Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

perjantai 23. helmikuuta 2018

Erinäisiä pelkoja




Sanotaan, että peloistaan kannattaa yrittää oppia pois. Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä – toki tietyin reunaehdoin. Pelko esimerkiksi epämääräisiä pimeitä kujia tai kaiteettomia korkeita paikkoja kohtaan ovat elämää suojelevia, joista poispyristely olisi silkkaa itsetuhoista ja varsin teennäistä rohkeutta. 




Peloilla on usein jokin etuliite. On naurettavia pelkoja, turhia pelkoja, kuvitteellisia – ja jopa täysin harhaisia pelkoja. Kuten että taivaasta putoaa lehmä niskaan (v. 1997 japanilaisen troolarin päälle tosin mätkähti yksi jäinen ammu ja samalla tappoi kalastajan). Pelkääjä harvoin hyötyy mitään näistä määritelmistä, vaikka sisimmässään tietäisikin tunteensa olevan turhaa lajia.

Nuorempana pelkäsin jotain niin hysteerisesti, että elämä oli yhtä fobiasirkusta maaliskuusta lokakuun lopulle. Opin kuitenkin selättämään pelon silloisen aviomieheni avulla.

Isoja. Pieniä. Karvaisia. Hyppiviä. Hiipiviä. Kahdeksanjalkaisia inhakkeita…




…eli hämähäkkejä kohtaan. Jopa niitä pitkäkoipisia loppukesän lukkeja, jotka iltahämärässä ilmestyvät huoneen kattoon kuin ilkkuakseen, että ihan kohta muuten putoan päällesi…
Siedättyminen meni näin. Joka kerta, kun kaksiomme lattialla kipitti vikkelä kuokkavieras, kiipesin sohvalle, pöydälle tai mille tahansa saatavilla olevalle korokkeelle, joka erotti minut ja tuon pelottavan luontokappaleen edes kymmenen sentin korkeuserolla. Mikä on jokseenkin typerää, koska hämähäkit osaavat  k i i v e t ä. Kun olin saanut pelosta halvaantuneet äänihuuleni taas värisemään, huusin niin lujaa kuin varrestani lähti. 

Keskustelu – jos sitä sellaiseksi voi edes sanoa– meni aina jokseenkin näin;

– Täällä on hämähäkki!!!
– mikä?
– HÄMÄKÄKKI!
– missä?
– no täällä.
– jaa lattialla?
– mitä sillä on väliä, tule tänne nyt!
   (hiljaisuus)
– kuuliksää!
– no tapa se
– en minä sitä tapa, tule tänne nyt, sinä se mies olet! (kauhistuksen lisäksi ääni saa uuden sävyn, jonka voisi tulkita turhautumisen, inhon – ja viikkoon ei heru kombinaatioksi)
– tule nyt, se pääsee ihan just pakoon!
– joojoo, kohta…
– no ni, nyt se meni tonne ####n kirjahyllyn alle!

Ja loppuilta kului rattoisasti, kun toinen makasi sohvalla ja toinen kurkki sen alle.

Kun kyseinen dialogi oli toistettu kyllin monta kertaa, opin kuten ihmisotuksilla on tapana; syyn ja seurauksen kautta. Jotta minun ei tarvitsisi viettää enää yhtäkään yötä peläten korvaani munimaan mönkivää hyönteistä, asialle piti itse tehdä jotain. Hämähäkki ehtisi muutoin hyvinkin kuolla vanhuuteen tai nauruun ennen Prinssi Uljaan apua.

Koska olen lastattu keskivertoa suuremmalla taikauskoisuudella, en voinut oikaista ongelmanratkaisua sen ilmeisimmällä tavalla – liiskaamalla otusta lehdellä. Hämähäkin tappaminen tuottaa huonoa onnea ja olin jo kyllin monta peiliä siihen ikään mennessä pudottanut päreiksi. Myös ovea kohti huiskiminen saattoi tuottaa saman lopputuleman, joten muutaman huiskitun hyönteisruumiin jälkeen nöyrryin ja myönsin ongelman. Minun ei pitänyt vain kohdata pelkoani. Se piti tehdä pahimman kautta.

