Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Rutiinilla


Arki on kai vähän kalanmaksaöljy. Ruokalusikallinen ikävänmakuista mönjää, joka röyhtäyttää tunteja, vaikka huuhtoisi alas hyvällä viinillä. Vähän pakollinen sietää, yllätysarvoltaan melko olematon. Kestääkseen arkimönjää ihminen alkaa kehittää defenssejä, joista osa on puhtaasti rutiineja. Toiset rutiinit ovat tapoja jotka toistuvat tunneittain, jopa tiheämmin, kuten esimerkiksi kännykän räplääminen, tai vuosittain, kuten jouluvalojen ripustaminen. Rutiini on parhaimmillaan autopilot, joka lukitsee kropan toistamaan tehtävänsä, mutta vapauttaa aivot. Tästä esimerkkinä aamuinen työmatka, jolloin ei ole hajuakaan miten pääsi perille. Näin ei tietenkään kukaan täysijärkinen tunnusta toimivansa. Että ajaisi moottoriajoneuvolla 100km/h moottoritietä vailla selvää muistikuvaa tapahtuneesta. 

Rutiini on lyödä kello kiinni joka aamu samalla tavalla. Hampaidenpesu ennen lasten herättämistä. Radio auki ja C-vitamiinipore mukiin. Työpaikan oven avaaminen ja takin riisuminen totutulla tavalla. Ikään kuin olisi edes mitenkään mahdollista avata ovea tai riisua eri tavoin. Että tässä nyt nostetaan ovi saranoiltaan ja vedetään takki pään yli naaman eteen. 

Miksi rutiineja edes pitäisi rikkoa? Rutiinithan ovat saari keskellä ihmissyöjäkaloja. Turva ja syy. 
Koska rutiinien rakastaminen on jotenkin liian turvallisuushakuista jännitteitä ja seikkailuja suosivassa ajassa. Ihminen, joka tunnustaa rakastavansa rutiineja on pitkästyttävä, tapahtumaköyhä riskitön neurootikko, jolla ei ole mitään uutta tuotavaa keskusteluun. Rutiinikko katsoo lempisarjansa, syö lempiruokansa, asioi lempikaupassa, ajaa lempireittiään ja lomailee lempikohteessaan, koska rutiinit tuovat turvaa. Ilmaan jää leijumaan kysymys, onko rutiinirakkaus vain pettymyspelkoista laiskuutta.



Tunnustan. Rakastan rutiineja. Tämä tekee minusta etenkin paikkauskollisen. Käyn samalla salilla, koska tiedän miten laitteet toimivat. Näin vältän tilanteen, jossa levypaino putoaa niskan päälle tai prässäännyn persepuristimeen, koska en osaa lukita prässääntymisenestovipua. Tankkaan samalla asemalla, asioin samassa kaupassa. Tai korkeintaan muutamassa, mutta sellaisissa, joissa olen asioinut ennenkin. Koska kumpikin on, aivan oikein, tuttua. Haluan tankata ilman lukulaseja arpomatta onko mittari nro 13 sama, kuin johon syötin rahani ja jonka letkua pitelen kädessä. Haluan poimia banaanit ja eineslaatikot totutussa järjestyksessä, enkä virittää väsyneitä aivojani uuteen pohjapiirustukseen. Olen nipistänyt elämäni minuutintarkaksi taidonnäytteeksi olla ajattelematta ainuttakaan ylimääräistä arkiajatusta tekemällä asiat ainakin useimmiten samalla tavalla. En hae tietoisesti vaihtelua rikkomalla rajoja ja kyseenalaistamalla hyväksi hiottua toimintakaavaani. Koska se on helppoa. Koska se tekee elämästä turvallista. Ennakoitavaa. Sitä paitsi jos aamulla laittaa ripsarin ennen hiustenkuivausta pää alaspäin, tahrii yläluomet. Täysin turhaa riskinottoa. 



Rutiinien rakastaminen tekee minusta kai vähän nihkeän muutosvastarintaisen keski-ikäisen tylsäkkeen, joka menee suunniltaan mikäli TV hajoaa ja pitää ostaa uusi. Vastenmielisyyteni kaukosäätimiä, laitteita ja elektroniikkaa kohtaan syvenee vuosi vuodelta. En halua vaihtelua. Uusinta tekniikkaa. Haluan pysyvyyttä. 
Teen asioita, koska olen aina tehnyt niin. Rikon kananmunat juuri tällä tavalla. Sinä et tietenkään näe miten, mutta ei sillä ole väliä. En riko kananmunia nyt, koska kirjoitan. Mutta toisaalta kirjoitan usein samalla tavalla. Esimerkiksi miettien miksi lapset ja niiden kaverit ei voi olla hiljaa ja miksi koira yrittää livahtaa takaovesta joka jumalan kerta kun se avataan. Eikö se ole onnellinen meidän kanssa? Koiranhan pitäisi rakastaa rutiineja. Sen tylsässä elämässä jopa minä olen tylsä.



Olin kerran psykologisessa testissä, jossa kysyttiin montako käyttötarkoitusta löydät viilipurkille. Keksin monta. En siksi, että olisin jotenkin huippuluova. Vaan ainoastaan siksi, että oli pakko. Sain paikan. Onneksi esimerkkinä oli viilipurkki, eikä esimerkiksi ruuvimeisseli. Olisin keksinyt vain kaksi; jonkin avaaminen ja jonkin murhaaminen. Luulenpa, että paikka olisi jäänyt saamatta.


Viilipurkin uusien käyttötarkoitusten miettimiseen kulminoituu koko ihmisyyden nykyvaade. Pitää olla luova. Erottua. Tehdä erilaisia asioita. Eri tavalla kuin ennen. Poiketa rutiineista ja ajatella laatikon ulkopuolelta.
Vaikka toisaalta pitäisi mennä aina samaan aikaan nukkumaan ja nousta myös, syödä säännöllisesti ja käyttää jokapäivä hammaslankaa. Jos kerran vatsan pitäisi toimia säännöllisesti, niin miksi ihmisen ei? 
On varsin vaativaa olla rutiinikko ja selitellä valintojaan. Mitä jos haluaa vain tulla töistä kotiin, tehdä ruokaa, syödä, viedä koira lenkille, viikata pyykit ja kuunnella Suplaa täyttäessä astianpesukonetta samalla? Tai voidella joka ilta kaksi ruisleipää ja rasvata jalat saunan jälkeen. Eikä ainakaan maalata mielikuvia viilipurkista kitarasoittimena. 


Rutiinikot ovat unohdettu kansanosa downsiftaajien aikakautena. Kestolottoaja, kampaajauskollinen syntymävalintana peritty urheiluseurankannattaja, joka ostaa aina saman merkin maitoa. Ilman rutiinikkoja maailma olisi varsin villi paikka. Rutiinikko luo koko elinodoteaikansa säännöllisyyttä. Rutiinikko on siksi juuri se tavoiteltu vakiasiakas. Se, jota kannattaa kohdella hyvin ja pitkään. 

Pitäisi olla uskaltava ja innovatiivinen kyseenalaistaja, mielellään nuori. Tylsyys on out. Keski-ikäinen tylsyys eritoten. Mutta jos kaikki tekisivät töitä ammattinimikkeellä, jota on mahdoton lausua, tai vastaavasti etsisivät itseään hengittämällä universumin rakkautta joogaretriitillä Intiassa, kuka myisi maitosi ja tyhjentäisi roskiksesi? 


Sanon tämän ylpeydellä. Olen ehta rutiinikko. Tylsä, ennakoitava ja tapojeni osittainen orja, mutta tyytyväinen omalla pikku paikallani kuitenkin. Sitä paitsi en joogaa. Ikinä. Mutta nyt täytyy lopettaa. Kello tulee puoli viisi ja on aika syödä päivän toinen lämmin ateria. 






