Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

torstai 4. tammikuuta 2018

Nolointa ikinä, tai ainakin toiseksi.


Oletko koskaan mokannut jotain niin kirvelevän kamalasti, että sanonta ”haluaa vajota maa alle” tuntuu lähinnä laimealta? Kenties avannut suusi väärään aikaan ja takuulla väärässä paikassa? Muistatko vielä vuosienkin taakse nolouden ja nöyryytyksen, vai naurattaako ajatus jo Universumin Kohtalovastaavan kasattua tarpeeksi uusia polkujesi varrelle?

Kuvittele kahdeksankymmentäluku, eteläsuomalainen pikkukoulu, joulunäytelmä isolle yleisölle. Edeltävästi täytyy tietää tämä. Rakastin esiintymistä. Lausuin runoja, lauloin koulun musikaaleissa ja mikä parasta, näyttelin aina joulunäytelmässä. Eräänä vuonna, sanotaanko vaikka kymmentalvisena, jokainen sai luokan edessä esittää lyhyen näytelmän. Näytelmää varten annettiin aikaa luoda käsikirjoitus ja valmistautua. Mutta koska vain lahjattomat harjoittelevat, painelin parini kanssa luokan eteen vetämään täysin improvisaationa toteutetun spektaakkelin. Se oli nokkela, hauska, menestys ja kaikin tavoin stetsonista. Opettaja nauroi, oppilaat nauroivat. Käsikirjoittamaton kimaramme sai lopulta niin suuren suosion, että opettaja pyysi meitä esittämään saman tulevassa joulujuhlassa. Asiassa oli vain yksi mutta. En esiintymisen aiheuttaman innostuksen laannuttua muistanut käytännössä mitään äskeisestä. Aikana ennen videotallenteita, kuka olisi osannut käsikirjoittaa hetkestä temmatun sanailun uudelleen?
Lupauduimme esiintymään. Tietenkin. Jostain syystä sain päähäni, että juuri improvisaatio oli avainsana huumaavaan menestykseemme.
Parini kyllä yritti, siitä ei häntä voi moittia; pyysi moneen kertaan harjoittelemaan. Että tehdään käsikirjoitus, keksitään hauskat lauseet. Ehei, me vetäisimme kaiken omasta päästämme. Ei huolta, näytelmä sujuisi oikein mallikkaasti, olihan meillä itse Rouva Fortuna, onnen ja sattuman jumalatar, puolellamme. Lapsella on vielä tallella vankkumaton usko syntymiseensä onnekkaiden tähtien alla.

Koitti juhlailta. Mieleni oli levollinen. Odotin täydellistä menestystä. Astuimme lavalle, valot syttyivät, katsomo hiljeni. Opettaja taisi kuuluttaa mikrofoniin illan ylpeyden, ratkihauskan ja erityisen viihdyttävän ohjelmanumeron. Naiset ja herrat, olkaa niin hyvät.
Seuraavat tapahtumat eivät ole kovin tarkasti syöpyneet mieleeni. Ehkä joitain teinivuosia myöhemmin salaa juotu appelsiinimehukilju liotti juuri kyseisen kohdan muistijäljet aivoistani. Mutta vaikka yksityiskohtia en, pääpiirteissään häpeän kaava meni näin; aika pian aloin ymmärtää, miksi vain toista meistä kiinnosti kokeileva teatteri, sillä parini jäätyi täysin. Minä poukkoilin päättömänä kanasena lavalla yrittäen kompensoida näyttävillä liikkeillä puutteet juonessa. Toinen istui mykkänä, ilmeisesti jonkin henkisen turvapeiton alla mykkyrässä ja odotti koska kidutus olisi ohi. 
Toivoin pelastavaa merkkiä, hyväksyvää naurahdusta. Sitten enää keinoa saattaa paketti edes jotenkin kunnialla loppuun. Ehkä noin kymmenen nöyryyttävää minuuttia myöhemmin tavoitin opettajan vaivihkaisen eleen; lopettakaa jo. Yritin vielä pelastaa mitä pelastettavissa on, jonkinlaista loppulentoa, joka päättyi latteaksi mahalaskuksi näyttämön lavasteiden taakse. Kun ymmärsin onneksi huikata ”loppu” jostain raskaiden samettiverhojen raosta, saatoin aistia helpotuksen huokauksen noin sadasta suusta.
Koko aikana yksi vaivainen katsomosta kuultu naurahdus. Siinä onnistumiseni mitta? Jälkeenpäin opettaja kysyi harminpunan hieman laskettua kasvoiltaan, miksi ette esittäneet alkuperäistä, sitä hauskaa näytelmää?