Opettelin kantamaan hämähäkit ulos. Sanomalehdellä. Jokainen sanomalehdellä hämähäkin uloskantanamista kokeillut tuntee ongelman. Hämähäkki aavistaa joutuvansa takaisin ulos lentävien ja munivien höyhenpallojen ruuaksi, eikä halua pysyä nätisti lehdellä. Niinpä houkuttelin hämiksen lehdelle, nostin, kiljuin, houkuttelin uudelleen, nostin, kiljuin ja toistin houkuttelua, nostamista ja kiljumista niin kauan, kunnes sain onnistuneesti saatettua hyönteisen takaisin lajitovereidensa luo. No okei. Tunnustan. Pari kertaa saatoin silkkaa laiskuuttani nakata myös vessanpönttöön, koska se sattui sijaitsemaan lähempänä kuin ulko-ovi. Ei kai se karmakaan aina katsele.


Kiitos siis silloisen mieheni ja vuosien siedätyshoidon, en enää pelkää hämähäkkejä. Yhtään. Hämähäkit ovat vaarattomia, ainakin näin syvällä pohjolassa. Pelkään silti edelleen monia asioita. Ampiaisia. Korkeita - ja ahtaita paikkoja. Pimeääkin. Vähän leppäkerttuja ja kissoja. Mutta ukkosta en yhtään. Pelkään, että lapsille sattuu jotain. Tai että elämäni ehtoossa olisin katkera nariseva mummo, jota kukaan ei halua siksi käydä katsomassa. Että viimeiset järjelliset ajatukseni olisivat; joko se kaikki meni ohi? 
En usko, että minusta tulee sellainen, mutta niin ei tainnut uskoa eräs jo edesmennyt sukuni jäsen, jonka viimeiset vuodet dementia armahti loputtomista väärien valintojen itsesyytöksistä. 

Kaikkein surullisin pelko lie siksi elämän pelko. 






Minua on sanottu rohkeaksi, mutta on helppo olla rohkea jalat tukevalla pinnalla. Olen aina muistanut heittää pelastusköyden ensin, ennen loikkaa tuntemattomaan. Varovaisuutta, sitä on kai annosteltu rohkeutta enemmän. Ei kai se ole kuitenkaan elämänpelkoa, että selustansa varmistaa? Ainakin haluan uskoa niin. 

Mitä sinä pelkäät? Hallitseeko pelko sinua? Ohjaako jopa elämääsi? Jätätkö jotain tekemättä, kokematta tai menemättä pelkosi vuoksi? Voisitko siedättyä, tai kannattaako edes? Ehkä niitä on hyvä miettiä toisinaan. Jos haluat, olisi kiva kuulla omistasi. Vertaistukena, vaikka sitten miten "turhista". 



6 kommenttia:

  1. Niin totta on tuo pelko lasten ja muiden rakkaiden puolesta. Minkä sille voin? No en paljonkaan.Toivon/rukoilen parasta..
    Korkean paikan pelko ja nuo hämikset taas on ikään kuin omissa käsissäni, olen siis "siedättänyt" itseäni kiipeämällä rakennuksilla ym. ihan olen pakottanut itseni sinne :-) ne lukit vaan tekee varsinkin loppukesällä minut hulluksi, odottelevat koska ulko-ovi aukeaa ja rynnivät sisään, ymmärrän toki että lämpöiseen pitää päästä mutta ei meille kiitos :D
    E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukaan ei kertonut, että äitiyden mukana tulee niin iso lasti huolta ja turhaakin murhetta. Tai ehkä kertoi, mutta en uskonut. Ei kai sitä etukäteen kukaan.

      Hyvä huomio tuo, että osa peloista on omissa käsissä ja siksi juuri niitä, joihin voi siedättyä. Mutta että jälkikäteen saa kuulla satunnaisia otoksia siitä, missä mussukat ovat kulloinkin olleet tai tehneet, SE jos mikä yhdistettynä ylivilkkaaseen mielikuvitukseen aiheuttaa pelon, josta ei vain yli mennä. Suosikkini on "käytiin autolla jäällä". Juu, on siellä rata, mutta ei ihan ympärivuotinen. Radan ulkopuolella on virtauksia ja viimeksi männäviikolla joku kansalainen oli jäihin samassa järvessä siitä syystä pudonnut.

