Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Piiloon stailattu todellisuus


Olen yhä useammin ajatellut sittenkin tipahtaneeni tänne jonkin käsittämättömän sattumapolun seurauksena toiselta planeetalta, tai ainakin maasta nimeltä Utopia. Sen verran omituinen tuntuu ajatuspolkuni olevan valtaväestön väitettyyn nähden. Viimeksi koin poikkeavuuden hetken törmättyäni lehdessä seuraavaan sitaataattin;




Tuota...En tiedä millaista illuusiota mahdan itsestäni rakentaa kuvatessani ylpeydellä nimenomaan sitä tarjousmaksalaatikkoa?

* * * 

Muistan vieläkin kirkkaasti hetken, jolloin ymmärsin vertaistuen olevan sittenkin siloista julkisivua suotavampi asia. Tuolloinen naapurini, ja myöhemmin hyvä ystäväni, roikotti kaksivuotiasta räkäpärskeistä uhmahuutajaa kainalossa ja työnsi jälleen yhden yön valvottanutta itkevää kuopusta vaunuissa rivakoin ottein kohti kotiovea. Näky oli kaukana vauvalehtien kiiltäväpintaisilta sivuilta, mutta niin oli äidin yhteen puristettujen hampaiden välistä sihahdettu toteamuskin; joskus tekis mieli heittää nää seinään! Oven kantaaottava pamahdus kerrosta ylempänä painoi viimeistään näkemäni ja kuulemani syvälle oivalluksen aivosoluun; ai sen saa sanoa ääneen? Tähän väliin todettakoon, ystäväni ei ollut millään tavoin väkivaltainen – vain vähän väsynyt. Tunnetila, johon samaistumiseen minun ei tarvinnut mitenkään erikseen ponnistella.

Kokemus antoi rohkeutta sanoa ääneen kulloisetkin epämiellyttävät tunnetilat peilityynen hymyilyn takaa. Mikä ei tietenkään tarkoita yksipuolista kroonista narinaa, vaan tarvittavaa rehellisyyttä myös elämän vitsausten edessä. Viimeistään avioero seitsemän vuotta sitten riisui tarpeeni yltää yleiseen hyvään, nyökyttelyyn että mukavasti menee vaikka sielussa kirvelisi vastasuolattu avohaava. Aloin jakaa kokemuksistani, olla juuri niin rehellisen paskana kaikesta tapahtuneesta, kuin elämänsä suurimman pettymyksen kohdannut vain olla voi. En ajatellut olevani vertaistuki, tai että kukaan edes ymmärtäisi vuodatustani, halusin vain purkaa painajaiseni itselleni jokseenkin ymmärrettävään muotoon. Ihmeekseni avoimuus sai aivan valtavan ilahtuneen vastaanoton. Ehkä tuosta kokemuksesta sikisi tahto kuvata rehellisesti myös maksalaatikkoa ja muuta arkikaaosta. Tai ei, se tapahtui sittenkin jo paljon aikaisemmin.

Kävipä niin, että oltuani vielä aviostatuksellinen rouvashenkilö itserakennetussa omakotitalossa, naapurin samanmoinen kertoi sisustuslehden toimittajan tulevan tekemään juttua heidän kodistaan. Kuvia varten asunto piti tietenkin stailata, eli tutummin tunkea kaikki lapsiperheen irtosälä kaappeihin, oikoa matot ja ripotella sohvatyynyt millilleen huolimattoman tarkoituksettomasti. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Toimittaja toi mukanaan esimerkiksi kaikki pyyhkeet, jotka piti taitella roikkumaan täsmälleen samalla tavalla kylpyhuoneeseen. Perheen omat ja varta vasten hankitut Hemtexit kun eivät mitenkään kelvanneet.
Toki tiesin, että mediassa meille syötetty puuro on melko geenimuunneltua kauraa, mutta silti pieni kapina minussa heräsi. Mitä jos ottaisi – jos nyt ei ihan elämäntehtäväksi, niin vakavaksi aikeeksi kuitenkin – olla stailaamatta todellisuutta kaappeihin vain näyttääkseen paremmalta muiden silmissä?

