennen maaliskuun loppua. Että sikäli saikku ei ollut suunnitelma, johon matka pohjaa. Esityyppi näyttää valkoista lippua pitää vapaat, enää on pienoinen passihaaste. Eronneillakin yhteishuoltajuus on näet siitä jännä sopimus, että matkustusasiakirjan hankkimiseksi tarvitaan molempien täysissä järjissään allekirjoittama lupa:





Minä siitä poliisiviranomaisen lupalappua tulostamaan ja metsästämään töiden jälkeen Lastenisää, joka on hövelillä tuulella ja allekirjoittaa jupisematta. Enää valokuvat ja passihakemukset ja ajanvaraus lupatoimistoon, joka onkin kätevästi lopetettu meidän kulmilta. Varataan sitten oikein kaupunkiin ja tietenkin neljänruuhkaan, ettei kotiinpaluu olisi kuin yhtä juhlaa. Jaa miksi ajanvaraus? Koska minua sitovat sellaiset hauskat kahleet kuten sovitut asiakkaat virastotyöaikana, jonka vuoksi vapaa jonottaminen mihinkään palveluun on jokseenkin olematonta tapahtumaan.  

Passit pitää tietenkin ottaa pikana, jotta varmasti ehtivät. Minä en ota riskejä, minä en ole tyhmä. Paitsi luvatessani ylipäätään tällä varoitusajalla yhtään mitään. Mies hakee lapset kotoa, lähden töistä aikaisemmin ja ajan omalla autollani suoraan kaupunkiin. Ehdimme ajanvaraukselle. Aaltoja.




Lasten passit tulevat. Enää tarvitsee kaivaa uikkarit ja kesäisemmät vaatteet jostain käsittämättömästä piilosta ja todeta, että lapset ovat kasvaneet niistäkin ulos.
Välilaskujen ja matkalaukkujonotushaluttomuuden vuoksi mukana on perinteisesti pelkät käsimatkatavarat, joten vaihtoriepujen määrä on jo lähtökohtaisesti rajattava minimiin. Sääerot tuovat oman pikantin pikkulisänsä pähkäilyyn. Sitä paitsi minulla ei ole kenkiä! Sellaisia, joilla voi kävellä mukavasti, mutta jotka eivät näytä neljänkymmen ketarassa lähinnä vitsiltä. ”Lähde lenkkareilla”, ehdottaa tytär. Ei selvästi ymmärrä asian esteettistä ongelmaa.

Pitää hommata toinen lentolaukku. Pitää pakata. Tai ainakin katsoa tavarat valmiiksi. Pitää hakea apteekista selvitys reseptilääkkeistä. Korvatulpat ja minikokoinen aurinkorasva. Puhelinliittymät pitää päivittää, ainakin tarkistaa mitä maksaa EU-käyttö. Kuka ottaa koiran hoitoon? Ja ne perhanan kengät…




Acute Stress Disorder. Brain not working.


Matka on yksinomaan kiva asia, en minä mitenkään sillä. Mutta kaikki ennen on osastoa liri. Pitkä viikonloppu lohkaisee nimensä mukaisesti pitkän viikonlopun ja se on yhtä kuin neljä päivää vähemmän esimerkiksi sellaisiin aiottuihin asioihin, kuten psykiatrian - ja työnohjauksen kirjareflektiot. Jotka piti taikoa juuri samana ajankohtana, jolloin todennäköisesti patikoin vuorenrinnettä ylemmän kohti taivasta ja sitä maailmankaikkeutta, joka salli minun syntyä tällaiseksi tunariksi ja näemmä vieläpä jatkaa valitsemallani tiellä.




Kaikki järjestyy. Tietenkin. Joskus vain jumalattomalla ryminällä. Neljän hengen siirtäminen muutama tuhat kilometri kartalla alemmas vaatii erinäistä suunnittelua, ja suunnittelu aikaa. Sitä minulla ei ole. Mennään siis niillä, mitä on. Kyhään hätäiset listat ja huomaan perillä, että perkele, puhelimen laturi jäi. No en nyt ihan kirjaimellisesti, sillä en ole vielä lähtenyt mihinkään. Vielä on mahdollista unohtaa vaikka mitä. Mies kyllä yrittää parhaansa auttaa, mutta ihminen joka lähtee matkalle kolmella vaatekappaleella ei voi mitenkään ymmärtää mihin kaikkeen äitinaisen pitää varautua...




* * * 


Niin, omaan ehtymättömän taidon järjestää itseni tilanteisiin, joissa jään lähinnä monttu auki ihmettelemään, miten tässä nyt näin kävi. Kuten nyt vaikka löydän itseni Espanjasta. Että missä vaiheessa sanoin sen ratkaisevan "kyllä"? 

Seuraavalla kerralla teippaan suuni kiinni.