      Ne lukit muuten oikeasti vaanivat vain tilaisuutta. Eivät ymmärrä olevansa lähinnä vain linnunruokaa. Hei kääk, muistin juuri pahimman pelkoni ikinä! Miten saatoin unohtaa (koska on talvi)? Pelkään VETTÄ! Siis lähinnä järviä ja kaikkea minkä pohjaan ei voi nähdä. Kiitos lapsuuden traumojen.

      Kuka haluaa veneileen? Minusta saa hauskan ilmaisen ohjelmanumeron. :D

      Mukavaa viikonloppua, kiva kun kommentoit. ♥

      Poista
  2. Ai että kirjoitat niin loistavasti ja niin monessa ihmismielen kerroksessa. Mikä helmi blogisi onkaan. <3

    Pahin pelko on tosiaan, että perheenjäsenille tapahtuisi jotain ja tuo pelko on joka pv länsä valitettavasti. Johtuuko, että sain rakkaan perheeni aika myöhäisessä iässä, että koko ajan pelkään menettäväni sen, johtuuko siitä, ettei oma lapsuuteni ollut ihan perinteinen ja on tietty hylätyksi jäämisen pelko tai johtuuko tyttären sydänoperaatioista, mene ja tiedä.

    Käärmeet ja ahtaat paikat ovatkin sitten kammoja ja muuten säännölliset pallot, joita kohtaan tunnen kauhua ja kammotusta. Trypofobiasta olen joskus kirjoittanutkin blogissani ja tätä kammoa ei moni ymmärrä, jolla ei sitä ole. Kammo on myös isälläni, joten lienee periytynyt geeneissä ja juontaa juurensa varmasti tautien ja sairauksien ym. välttelyyn eli itsesuojeluun, kuten käärmekammokin, jota on lietsottu tietty siitä omenan haukkaamisesta asti. Mutta miten selittyy ahtaanpaikan kammo, kun kaikki me sieltä ahtaasta kohdusta tulemme, niin tätä en ihan ymmärrä.

    Mukavaa viikonloppua Nelina ja kiitos taas loistavasta postauksesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Tiia! Tämä lämmittää kovasti. ♥ Vuoden kestäneen tauon vuoksi "joutuu" tavallaan aloittamaan uuden blogin ihan nollasta. Itsestä tuntuu toisinaan, että ihan hirveää sillisalaattia, koita nyt hyvä nainen päättää. Kun välillä haluaa harjoittaa syvää itsestutkiskelua ja välillä kirjoittaa ihan hömppää. Sekoituskin näemmä onnistuu yhden blogitekstin aikana, tulipa todistettua. :D

      Trypofobia, mielenkiintoista! Pitihän se googleen heti lyödä ja kuvahaulla kurkistella. Olen joskus lukenut tästä, mutta en yhtään enää muistanut. Heti ensimmäisenä tulee omaankin mieleen paiseet ja näppylät, jotka muinoin tiesivät miltei varmaa kuolemaa. Välttämällä näitä säännöllisiä palloja, välttää samalla tarttuvia tauteja. Ihan viisas pelko. Toki mittakaavassa arkeen.

      Ahtaanpaikankammo on varmasti myös elämää suojeleva. Voihan se olla jokin alitajuinen muisto; kohdussa saattoi olla vielä mukavaa ja lämmintä, mutta ehkä ei ollut järin mukava tunne tulla synnytyskanavaa pitkin ulos, kun kallo antoi aukileiden vuoksi ahtaassa periksi. Pitävämpi selitys lie, että juuttuminen ahtaaseen on pahimmillaan myös aika varma kuolema. Paree siis pysyä erossa.