Muiden onni ja siloinen elämä eivät ole mitenkään minulta pois. Tähän ikään mennessä jo tietää, että elämä se heittelee jokaiselle meistä kaikkea hassua eteen, eikä se kaikki hassu ihan aina naurata. Jotta olo ei olisi yhtä mustavalkoista mykkäelokuvaa, tarvitaan arkeen valopilkkuja, joita jokaisella ihan varmasti on. Minusta on ihana katsella ystävien kuvia ja päivityksiä matkoista, ruokaelämyksistä, parisuhdeviikonlopuista. Vaikka kukaan lapsistani ei ole takanreunalle hymypatsasta kiikuttanutkaan, osaan silti iloita muiden vastaavista. Hehkutukset omista –, lasten – ja miehen menestyksestä ovat suurimmaksi osaksi täysin vilpittömiä onnenilmaisuja, niitä arjen valopilkkuja. Sanon suurimmaksi, sillä jostain syystä omaan erehtymättömän plagiaattitutkan. Se piippaa valitettavan herkästi, jos ihminen suoltaa kullattua totuutta, joka on suora kopio muiden vastaavista tai kuvitteellisista todellisuuksista. Pelkkää sateenkaaria, hattaraa ja kissanpentuja. Päällemaalattua kuvaa täydellisestä kodista, onnellisesta avioliitosta ja muita paremmista lapsista, vaikka sommitelma on alkanut omassa mielessä murentua jo ajat sitten. Ärsyttääkö? Vilpittömästi, ei. Enemmän sellainen saa pohtimaan kysymystä miksi ja kenen takia. Tukalaa täytyy elämä ”vääränlaisten pyyhkeiden” kanssa olla.

Jostain syystä lähelleni on valikoitunut keskivertoa heikomman nolousgeenin kanssa syntyneitä. Erinäisten toilailuiden jakaminen puolin ja toisin tapahtuu ilman filtteriä. Kuvat työpaikan parkkipaikalta kenkien päälle unohtuneista päiväkodin sinisistä suojapussukoista jaksaa naurattaa joka kerta ihan yhtä hyväntahtoisesti. Olenhan lukemattomat kerrat löytänyt itsenikin ne jalasta herättämässä hilpeyttä mitä omituisimmissa tilanteissa, kuten nyt vaikkapa ruokakaupassa. Aito arjen sattumusten ja nurjienkin tilanteiden avoin tunnustaminen synnyttää hellää myötätuntoa ja tarvittavaa vertaistukea, ikään kuin sitoo ihmisiä parveksi. Aina mahtuu joukkoon myös niitä, jotka eivät ymmärrä että kuvat unohtuneen tankkauksen "tienvarsipysäköinnistä" tai kuopuksen seinään piirtämästä tussiteoksesta eivät ole merkki huonommasta sosioekonomisesta asemasta, eivät edes avunpyyntö ylevimmiltä ihmisotuksilta. Toisaalta, jos joku kokee onnistumisen tunteita lähinnä muiden näennäisen epäonnen kautta, niin parempi kai sekin, kuin jäädä täysin ilman.

Illuusio itsestä on aika surullinen käsite. Illuusiohan merkitsee havaintoharhaa, joka tässä yhteydessä ei ole vastapuolen vahinko, vaan tahallisesti ja tarkoituksella tuotettu. Itsensä alttiiksi laittaminen riisumalla vaivalla luodut harhat tekee meistä haavoittuvia. On niin paljon helpompi puristaa kädet puolustavaan puuskaan, kuin avata halaukselle.


Loppuun sopii oikeastaan aika loistavasti yksi oman todellisuutensa kaappiin stailaamista vastaan sotiva ajatus: Joku voi kyllä ihastua julkisivuun, mutta aidosti rakastaa vain sitä, mitä löytyy sisältä.

Kaapit auki kaikki naiset (miksei miehetkin) ja kohti elämänmakuista viikonloppua! 




Huom. kuva sisältää eineslätyn stailaamista (hillo).
                                           

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti