Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Se ihana kamala sisaruus


Ehdin porskutella miltei viisi vuotta perheen ainokaisena kunnes aloitin osani täydellisen pikkusiskon kyseenalaisena vertailukappaleena. Tietänet tyypin, kympin tyttö, kiltti ja myöntyväinen. Tekee kotityöt jupisematta, ei pidä juuri meteliä itsestään, eikä ainakaan kuluta vanhempien hermovarantoja.
Lapsena vihasin erityisesti kahta asiaa. Että meitä vertailtiin, ja että meidät puettiin samalla tavalla. Valokuvissa viisi vuotta nuorempi painos kun näytti syötävän söpöltä romuluisen siskonsa vieressä. Vaatteet nyt vielä menivät julkisena nöyryytyksenä kahdeksanvuotiaan kapinahengen mielessä, mutta se vertailu. Miksi sinä et ole yhtä nätisti kuin siskosi? Katso miten kiltti siskosi on. Ajatella, sisko halusi ostaa sinullekin jäätelön kaupasta, vaikka sinä et kyllä tekisi niin. No da? Tyyppi oli kävelevä painajainen siitä asti, kun oppi sotkemaan huolella varjellut nukkekotileikkini. Ja sellaista olisivielä pitänyt muistaa jäätelöllä?

Nuorena äitinä löysin itseni toistuvasti hypisteleväni vaatekaupassa kahta täsmälleen samanlaista paitaa. Puin pojat samalla tavalla ainakin juhliin ja vähän parempiin menoihin. Voi miten söpö se pieni oli! Miniatyyripainos veljestään.Toki myös vertailin veljeksiä, vaikka en koskaan heidän kuullen. Sen verran kirvelevän lähellä oma lapsuus oli vielä mielessä.
Kului vuosi jos toinenkin. Syntyi vielä yksi veli ja veljelle sisko. Tyttö kolmen pojan jälkeen on kuin saisi pojan kolmen tytön jälkeen. Kalauttaa nupin tasan yhtä sekaisin ihan kumminpäin vaan. Vaaleanpunaisessa huumassani varoin millään tavoin suosimasta pientä pinkkiä enemmän. Mikä oli helpommin sanottu kuin tehty pinkin ollessa sekä kuopus, että ainoasukupuolisensa.

Yritän aina ja kaikissa toimissani tavoitella ehdotonta tasapuolisuutta, pitää kasvatustyön ikään kuin avoimena ja vertailtavissa. Reiluus, siihen olen eniten pyrkinyt. Lasten persoonat ovat toki erilaisia, mikä on tuonut omat haasteensa. Myös omassa parvessani on yksi ylikiltti ja muutama ehkä enemmän äitiinsä tullutta. Mutta koska näin millaiseen muottiin liian kiltit elämässään lopulta puristuvat, kiltteys itsessään ei ole mitenkään hyvän ihmisen mitta. Rehellisyys, oikeudenmukaisuus, toisten huomioonottaminen ja terve itsensä puolustaminen. Niillä pärjää elämässä jo pitkälle.

Olen siis tehnyt varmasti parhaani sisarkateuden tai suoranaisen sisarvihan eteen. Kehunut jokaista yhdessä ja erikseen, antanut huomiota ilman ehtoja, ollut vertailmatta, menemättä mukaan riitoihin. Kuulostaa hienolta paperilla, eikö? Silti meillä on veli, jonka mielestä pikkusisko on pilalle lellitty ja pikkusisko, jonka mielestä tässä perheessä veljiä kyllä rakastetaan enemmän. Lisäksi jokaisella on vuosien varrella ollut oma lempi-inhokkinsa. Miksi? Koska sisarukset. 
Joskus olen ottanut mutrusuisen riitapukarin pihteihini ja kysynyt millä perustelulla tämä ajattelee toista suosittavan. Mutrusuu ei ole pystynyt antamaan yhtään konkreettista syytä. Ellei sellaiseksi lasketa ”koska sää kuitenkin tykkäät siitä enemmän…” Kuitenkin? Aha.