      Rakkaittensa menettämisen pelko on minullakin joka päivä valitettavan läsnä, vaikka sainkin esikoiseni nuorena, eikä minulla ole samanlaisia kokemuksia lapsuudenperheestä tai lapsen vakavasta sairaudesta. Ehkä toiset meistä vain ovat sellaisia, historiastaan, järkevyydestään huolimatta. Perhe on vain jotain aivan liian arvokasta ja niin syvälle sydämeen juntattu.
      En ymmärrä miten ennen äidit pysyivät järjisssään, kun ei ollut kännyköitä? Ehkä uhkakuvia oli vähemmän. Ehkä olivat onnellisen tietämättömiä, ainakin oma äitini missä puiden latvoissa kiipeilin ja millä jäälautalla sen kestävyyttä kokeilin.

      En tiedä, mutta karmivaa pelko. Joskus pitää oikein nipistää itseään lietsoutumasta emoilemaan liikaa.

      Mukavaa viikonloppua, ja kiitos että luit. :)

      Poista
  3. Komppaan täysin Tiiaa, eli blogisi on minustakin todellinen helmi ♥
    Esikoiseni oli myös välittömästi ns. myyty, kun hänelle linkitin muutamat lapsiaiheiset postauksesi. Hänelle ja miehelleen on myös sanottu jo monesti: "pienet lapset pienet murheet jne" joten voit kuvitella heidän helpotuksensa sekä ilahtumisensa määrän eräänkin postauksesi luettuaan :D

    Niin, niistä peloista. Niitähän meikäläiseltä löytyy ja heti pahimpana mainittakoon rakkaitteni menettämisen pelko (ja omien lasten lisäksi nykyään pitää pelätä myös lastenlasten puolesta). Kyllä on öitä valvottu ja vatsahaavakin melkein hankittu tämän pelon ansiosta ;)
    Sitten on näitä kammoja kuten ahtaan- suljetun ja korkean paikan kammo, ötökkäkammo, joista pahimpia ovat ehdottomasti hämähäkit, ampiaiset ja isot lentävät kovakuoriaiset, (varsinkin kun ne lentävät päin sinua ja/tai takertuvat hiuksiisi kiinni! Hyienkestäedesajatella), jonkinasteinen lentopelkokin vaivaa ja myös ukonilmaa pelkään, varsinkin vesillä liikuttaessa. Mistään en kuitenkaan ole luopunut pelkojeni takia, jopa hissiin uskallan nykyään mennä, wuhuu! En siis ole täysin toivoton tapaus ;)
    Kiitos sinulle tästäkin mahtavasta postauksesta Nelina ja leppoisaa lauantai-illan jatkoa ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos sinä Ansku ihana! Ihan parasta, jos yksikin pienten lasten äiti saa rohkaisua ja lohtua haastavaan elämänvaiheeseensa. Tämä "äitituutorointi" on minulle n i i n rakas ja tärkeä aihe. ♥

      Lentopelkoa ei muuten helpota, jos katsoo lentoturmatutkintaa National Geographic -kanavalta. Ihan silleen vinkkinä vaan (viheltelee).

      Nyt muistinkin! Tyttäreni taisi olla eskari-ikäinen, kun ampiainen sotkeutui hänen luonnonkihariin, pitkiin hiuksiinsa. Siis todella pahasti. Tiesin, että tässä on nyt nopeat 2 se. aikaa reagoida, ennen kuin napero huomaa hiuspohjan kutinasta jonkun ötökän mönkivän päässään ja hysteerisen kohtauksen.

      Mitä voi tehdä? Hakata lehdellä. Ja kovaa. Niinpä tempaisin lapsiraukkaa aamulehdellä takaraivoon pari kertaa niin, että amppari meni tarvittavaan pökkiin ja irti hiuksista. "miks sää noin teit" vaihtui aika nopeasti inhonsekaiseksi kauhuksi. Amppari, toisin kuin mehiläinen, kun voi pistää aika loputtoman monta kertaa niin halutessaan. Tytöllä oli siitä jo kokemusta 4-vuotiaana, kun sai kuusi pistosta kerralla. Päänahassa mönkivä loppukesän kiukkuinen amppari ei ole ihan se toivottavin juttu sen jälkeen.

      Vieläkin puistattaa.

      Hissit on sillä rajalla, etenkin ne joissa on ritiläovet ennen oikeita. Kiva kuulla peloistasi. En tiedä onko jotenkin väärin sanoa noin? Mutta tuttuja ovat. :)

      Mukavaa viikonloppua ♥

      Poista