7 kommenttia:

  1. Täällä nousee käsi (ja iso käsi): rutiinikko. Viimeiseen hengenvetoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa! (sydän,sydän,sydän)

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    3. Kun opettelis ensin oikolukemaan mitä kirjoittaa... uusi yritys siis:

      Ai niinku 💗💗💗?!?

      Meillä on arki sujunut paljolti siitä syystä, että lapset on aina kans rakastanu rutiineja ja niistä on siksi pidetty suht tiukasti kiinni.

      Tai sitten mä vaan olen nauttinut rutiineista niin, että olen kuvitellut lastenkin tarvitsevan niitä? Kuten vaikkapa iltapalaa ja nukkumaanmenoa aina samaan varhaiseen ajankohtaan (vaikka tosi asiassa minä olen yksinhuoltajana kipeästi ollut sen oman ajan tarpeessa - ja sitähän, kuten hyvin tiedämme, on oikeastaan vasta illalla)...

      Yhtä kaikki, sun kirjoitus on ihana, ja viimeinen kuva kans. Joko ketsuppi on parantunut viime postauksen muistihäiriöstä?

      Poista
    4. Ketsupilla on selvästi joku auktoriteettiongelma. :D
      Tai ehkä sillä on sama oksennustauti, kuin tuolla nuorimmaisellani.
      Tässä kohtaa täytyy vain ilolla todeta, että kiitos luojani lapset kasvavat ja alkavat osua ämpäriin...

      Rakkaudella ja rajoilla. Itse lisään siihen tuon rutiinin kyllä. Ihan oikeassa olet, lapset tarvitsevat rutiineja! Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän on syytä niissä pysyä. Nukkuma-ajoissa, ruoka-ajoissa, ennakoitavissa ja turvallisissa totutuissa ja toistuvissa ajoissa. Mikä ei tietenkään tarkoita orjallista kelloelämää.

      Perheen sääntöjä on myös helpompi perustella ja ylipäätään odotaa noudatettavaksi (esim. se nukkumaanmeno, että äiti saa edes hetken hengähtää), kun niillä on jokin selkeä linja. Jos tänään saa hyppiä nakkaripellenä sohvalla klo 23 ja huomenna pitää olla sängyssä sievästi klo 20.00, oletettavasti jälkimmäisestä tulee "sanomista".

      Viimeistään aikuisena olisi suotavaa myös osata sietää vähän tylsääkin. Ei tämä arki yhtä elämyspuistoa ole kaikkine velvollisuuksineen. Rutiinien hoitaminen opettaa mielestäni tähänkin.

      Että nautitaan me vaan rutiineistamme ylpeydellä. Neuroottiset matonhapsunoikojat ovatkin sitten ihan oma lukunsa. :D

      Poista
  2. Rutiinit tuo turvaa. Kun miettii omaa aamuna, tapahtuu kaikki samassa järjestyksessä ja samallalailla. Samat asiat, ja kello on aina just jolloin pitää lähteä. Ei tarvitse ees katsoa :) (mulla kun ei enää pieniä aamuhuollettavia, jotka saattaa "sotkea" aikataulun)
    40 minuutin ajomatka, josta todellakaan en muista mitään...
    Silti, kyllä mä koetan tietyissä asioissa rikkoakin rutiinit, ettei olisi niin tietyllä tavalla tylsää. Mutta se taas onkin sitten ihan toinen juttu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rikkoisin kernaasti rutiinit ihan just nyt viettämällä seuraavat kaksi viikkoa lämpimässä. :D

      Tässä piilee ristiriita. En pidä erityisemmin arjesta, mutta rutiineista kuitenkin. Ensimmäistä ei jaksaisi ilman jälkimmäistä. Autopilotilla hoituu loput.

      Niitä lämpimiä matkoja odotellen... tosin, sielläkin varmaan ikävöisin kotiin ja tuttujen juttujeni pariin.

      Poista