Miksi, niin. Siihen en ole saanut vastausta kaikkien näiden vuosien aikana. Tiesin riskin, olin valmis ottamaan sen. Vaikka meitä oli lavalla kaksi, syy oli minun. Yksin minun. Häpeä löysi uniin, tuli toistuvaksi muistoiksi kutsumatta, asettui rintarankaan kylkiluukaaren alle pysyväksi möykyksi. Sieltä se säännöllisin väliajoin muistutteli, miltä todellinen nöyryytys tuntuu.

Mitä sitten? Yksi lapsena näytelty huti sinne tänne. Jokaisella meistä on omamme. Aikuisena häpeä sai oikeat mittasuhteet. Mutta näinkin pitkän elämän aikana ei toista yhtä kirvelevää nöyryytystä ole enää kohtalonviivalle paiskattu. Pystyn silmää räpäyttämättä nimeämään noloimman ikinä varmaan vielä kahdeksankymppisenäkin. Opin läksyni kerrasta.

Miten kääntää tappio voitoksi? Katsomalla asiaa täysin toiselta kantilta. Ehkä joku ajatteli meitä rohkeina. Ehkä esitys oli silti viihdyttävä, eiväthän katsojat olleet sitä alkuperäistä nähnyt. Ehkä salillinen vanhempia, mummeja ja kummeja ei pitänyt improvisaatiotamme mitenkään epäonnistuneena. Tunne on täysin omassa päässäni. Lopulta kuitenkin.

Tunne ei sen sijaan tainnut olla täysin omassa päässään sillä opettajalla, joka muutamia vuosia takaperin lähetti väsyneen ihmisen seikkaperäisen vuodatuksen sähköpostitse kollegalleen. Hän haukkui yhteisön, kuvaili millaista kuraa työ oli, miten yksityiskohtaisen kusipäisiä työkaverit. Ja painettuaan ”lähetä” vajosi syvälle sinne kuuluisaan maan alle, oli tämä vertauksena miten laimea hyvänsä. Sillä niin tehtyään hän tuli vahingossa laittaaneeksi kyseisen viestin koko organisaatiolle. Opettajille, oppilaille, henkilökunnalle.
Tuon ihmispolon kokeman häpeän rinnalla yksi lapsuudessa kintuille pissitty näytelmä on lähinnä vitsi. 


Se kyllä kieltämättä pienesti lohduttaa, vaikka ei kai saisi. Että olipa noloutesi aihe mikä tahansa, aina löytyy joku, joka on mokannut vielä pahemmin. 


2 kommenttia:

  1. Olin noin kymppivanha kun piti esiintyä koulun kevätjuhlassa haitarilla.
    Vaikka osasin niin kolmesataapäinen yleisö sai sormet kipsiin.
    Soitosta ei tullut mitään mut lavalta ei pääse pois, ennen kuin kappale on soitettu.

    Se oli kauheaa mutta se opetti.
    Sen, että tuon pahemmin en v o i itseäni munata mutta selvisin siitä hengissä!
    Sen jälkeen on tullut soiteltua häävalssi poikineen.
    Ja pidettyä lukemattomia luentoja.

    Sen tiedän, että moni hyvinkin nimekäs esiintyjä joutuu hetki ennen lauteille kiipeämistään käymään takahuoneessa oksentamassa.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tämä lämmitti. Voin niin samaistua tunteeseen.

      Näinhän se on, henkiin siitäkin jäi. Siinä missä kokemus ilmeisesti vahvisti sinua luontevaksi esiintyjäksi, itselläni oli mitä ilmeisimmin alkulaukaus jäätävälle esiintymiskammolle. Sitä myöten tuo taannoinen ammattikorkea lukuisine luokan edessä hikoiluileen oli elävä painajainen.

      Jos nyt joutuisin esiintymään yleisölle, oksentaminen olisi vähintä mitä tekisin. Tosin, kaikkeen tottuu ja karaistuu. Jos kerran avantouintiinkin.

      Poista