Vaikka olisi tehnyt kaikkensa ettei ruokkisi sisarusten välistä kateutta, sisarukset kilvoittelevat ihan itse huomiosta ja epäilevät toisen saavan enemmän, on kyse sitten jäätelönsyöntikerroista tai ainoasta paikasta auringossa. Sisaruussuhteessa opetellaan riitelyä, itsensä puolustamista, empatiaa, rajoja ja rajojen venyttämistä ihmissuhteissa. Opettelu on usein rajua siksi, ettei oman sisaren kanssa tarvitse juuri pidätellä. Seikka, joka ei ole jäänyt mitenkään huomaamatta. 


Kun sisarusrakkauden koettelu on yltynyt miltei mahdottomaksi ja syyttelyt miks sää synnytit ton idiootin on enää ainoa kaneetti, on aika kaivaa esiin Oma Kokemus.
Olen lukemattomat kerrat omilleni kertonut, että vaikka en voinut lapsena juuri sietää siskoani, meistä tuli aikuisena läheisiä ystäviä. Kaikista lapsuuden inhonväreistä huolimatta olin jo tuolloin silti täysin valmis puolustamaan häntä ulkopuolista uhkaa vastaan. Tämän tiedän omistanikin. Perheen sisäiset nahistelut saavat vanhemman helposti epäilemään rintamalinjan rakoilua, mutta auta armias, jos vihollinen on yhteinen. Sisaruksille onkin tärkeää kertoa, että vaikka te kuinka riitelette ja pidätte toisianne arkkivihollisina arjessa, teistä voi vielä jonain päivänä tulla toistenne parhaat ja rakkaimmat tukijat.


Aina ei mene kuten kirjoissa. Tarinat perinnönjaoista, kesämökkiriidoista ja taistelu lastenlasten suosiosta ovat valitettavan totta. Uskon, että takana on aina eriarvoisuuden ajatus. Koettuna tai kuviteltuna, mutta täytenä totena uhrilleen kuitenkin. Jokaisella on eri näkökulma asioihin, kokemus, joka ei aina ole järjellä selitettävissä. Täsmälleen sama tapahtuma voi painua täysin erilaisiksi muistikuviksi kahden eri ihmisen mielissä. 
Omien vanhempiensa toimintaa ymmärtää parhaiten saamalla itse lapsia, mutta ymmärtäminen ei aina tee asioita mitenkään oikeutetuiksi, eikä ainakaan yhtään sen helpommiksi. Ihminen kun tapaa tehdä virheitä myös itse niitä tiedostamatta. Olen itsekin saattanut kaikista hyvistä aikeistani huolimatta ruokkia kateutta ja suoranaista vihaa. Täytyy vain yrittää lohduttautua ajatuksella vanhemman tärkeimmästä tehtävästä pettymysten tuottajana. Ja ehkä pienesti sillä, että kaksi vanhinta riitapukaria ovat jo nykyään hyviä kavereita ja suunnitelleet jopa kämppiksiksi muuttoa. 

Lapsuuden samanlaisista paidoista huolimatta.


6 kommenttia:

  1. On se sellaista munankuorilla kävelyä. Teet mitä vaan, niin aina on jommallakummalla sanomista.

    Ja sitten kun ikäeroa on se seitsemän vuotta, ole siinä tasapuolinen. Ja kun kummallakin on eri isät - koita siinä tasapainotella "omien" ja "muiden" lasten ristipaineessa.

    Ai että!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina on sanomista. Ja jos ei ole, tulee.

      Ikäero on muuten yksi iso muuttuva tekijä tässä. Voin myös kuvitella, mitä kokemuksia tuo tullessaan se, että lapsilla on eri isät. Vaikka äiti olisi kaikessa just eikä melkein, isilässä on sitten eri säännöt, epäreiluudet ja edut kumpaisellakin. Tasamitalla ei voi mitenkään saada, mutta eihän elämässä yleensäkään.

