Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

maanantai 22. tammikuuta 2018

Yksi tarina uupumuksesta


Työuupumuksesta puhuminen avoimesti on tämän hetken ilmiö. Joka tuutista tuuppaa Pirkko tai Markku oman kokemuksensa kanssa, asiantuntijalausuntoja luetaan lehdistä ja työelämänedustajia haastatellaan ajankohtaisohjelmissa. Osalla ihmisistä ei ole työtä lainkaan, ne joilla on uupuvat taakkansa alle. Ilmiö ei ole kuitenkaan ihan yksiselitteinen. 




Tunnustan, olen oman elämäni Pirkko. Olen kokenut melko vaikean uupumuksen kaksi vuotta sitten. Käytän sanaa kokenut, en sairastunut. Omalla kohdallani tilaan ei liittynyt varsinaista sairaudentuntoa, edes masennusta, täydellinen koneen hyytyminen vain. Joka puolestaan oli useamman osatekijän summa. Edelleenkään en suostu ajattelemaan olleeni vain työuupunut, tai vain ylikunnossa, sillä ihminen on kokonaisuus.

Kuten useimmat kaltaiseni, minäkään en tulvinut yli äyräitteni pelkästään tekemällä työllä. Yksinään olisin kestänyt organisaatiomuutoksen, lisääntyneet tunnit ja työtehtävät niiden kahdeksan jo pakollisen sisällä, työpaikkakieroilun, sekä jatkuvan paineen siitä, että aikataulu ei mitenkään voi pitää. Mutta koska olin samaan aikaan aloittanut nousujohteisen harjoittelun ja treenata huomattavasti enemmän, aloin talouteni ainoana orjana ja jälkikasvuni yksinäänhuoltajana olla aika piipussa loputtomien pakkojeni alla. Ja mitä enemmän uuvuin töissä, sitä enemmän lisäsin kierroksia vapaa-ajalla. Liikuntahan tunnetusti auttaa stressiin ja on mitä loistavin keino purkaa sitä.



Mikään ei ollut este tai kyllin hyvä syy. Flunssassa voi treenata, kunhan ei nouse kuume, huonon yön jälkeen sali vain piristää. Hetken aikaa luulinkin olevani elämäni kunnossa. Sykkeet eivät nousseet lenkillä sitten millään, mutta eihän se ole mitenkään tavatonta, jos on kerta tikissä? Sitten lakkasin nukkumasta. 




Sinnittelin vielä kaksi seuraavaa kuukautta töissä. Yöt ”nukuin” kahdeksan tuntia, ollen täysin tietoinen ympäristöstäni ja jokaisesta patterin naksahduksesta. Lähimuisti katosi kokonaan. Sairastelin jotain pientä koko ajan, mutta raahauduin sitkeästi töihin. Olinhan mielestäni melko korvaamaton. Sijaisia ei niin vain saanut, tai kehdannut.
Työpaikkalääkäri passitti laajaan unitutkimukseen, joka selitti aika paljon; havahduin unen aikana 171 kertaa ja heräsin täysin hereille 43. Verenpaineet eivät laskeneet yöllä ollenkaan, kuten suotavaa olisi. Unen rakenne oli täysin poikkeava. Kroppa-parkani koitti kaikkensa nukkuakseen niiden keskimääräisten 1,5 minuutin aikana, jotka autonominen hermosto myönnytyksenä soi ennen taas seuraavaa havahtumista. 

Jäin sairauslomalle, mutta sillekin auttamatta liian myöhään. Olin fyysisesti täysin loppu. Portaat ylös sai sydämen sekoamaan ihan täysin. Saman päivän aikana ei voinut käydä kaupassa ja tehdä ruokaa. En yksinkertaisesti pysynyt pystyssä. Aivot olivat ihan puuroa, mikä teki vaikkapa puhelimessa puhumisen jokseenkin mahdottomaksi. Luin samaa sivua kirjasta uudelleen ja uudelleen. En jaksanut keskittyä. Ihmiset, äänet, piippaavaa puhelin. Kaikki ärsykkeet tulivat tuhatkertaisina seonneen käyttöjärjestelmäni käsiteltäväksi. Epäonnekseni joku täräytti vielä perääni autolla ja sain kunnon tällin seurauksineen. Mutta se on tarina toiseen kertaan.




Kokeilin varmaan kaikki unilääkkeet ja niihin luettavat, enkä nukkunut yhdelläkään. Seuraava päivä yön yli valvoneena oli satakertaisesti hirveämpää valvoneena ja lääketokkurassa sivuoireineen. Kokeilin kiltisti määrätyt ja lopetin yhtä kiltisti kaikki. Halusin olla taas pirteä ja jaksavainen, en hattaraa aivojen tilalle
Käänteentekevä ajatus oli lopulta, etten minä aja nyt tätä autoa. Voin vain vetää turvavyön kiinni pelkääjän paikalla ja katsoa mihin tie vie. Viisas työpaikkalääkäri suositteli "pumpulihoitoa". Henkistä peittoa maailmalta, suojaavaa pesää jossa toipua. Siinä minä sohvalla makasin ja katsoin ikkunasta miten paljaisiin koivuihin tulivat pienet vihreät silmut, silmuista lehdet, jotka nekin lopulta muuttuivat kullankeltaisiksi. Aika ja lepo alkoivat auttaa. Vasta kun annoin oikeasti periksi levolle, aloin toipua. Neljän kotokuukauden jälkeen palasin osa-aikaisesti töihin ennen kuin täysipäivänen myllytys taas alkoi.

En tiedä olisinko masentunut, jos uupumus olisi kestänyt vielä pidempään, mutta sen tiedän, etten kertaakaan noiden kuukausien aikana ollut. Minulla oli koko ajan horjumaton usko tulevaan. Olin ehkä ymmälläni, hätääntynytkin, mutta en näköalaton. 
Kun pää alkoi ottaa tietoa vastaa, opiskelin hyllymetreittäin työuupumusta, autonomisen hermoston toimintaa ja urheilulääketieteestä tuttua ylikunnon käsitettä. Hävetti. Miten olin voinut rääkätä itseni siihen kuntoon? Koska ihminen on usein säälittävän sokea toiminnalleen.





Uupumus ei ole yhtä kuin yksilön heikkous. Se ei ole automaattisesti yhtä kuin masennus. Se on liian suuri kuormitus käytössä oleviin resursseihin nähden, ihan millä tahansa saralla kokonaisuudessa nimeltä ihminen. Resursseja voivat olla vaikkaaika, fyysinen kunto, tekemiseen tarvittavien työkalujen puuttuminen tai niiden vajaus, asioiden kasaantuminen yleisesti. Työuupumus voi johtua kohtuuttomista paineistatöistä, ihan yhtä lailla kuin jäytävistä ristiriidoista kotona. Jokin korsi lopulta katkaisee ihmisen selän. Käytänkin siksi ennemmin sanaa uupumus ilman etuliitettä ”työ”.

Olisinko kestänyt paineet paremmin, jos tuoretta työuraani ei olisi edeltänyt epäinhimillinen opiskeluputki neljän lapsen yksinhuoltajana ja kiriminen valmistumiseen puoli vuotta tarkoitettua aikaisemmin? Tai jos arkeani olisi ollut jakamassa täysivertainen aikuisjäsen? Entä jos olisin ymmärtänyt antaa itselleni lepoa ja palautumista sen progressiivisen repimisen sijaan, jota kuntosaliharjoitteluksi kutsuin? Jos olisin ollut nuorempi?
En tiedä, eikä sillä ole väliäkään. Todellisuuteni oli se mikä oli. Siinä ympäristössä kaikkien näiden osa-alueiden yhteensovittaminen ei yksinkertaisesti onnistunut. Siksi en pidä sanasta työuupumus. Se ei selitä mitään muuta kuin työn kuormitusta, eikä kukaan yksin työhön uuvu. Ihmistä ei voi irrottaa yhteydestään.




Kun on kerran ajanut satasta siltarumpuun, alkaa ratti valitettavan usein kääntyä kohti uudelleen. Urheilijat tietävät tämän tilan oikein hyvin; enää ei voi treenata yhtä kovaa kuin ennen, sillä kerran autonomisen hermoston seottua, se hakeutuu samaan moodiin järkyttävän helposti. Niinpä joudun tietoisesti tarkastelemaan oloani ja laskemaan kierroksia, kun ne uhkaavat nousta. En voi säntäillä enää kuin päätön rusakko, tarvitsen aikaa ja tilaa vain olla. Vaalin unta ja vapaa-aikaani. Yritän ajatella työtä vain keinona rahoittaa vapaa-aikaa ja luopua ylitsevuotavasta tunnollisuudesta siihen nähden. Menestys on vaihteleva.

Opin pari vuotta sitten läksyni sen kuuluisan kantapään kautta. Ihminen on hieno kokonaisuus ja uskomattoman sitkeä koneistoltaan, mutta ylikuumenee ja leikkaa kiinni, jos sitä ei huolla.


Ethän rääkkää koneistoasi hajalle? 


11 kommenttia:

  1. Tulipas osuva kirjoitus osuvaan aikaan. Pohdiskelen just samoja asioita. Tosin mulla ei ole mitään oikeaa syytä uupua. En treenaa, en tee ylitöitä. Ainoat paineet mitä töissä on johtuu huonosta johtamisesta ja sen aiheuttamista ristiriidoista jolloin työntekijät kääntyvät toisiaan vastaan. Mikään määrä unta ei ole riittävästi, työpäivän jälkeen loppuilta menee palautuessa, eli maatessa jnejne. Tänään ensimmäistä kertaa sanoin uupumissanan ääneen esimiehelleni. Ei sitä tosissaan varmaan otettu, koska mähän näytän ihan ok:lta. En oikein itsekään ymmärrä itseäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt tekisi mieli kiljaista seis! Ovat syysi mitkä tahansa, ne ovat ihan todelliset.
      Ei ole olemassakaan mitään "oikeaa" syytä uupua. Se on just se kokonaisuus, jossa elää. Uupua voi ihan hiljalleen, näkymättömästikin. Kyse on vain kuormituksen määrästä kulloinkin käytössä oleviin resursseihin. Kukaan toinen ei voi sanoa, miks sä nyt tuota nuudut. Siinä missä joku paahtaa kolmeasataa, toinen väsyy loppuun satasessa. Jaksamista voi nakertaa niin monet asiat, eikä vähiten ristiriidat töissä. Hyvänen aika, siellähän sitä enimmät hereilläolotuntinsa tapaa viettää!

      Minäkin näytin ihan Ok. Paitsi ne kerrat, kun kannoin silmäsäkkini työterveyteen ja itkin huolella piirretyt rajaukset poskille. Kun en NUKU!

      Toivottavasti saat apua, työjärjestelyjä, jotain. Ajoissa. <3

      Poista
    2. Niinpä, noin mä sanoisin myös kaverille, mutta jostain syystä sitä itse puhuu itselleen ihan toisin. "Sä oot vain laiska, koita ny helvetti tsempata vähän enemmän. Syö paremmin, liiku enemmän, laihduta niin jaksat". Vielä kun on fyysisiä juttuja anemiaa, kilpparijuttuja sun muuta niin tulee mietittyä että jos tää onkin vain sitä ja raudalla selviää. Tai entä jos tää onkin vain kaamosväsymystä ja kohta helpottaa kun kevät tulee. Kyllähän sitä syitä näköjään keksii...

      Poista
    3. Keksii. Ihan loputtomiin. Vielä kauan senkin jälkeen, kun on jo tajunnut mikä oikeastaan mättää. :/

      Tuossa mitä kirjoitit juuri huomaa miten kaikki vaikuttaa kuitenkin kaikkeen.

      Poista
  2. Voi hemmetti. Ihan kuin kirjoittaisit mulle. Juuri tänään vähän avain blogissa asioita ja mietin rutisenko turhaan. Ehkä en.
    Paljon asioita sillai. .Ja huomaa että tiedät mistä kirjoitat. Toivoa antaa se, että sinäkin Selvisit! Onnittelut siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selvisin kyllä, tuskallisen hitaasti tosin omasta hätäisestä vinkkelistäni käsin.
      Vaikka aloin nukkua ihan omin avuin ja luomu-unta, kesti vielä kuukausia ennen kuin koin ensimmäisen kokonaisen päivän iltaan saakka, jolloin en ollut ihan puhki. Tosin kun autonominen hermosto sekosi, olin väsynyt vain päivät. Iltaa kohti sitä virkistyi kummasti ja kävi kierroksilla. Kiva pikantti lisä unettomuuteen.

      Jaksamista kovasti sinulle, et varmasti rutise turhaan. <3

      Poista
    2. Avasin omamehiläisen sovelluksen, katselin työterveyslääkäriaikoja pitkään ja hartaasti. Suljin omamehiläisen sovelluksen. Pohdin. Avasin sen uudelleen. Valitsin ajan. Vahvistin sen. Jos en muuta niin toivon saavani lääkäriltä suosituksen siihen osittaiseen etätyöhön josta blogissanikin kirjoitin. Toivottavasti vastaanotto on asiallinen. Hieman pelottaa.

      Poista
    3. Ja kommentoin näköjään väärään paikkaankin :D

      Poista
    4. Eipä tuo haittaa mihin kommentoi, pääasia että johonkin. :D

      Pidän kovasti peukkuja työterveyslääkärin käyntiä varten! Hyvä että varasit ajan.

      Poista