Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

torstai 15. helmikuuta 2018

Help me self


Hengittävä läsnäolo työelämän kilpailuvalttina. Löydä parisuhteesi arvet. Matka minuuden äänentoistoon. Mihin tällaisia kirjoja tarvitaan? Ei mihinkään. Jos helvetti on olemassa, se on yksi iso kirjasto täynnä pelkkiä self help –kirjoja.

Ihminen oli onnellinen, ennen kuin alkoi kysyä itseltään olenko minä onnellinen. Ei jäisiä nauriita kellarista kaivanut esiäiti Martta miettinyt onko onnellinen positiossa Olaviin, vai pitäisikö suhteen tarjota enemmän mahdollisuuksia itselähtöiseen toteuttamiseen 1800-luvun Suomessa? Eihän Martalla ollut edes ajokorttia. Millä se olisi kansalaisopiston omanapa –kurssille ajanut? 





Heti alkuun on todettava, että osa self helpistä on ihan pätevää ja pyrkii yksinkertaisuudessaan yksilön elämänlaadun parantamiseen itsetuntemusta lisäämällä, sekä haitallisia toimintatapoja karsimalla. Sitten on niitä itsestäänselvyyksiä, jopa suoranaista aivopesua, joka tähtää vain kirjoittajan vaurastumiseen myymällä kursseja, materiaaleja, haavekuvia toisensa jälkeen. Kaikki tieto on kaikkien saatavilla. Itseään pitää kehittää jatkuvasti. Jos et kehity, et ole. Tai oikeastaan, jos et pysty todistamaan kehittyneesi, et ole. Self help ei nuku koskaan. Se synnytää parhaillaankin uusia kursseja, luentoja, kirjoja, testejä ja nettisivuja. Pyörän keksimisestä uudelleen hyötyy uudelleenkeksijä eniten. Tekijänä voi olla ihan oikeasti pätevä tyyppi, personal trainer, psykoterapeutti tai sitten se vähän höpsähtänyt naapurin Eila, joka juttelee kiville ja elää parisuhteessa yksisarvisen kanssa. 



Virkistävä poikkeus näkökulmansa vuoksi. 


Olen toki kirjoista oppinut paljon asioita itsekin. Kun aikoinaan päätin lopettaa rahan sauhuttelun savuna ilmaan, luin siitä edeltävästi muutaman kirjan aiheesta. Miksi? Tiesinhän hyvin miten lopettaminen menee; älä osta tupakkaa. Älä polta sitä. Toista seuraavat 40 vuotta. Mutta lukeminen oli osa prosessia. Asian työstämistä. Saattoi se olla myös ajanhukkaa, vaikka on sitä pahempaankin tuhlattu. 

Parhaimmillaan kirjat tarjoavat ihan toimivia vinkkejä ja näkökulmia, sekä tukevat vuorovaikutusta ja elävää elämää. Kevyimmilläänkin oppaat ovat mitä mainiointa ajanvietettä, joissa hinkataan sielu puhki sitä universaalia rakkautta, jonka pitäisi valaista elämänlatu, vaikka luvassa olisi lähinnä havuja ja navakkatuulinen jäätihku. 





Toiset self help kirjat maalaavat kuvia, jotka eivät ole kaikille mahdollisia. Tai että elämää voisi hallita, kun vain tarpeeksi sinnikkäästi uskoo. Tai koska siitä voi lukea kirjan. Self helpillä saattaa olla työllistävä vaikutus, sillä se voi lisätä terapeuttien asiakaskuntaa. Harva ymmärsi alkujaan olevansa niin kompleksinen ja epäonnistunut. 
Kenelle voi valittaa, jos ei tule rikkautta, rakkautta ja menestystä, vaikka kahlaisi läpi satapäin sellaisia lupaavia opuksia? Miksi meille edes myydään ajatusta, että elämän pitäisi olla koko ajan maksimaaliset sata prosenttia sen kaikilla osa-alueilla? 





Self help ui helposti karikon ohi, johon taviselämä puhkaisee kumiveneensä. Runsaasta self helpistä huolimatta elämä heittää tikkaa sellaisilla asioilla, kuten vakava sairastuminen, taloudellinen katastrofi tai ihmissuhdeongelmat. Vaikka kuinka heräisit joka aamu hymyillen, ilta saattaa irvistää. Käsi pystyyn kuinka moni on lukenut menestystarinan heistä, jotka jonain päivänä heräävät uuvuttavaan tyhjyyteen, jossa työ ei anna mitään, irtisanoutuvat vailla tietoa tulevasta ja löytävät täydellisen elämänsä?
Oman. Tyydyttävän. Merkityksellisen. 

Entä käsi pystyyn, kuinka moni on lukenut heistä, jotka ovat heittäytyneet yhtä rohkeasti ja ruksivat yhä muutama vuosi myöhemmin työtöntyötön – lappua neljän viikon välein? Aivan. Johtuuko jälkimmäisten puuttuminen siitä, että heitä ei ole, vai siitä, että heistä ei vain kirjoiteta? Kuka haluaa tässä help me self ajassa omilla kasvoillaan tunnustautua epäonnistujaksi, jonka parkourhyppy vastakkaisen talon katolle jäi ihan hitusen lyhyeksi. Ei kukaan. Epäonnistujat karttavat julkista sormea, joka osoittaisi kirjakaupan suuntaan ja sanoisi; mitäs et tehnyt savipatsasta isäsuhteestasi. 

Kaikesta pitäisi niin kovasti oppia. Rakkaudesta, traumoista, huuliherpeksestä. Tappiot kääntää voitoiksi. Jos et menesty, et tahdo sitä tarpeeksi. Jos et ole tikissä, olet laiska. Puoliso ei puhu, koska et osaa kohdata parisuhdetta ja teinit pitävät tiskirättinä ihan omaa syytäsi. Pyydä siinä sitten palkankorotusta, sinä tahdoton lapanen. Olet kohtalosi ansainnut. 


Palaverin asialistalta puuttui oleellisin, joten piirsin sen kohtaan "muut asiat".


Self help kirjojen mukana pitäisi tulla varoitustarra. Tai sellainen tupakka-askin ”näin käy” kuva. Kärventyneiden keuhkojen sijaan kannessa pällistelisi tavis. Ei tullut sijoitussalkusta miljoonia. Ei itsevarmuudella palkankorotusta. Puoliso ei oppinut minusta tuntuu – puhetta. Siitä se sitten alkoi. Alamäki. 

Ihminen oli todennäköisesti onnellisempi aikana, jolloin ei osannut lukea. Tai kun palovammat vielä parannettiin perinnetiedon mukaisesti voilla ja päänsärky pirtulla. Tuolloinkin varmaan lähinnä siksi, ettei onnellisuus ollut hyvän elämän määre. Riitti että pysyi hengissä ja omissa hampaissa mahdollisimman pitkään. Mikä tietysti näin nykyihmiselle tuntuu aika käsittämättömän vaatimattomalta ajatuksesta. 

Ehkä pitäisi kirjoittaa self help opas self help oppaita lukeville?


7 kommenttia:

  1. Huh, kuinka fiksusti osasit kirjoittaa.
    Pyysit nostamaan käden pystyyn... En ole lukenut kirjaa, mutta olen nähnyt itse: Me itse jouduttiin tilanteeseen, jossa ensin vakava sairastuminen ja siihen päälle nykyisin niin tutut yt-neuvottelut päästi meidät viettämään nk. laatuaikaa kahdestaan ja toisen täyttämään työtön, työtön, työtön -lappuja. Ei tunnu pahalta, tämä yhdessä olo, toki olisi kivempi olla yhdessä jos olisi terve, mutta kyse on siinäkin asenteesta (jos vi..aa niin vi..taa). Ja työtön etsii töitä..
    Sen jälkeen tavattiin vanha ystävä, joka AM:ä katseltuaan oli tehnyt päätöksen: kaiken (minkä?) uhallakin mennyt ja irtisanonut itsensä työpaikasta, jossa oli ollut yli 20 vuotta. Kärsi "rangaistuksensa" - ja seuraavan kerran nähdessämme sanoi, että on paljon helpompi hengittää, kevyempi olla.
    Tällä hetkellä hän on taas töissä, mutta nyt hän tietää, että sinä aamuna, kun elämä on, niin kuin sanoit, uuvuttavaa, tyhjää, hän voi mennä ja irtisanoa itsensä - eikä maailma kaadukaan! Henki kulkee taas paremmin ja elämälle voi ruveta etsimään uutta tarkoitusta.

    Tiedän, jotkut varmasti kiehuvat tätä lukiessaan; "ei kaikilla ole tuollaista mahdollisuutta". Itsekin kun tässä joutuu arvottamaan (vihaan tuota sanaa..) asioita eri lailla kuin ennen, niin oikeastaan - mahdollisuuksia on, kaikilla.
    Itsekin käytän tällä hetkellä monesta asiasta kieltäytymiseen tekosyynä rahaa, sairauttani, vanhempiani.. Pah. Eihän äitinikään kysynyt, kun muutti aikanaan pikkusiskon kanssa toiselle paikkakunnalle isäpuolen perään ;) (itse olin jo naimisissa ja äiti :D)

    Taisin kirjoittaa ihan aiheen vierestä, mutta tulipahan kirjoitettua.
    Niin ja asui siellä mummon naapurissa se Marttakin, Uunonsa kanssa. Heillä ei ollut koskaan kiire, rauhassa mökkiään asuivat ja perunoita kasvattivat, mutta luulen, että onnellisia he olivat, ainakin niin kauan kun saivat asua mökissään <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fiksusta niin tiedä...

      Täytyykin joskus taas kertoa tarina valittavasta koirasta. Se on niin osuvan kuvaava vertaus, että ansaitsee ihan oman postauksensa.

      Niihän se on, että ihminen tottuu ja sopeutuu. Jos minä nyt tästä itseni irtisanoisin, jollain konstilla sitä työtä löytyisi ja jos ei, niin jollain leivällä lapsia ruokkisin. "Mikään ei mee niin etteikö se jotenkin menis", sanoi kerran eräs viisas mies.
      Tekosyypankki on itselläkin täynnä hyvin erilaisia, mutta kaikki käypäisiä syitä milloin minkäkin ei toteuttamiseen. Tosin perheen ainoana ruokkijana ihan kaikki itsensä toteuttamisen keinot eivät ole aina mahdollisia, eivät juuri sillä hetkellä ainakaan. Elämässä joutuu joskus tekemään kompromisseja toteuttaakseen arvojaan ja ajatuksiaan. Esim. 2 vuotta lämpimässä ei ole mahdollinen, vaikka kuinka siitä haaveilisi, koska hinta olisi aivan liian kallis saatuun hyötyyn nähden. Enkä tarkoita nyt mitään niin maallista, kuten rahaa.
      Tärkeintä on kai toimia sillä alueella, johon voi itse vaikuttaa, eikä murehtia aina vain niistä, joihin ei voi.

      Poista
  2. Ihan alkuun: lukutaito/lukitaito teki tepposet, omenapa-kurssi ... varmasti ihan yhtä antoisa kuin mikä tahansa muukin self help -kurssi taikka kirja.

    Tunnustan aika monta lukeneeni ja niistä ahdistuneeni. Kun se tikka osuu kohdalle on välillä tooosi vaikea ajatella, että kyyyllä se siitä kun oikein positiivisesti ajattelet. No kun ei vaan perkele siitä.

    Mutta silti voi ajatella positiivisesti. Silloin kun jaksaa. Ja se auttaa kestämään sitä, että he self help -oppaat ei muuttaneetkaan sitä elämää pumpuliseksi ja ruusuiseksi.

    Kiitos taas Nelina tästä kirjoituksesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos joskus vedän kansalaisopistossa Paremman Elämän -kurssin, sen nimeksi tulee Omenapa. Sovittu! :D

      Niin totta. Ei kukaan (?) jaksa ihan aina ajatella kaikesta positiivisesti. Silloin kun jaksaa, ehtii, huomaa, ymmärtää. Mielellään useimmiten, mutta tärkeintä että edes joskus. Kävisi elämä muutoin turhan mustaksi. Vaikka kieltämättä oikein kunnon *itutuksessa ihan oma kiero viehätyksensä onkin! :D

      Poista
    2. Mä jotenkin ajattelin, että se olis sellainen "näin argumentoit kauniisti ristiriitatilanteissa" -tyylinen kurssi. Että "kiiwi", eiku "omenapa", "eipäs kun appelsiini".

      Tuossa yhtenä päivänä hierojan kanssa altistuksesta puhuttaessa todettiin, että aika moni saa masennusdiagnoosin (enkä ihmettele yhtään, sen verran ahdistavasta taudista on kyse, ja sitä ei edes likinkään aina oteta tosissaan) jolla sitten saa vähän apuja vaikka toimeentuloon. No, kun olen positiiviseen ajatteluun taipuvainen, niin ei, ei sitten millään tipu sitä diagnoosia, ei vaikka kuinka yrittäis. Se rypemisvaihe kestää aina korkeintaan päivän. Sitten taas elämä voittaa.

      Poista
    3. Masennusdiagnoosia "joutuu käyttään" muissakin tilanteissa, kuin puhtaasti masennuksessa. Johtuen aika pitkälti myös ihan siitä lainsäädännöllisestä faktasta, että sairauspäivärahaa ei saa tietyistä työkyvyttömyyden tiloista, kuten vaikkapa työuupumuksesta. Masennusdiagnoosia silti lääkäri tuskin joutuu hatusta vetämään. Samoja oireitahan niissä monasti on, unettomuus ja ahdstus eritoten.
      Masennuslääkkeitä syödään myös muihin sairauksiin, kuin masennukseen. Kipu - ja unilääkkeinä ainakin.

      Mitä tässä on ihmisten työkyvyttömyyseläkepäätöksiä nähnyt, masennuksella aika paljon ollaan joko määräaikaisesti tai pysyvästi. Varmasti joku osa on myös niiden kelpaamattomien syiden vuoksi todellisuudessa, kuten vaikkapa tuo altistusasia.

      Tän kommentin pointti siis, että Suomi masentuneena kansana on ainakin joltain osin kyllä myös tilastoharhaa.

      Poista
    4. (Edit. Kelpaamaton syy = Ihan todellinen sairaus/tila, mutta ei käy sairauspäivärahan tai ylipäätään työkyvyttömyyden syyksi.)

      Poista