      Keveitä askelia sinne munankuorille!

      Poista
  2. Kun lapsia on useampia (jos nyt eivät ole kaksoset) he väkisinkin syntyvät aivan eri olosuhteisiin tai melkeinpä eri maailmaan. Aika kun tuppaa tekemään tehtävänsä.

    Esikoinen syntyy nuorille tai ainakin kokemattomille vanhemmille.
    Nuorin syntyy kokeneemmille vanhemmille joilla kenties on jo vakiintuneet työt, paremmat palkat yms.

    Vertailun vuoksi: Minä synnyin esikoispojaksi rautatiehanslankarin ja ompelijattaren tuoreeseen avioliittoon pieneen yksiöön jossa ei ollut televisiota ja jota lämmitettiin puilla.
    Kymmenen vuotta nuorempi pienempi pikkusiskoni syntyi vanhemman konstaapelin ja toimistosihteerin 3h+k asuntoon ja televisiossa oli värit. Presidentit kuitenkin olivat Kekkosia.

    Kymmenen vuotta pienemmän pikkusiskoni syntymän jälkeen minä ja isompi pikkusiskoni olimme molemmat muuttaneet omillemme joten siitä eteenpäin hän sai elää maailmassa jossa käydään lapissa laskettelemassa ja uimassa Rodoksella.

    Eivät vanhempani voineet mitään sille, että maailma ja olosuhteet muuttuvat. Meistä jokaisen kohdalla taatusti yrittivät parhaansa ja se on ainoa mitä voi vaatia. Minun kohdallani tosin taisivat epäonnistua lopputuloksessa koska minusta tuli tämmöinen.

    Pienempi pikkusiskoni on se joka toisinaan tänäänkin on sitä mieltä, että minä olen se äidin poika joka saa kaikki menneet ja tulevat törttöilynsä painetuksi villaisella.
    Mutta minähän myös olin se joka ne törttöilyoikeudet hänellekin esitaisteli. Minä olin se, joka ensimmäisenä karkasi omille teilleen päiväkodista, vuoli puukolla sormensa melkein poikki, kirkkain silmin sanoi, että "tänään ei tullut läksyjä", joutui jälki-istuntoon, jäi kiinni tupakanpoltosta, tuli kännissä kotiin jne
    Isompi pikkusiskoni sitten oli se joka opetti millasta se on kun lapsi alkaa seurustelemaan ja tietysti ihan väärän pojan kanssa. Minun oli huomattavasti helpompi tuoda ensimmäiset tyttöystäväni näytille.

    Pienempi pikkusiskoni ei muistaakseni koskaan keksinyt mitään sellaista mitä minä tai isosiskonsa eivät olisi jo tehneet joten vanhemmat osasivat suhtautua asioihin eri tavalla.

    Sitä kutsutaan elämäksi. Jokainen päivä on erilainen eikä kukaan voi taata, että kaikki lapsensa saavat just saman tai joutuvat tyytymään just samaan vaikka jo muutakin olisi keksitty.

    Kuten omien lasteni kohdalla matkapuhelin. Esikoislikka sai omansa kymmenvuotispäivänään ja vaimon kanssa pidimme siitä periaatteesta kiinni. Kuopuslikan kohdalla se tosin tuntui jo epäreilulta koska lähes jokaisella luokkakaverillaan oli oma kännykkä jo ensimmäisen luokan aloittaessaan.

    Mutta hei, minun lapsuudessani lasten puhelimet tehtiin jugurttipurkeista ja siimasta. Menikö nallekarkit tasan?

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli näkökulma, joka jäi kokonaan kirjoittamatta. Että kiitos kaunis. :)

      Kyllä minunkin esikoisella oli ihan erilainen äiti, kuin tällä nuorimmalla. Se on väistämätöntä. Ihmiset muuttuu kaikella tapaa matkan varrella, myös kasvattajina.
      Olin varmasti ihan liian monessa asiassa ankara ja ehdoton. Yritin kasvattaa pärjäämään ja itsenäiseksi, kun olisi pitänyt kasvattaa enemmän kainaloiseksi. Se sarka jää nyt tyttöystävien harteille.

      Itsekin olen esikoinen, ja mehän tavataan harjoituskappaleina vähän pilalle mennä. Vaikka mitään en myönnä.
      Kuten joskus aikaisemmin täällä blogissa kirjoitinkin, olisi ollut kiva syntyä jo vähän sellaisille väsyneille vanhemmille, jotka eivät jaksa enää pitää juuri meteliä kännikokeiluista sun muista. ;) Mutta menihän se näinkin, rimanpotkijana nuoremmille. Kännäämisestä en koskaan tosin jäänyt k i i n n i. Että terveisiä vain äidille.

      Matkapuhelin on oikein hyvä esimerkki. Kehitys menee eteenpäin, sille ei mitään mahda. Yks saa yhtä, toinen toista. Jotkut jää ihan ilman. Ihminen minustakin kasvoi, vaikka kaveita piti ihan ovelta leikkimään hakea.

      Poista
  3. Aivan loistava kirjoitus, jossa on se kaikki mitä itsekin olen asioita pohtinut. Olen isovanhempien kasvattama ja ei omia sisaruksia, mutta sedät ja tädit ovat ajaneet tätä virkaa ja olen seurannut kyllä heidän keskinäistä kilvoittelua tiettyjen teemojen saralla. Se on mielenkiintoistas miten jostain se kumpuaa se tunne, että jotain toista sisarusta on suosittu ja rakastettu enemmän.

    Toivon valtavasti, että meidän neljällä lapsella ei olisi tätä tunnetta ikinä, mutta kait se on naivi ajatus, etenkin vielä uusperhetasolla eli mieheni kaksi lasta ovat asuneet meillä. Mutta ainakaan tähän mennessä ei ole näkynyt mitään merkkejä, vaan olen niin ylpeä aikuisista ja mieheni lapsista, jotka ottavat pikkusisaruksia mielellään yökylään ja olipa meidän 13vee Krista 21-vuotiaalla isoveljellään viikon kesällä. Toivon todella, että sama meno jatkuu ja lapsilla on kaikilla tunne, että heitä on rakastettu yhtä paljon.

    Sisarusten välisiä tappeluita on kyllä nähty, sisar on se, jonka seurassa voi turvallisesti näyttää ne kaikkein pahimmat puolet itsessään ja opetella jakamaan ja myös opetella olemaan itsekäs.

    Mukavaa loppuviikkoa sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihana kuulla teidän sisarusten väleistä ja erityisesti siitä, että olet ylpeä myös miehesi lapsista.

      Sivusta seuranneena usein jo lähtökohtana sun, mun ja mahdollisesti meidän lapset luo oman asetelmansa, jossa molemmat suosivat omiaan ihan tiedostamattaankin. Oman mausteensa tuovat taustalla säätävät exät, joihin lapsi usein rinnastuu.

      En ole itse koskaan uusperhe elämää viettänyt, joten vaikea sanoa miten kärsivällinen sitä jaksaisi olla erilaisten mustasukkaisuus -, määräysvalta - ym. ristiriitojen keskellä, etenkin jos miehen katkera ex myrkyttää lapsia vastaan ja yrittää ohjailla edelleen miestäkin. Hatunnosto kaikille sen asian kassa kamppaileville.

      Erilaiset perhemallit on rikkaus ja mahdollisuus kasvattaa ymmärrystä elämän monimuotoisuutta kohtaan, ehkä jopa sitä suurta sydäntä, joka ei katso sukurajoja tai kuka kenenkin alunperin oli tai on. Kasvoi sitten ydinperheessä, uusperheessä tai vaikkapa isovanhempien silmäteränä.

      Mukavaa viikonloppua sinne myös <3

      Poista